Vuokko Koistinen

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 27. helmikuuta 2017 kello 09.55 käyttäjän Kaupunkilehmus (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Katsottu versio tästä sivusta, joka hyväksyttiin 27. helmikuuta 2017, perustui tähän versioon.

Vuokko Koistinen (s. 14. heinäkuuta 1931 Ruokolahti) on suomalainen kirjailija. Hänet on palkittu J. H. Erkon kirjoituskilpailussa vuonna 1959. Koistinen on keskittynyt proosateoksissaan ihmissuhdevaikeuksien kuvaukseen, runoissaan puolestaan luontoon samaistumiseen.[1]

Tausta

Kirjailija vietti lapsuutensa Ruokolahdella Saimaan järvialueella sijaitsevalla maalaiskansakoululla, missä hänen isänsä toimi kansakoulunopettajana.[2]Lapsuutta varjostivat sodat ilmahälytyksineen ja evakkomatkoineen.[3] Koti, jossa luettiin paljon loi edellytykset kirjoittamisharrastukselle. Se alkoi jo varhain päiväkirjoista ja koulunäytelmistä, joita ei ole julkaistu.[3]Kirjailijan ammatti oli Vuokko Koistisen toiveena jo 12-13-vuotiaasta lähtien.[4]Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Vuoksenniskan yhteiskoulusta vuonna 1953 ja opiskeltuaan Helsingissä  Vuokko Koistinen avioitui Paavo Koistisen kanssa.[1][2]Hän jatkoi kirjoittamista perheenäidin työn ohella ja totesi, että kirjoittaminen oli hänelle ainoa mahdollinen elämäntapa.[3]Pohjois-Karjalaan hän muutti miehensä mukana vuonna 1956.[2]Vuokko Koistisella on kolme lasta.[5]

Tuotanto

Kirjailijan ensimmäinen julkaistu teos Poikkiviivat, joka ilmestyi vuonna 1969, on runollinen romaani orpokodissa kasvaneen skitsofreniaa  sairastavan[6][3]nuoren naisen sisäisestä maailmasta.[7]Romaani koostuu päähenkilön tajunnanvirrasta ja sisäisestä monologista[8]missä takaumat sadunomaiseen lapsuuteen ja nykyhetki sairaalassa kuvitelmineen sekoittuvat toisiinsa.[6][9]Samalla kirja valaisee niin mielisairaalan oloja ja hoitomenetelmiä kuin hoitohenkilökuntaa ja ihmissuhteitakin potilaan näkökulmasta.[10]Romaania kiitettiin sen ilmestyessä uskottavuudesta ja täsmällisyydestä psykiatrisen aihepiirin kuvaamisessa.[8] Sitä on tästä syystä myös käytetty oppikirjana alan oppilaitoksissa.[3]

Vuonna 1970 ilmestynyt Vihreät tomaatit on pienimuotoista proosaa sovinnaisessa roolissaan turhautuvan kotiäidin elämästä.[11][12]Kirjoittaja kuvaa teoksessa hyvin toimeentulevan keski-ikäistyneen naisen ahdistusta aikuistuvien lasten ja etääntyvän aviopuolison luomassa tyhjiössä vailla tyydyttäviä kontakteja ulkomaailmaan.[13][14]Tyylillisesti kerronta, joka sisältää myös symboliikkaa, lähenee paikoin proosarunoa.[11] Kirjoittaja pyrki samalla ottamaan teoksellaan kantaa ammattia vailla olevien kotiäitien alisteiseen asemaan yhteiskunnassa.[3][12]

Novellikokoelmassa Yksityisalue, joka ilmestyi vuonna 1972 kirjailija jatkaa psyykkisesti kärsivien ihmisten sielunliikkeiden tulkkina.[15]Kirjan yhteensä kymmenen pienimuotoista tunnelmanovellia kuvaavat tavallisten ihmisten elämäntilanteita.[16]Useissa aiheena on jokin mielenterveysongelma.[14]Niminovelli käsittelee yksin jääneen naisen surua ja eheytymisprosessia.[15][17]Henkilöhahmoille on yhteistä  nostalgia ja kohtaloonsa alistuminen, mutta surumielistä yleissävyä keventää paikoin vähäeleinen huumori. [18][19]

Novellien kirjoittamisen aikana kirjailija alkoi kirjoittaa myös runoja. Alkusysäys lyriikkaan syntyi arvostelijoiden luonnehdittua kirjailijan proosateosten tyyliä lyyriseksi.[20][3]Proosarunoista koostuva Tässä maisemassa ilmestyi syksyllä 1973.[21]Rakkaus- ja luonnonrunoja sisältävässä kokoelmassa lapsuus- ja koulumuistot, lähimenneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus limittyvät toisiinsa[22]ja yksinäisen runominän tunnot kuvastuvat kesäisessä maalaismaisemassa. Runojen kivisymboliikasta on löydetty yhtymäkohtia runoilija Helvi Juvoseen.[23]Kokoelma jakautuu viiteen osastoon, joiden aiheet alkavat surusta ja kaipauksesta, palaavat onnen hetkiin, lapsuuden iloihin ja pelkoihin ja etenevät humoristisiin huomioihin maalaisympäristössä päättyen toivoon. Runojen kuvasto mansikoineen, päiväkorentoineen, lehtiveneineen  ja muine luononhavaintoineen heijastelee kirjoittajan kesämaisemaa, ja hän pitääkin kokoelmaa rakkaudentunnustuksena omalle kesäpaikalleen, missä runot on kirjoitettu.[22][21]

Seuraavassa teoksessaan Saahan aurinko olla, joka ilmestyi vuonna 1974. kirjailija kertoo minä-muodossa jälleen sairaan ihmisen tarinan.[24]Kirja on kehitysromaani MS-tautiin sairastuvan perheenäidin sopeutumisesta sairauden aiheuttamaan elämänmuutokseen.[25]Kirjoittaja kuvaa ympäristön, perheen ja ystävien asenteita sairastunutta kohtaan, [26]mutta dokumentoi myös taudinkuvaa, potilasjärjestöjen toimintaa, kuntoutusta ja sosiaaliturvaan ja asumiseen liittyviä seikkoja.[24] Romaani jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä päähenkilö kertoo ajasta ennen sairastumista, toisessa elämäntilanteesta avioeron ja invalidisoitumisen jälkeen ja kolmas henkisestä elpymisestä ja ulkomaailman avautumisesta kohtalotovereiden ja lasten avulla.[27][24][28]Romaani ottaa kantaa vähemmistöryhmien tasa-arvon puolesta ja sivuaa myös ajan poliittista ilmapiiriä.[27]Kirjan tyyliä on luonnehdittu realistiseksi ja pienieleisen koruttomaksi.[27][28]

Avohaava, joka ilmestyi vuonna 1978 on kirjeen muotoon kirjoitettu raportinomainen romaani[29][30] avioliiton loppuvaiheista petetyn ja hylätyn, kaikkensa yrittäneen vaimon näkökulmasta.[31] [32]Kirjailija pyrki rehelliseen avioeroprosessin analyysiin.[2]Romaani rinnastettiin useisiin samaa teemaa käsitelleiden kirjailijoden teoksiin.[32]Kirjaa luettiin avainromaanina[30]tai päiväkirjana siitä huolimatta, että se nosti esille yleisemmällä tasolla yhteiskunnassa ja keskiluokkaisissa avioliitoissa tavalliset ongelmat.[2][33]Kirjan kuvausta sovinnaisuuden rajat ylittävästä rakkaudesta, johon päähenkilö venyy yrittäessään pelastaa avioliittonsa ja pitääkseen perheensä koossa, luonnehdittiin suorasanaiseksi.[33][30], Kirjassa kritisoidaan voimakkaasti romanttisen rakkauden ideaa[34] ja naisen alistunutta roolia avioliitossa.[29] Kirjailijan identiteetille ovat tarjonneet vahvistusta mm. Aino Kallaksen, Anais Ninin ja Eeva Kilven päiväkirjat.[30]

Avohaavan herättämän keskustelun laannuttua Vuokko Koistinen palasi lyriikkaan.[2] Runokokoelma Rakkaampi kivi, rakkaampi kukka, joka ilmestyi vuonna 1981, ammentaa aiheensa luonnosta ja ottaa kantaa rauhan puolesta[35] hiljaisesti ja eleettömästi.[36]

Vuokko Koistisen tekstejä on julkaistu myös kirjailijayhdistys Ukrin antologioissa[5]

Kirjailijakuva

Vuokko Koistinen ei pyri kirjoissaan olemaan julistaja, vaan vaikuttaja ja heikkojen ja väärinymmärretyjen edustaja[14][4]. Tuotannossaan hän tarkastelee yleisempiä ongelmia yksilöpsykologisesta näkökulmasta.[17] Kirjailija eläytyy henkilöittensä tunteisiin ja ajatuksiin mieluiten minä-muodossa.[3] Teosten symboliikka rakentuu arkielämästä tutuille käsitteille[15] Kerronta on realistista, mutta lyyrikon ominaislaatu näkyy myös hänen proosassaan[2], jonka tarkkaan hiotulle tyylille on ominaista vähäeleisyys ja ilmavuus.[13][27][2][17][11] Parhaana luomiskautenaan kirjailija on pitänyt kesää, jolloin yksinäisyys luonnon keskellä vapauttaa luovuuden.[30][2]

Teoksia

  • Poikkiviivat : romaani. Kirjayhtymä, Helsinki 1969
  • Vihreät tomaatit : romaani. Kirjayhtymä, Helsinki 1970
  • Siluetti : proosaa ja runoa, kirjoittajat Vuokko Koistinen ym. ; toimituskunta: Jouko Puhakka, Jaakko Korjus ja Jorma Orelma, toimitussihteeri. Kirjailijayhdistys Ukri, Joensuu 1971
  • Yksityisalue. Kirjayhtymä, Helsinki 1972
  • Tässä maisemassa : proosarunoja. Kirjayhtymä, Helsinki 1973
  • Saahan aurinko olla. Kirjayhtymä, Helsinki 1974
  • Avohaava. Kirjayhtymä, Helsinki 1978
  • Sylillinen toista ihmistä : antologia, toimituskunta: Vuokko Koistinen, Reino Leppänen, Aarre Savolainen. Ukrin julkaisuja n:o 8. Ukri, Joensuu 1978
  • Rakkaampi kivi, rakkaampi kukka. Kirjayhtymä, Helsinki 1981

Lähteet

Tämä kirjailijaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
  1. ↑ a b Koistinen, Vuokko Kirjasampo.fi. Kirjastot.fi.
  2. ↑ a b c d e f g h i Leimola, Sakari: Vuokko Koistinen on rehellisin kahdestaan luonnon kanssa.. Karjalainen, 17.08.1980, s. 6.
  3. ↑ a b c d e f g h "Kirjoittaminen on tapa elää rikkaasti.". Karjalainen, 24.03.1974.
  4. ↑ a b Toiveista todellisuudeksi.. Karjalan maa, 29.11.1974.
  5. ↑ a b Koistinen Vuokko Latvavesiltä - pohjoiskarjalaisia kirjailijoita.
  6. ↑ a b H.T.: Revityn enkelin muotokuva.. Karjalan maa, 30.11.1969.
  7. ↑ el: Vuokko Koistinen : Poikkiviivat.. Me naiset, 1969, nro 49.
  8. ↑ a b Vainionpää, Marja-Leena: Minän kaaosta.. Aamulehti, 22.01.1970.
  9. ↑ Ripatti, Aku-Kimmo: Kuka kuuntelee?. Kaleva, 17.12.1972.
  10. ↑ Puhakka, Jouko: Joensuulaisesikoinen.. Karjalainen, 9.11.1969, s. 7.
  11. ↑ a b c HT: Vuokko Koistisen onneton kotirouva.. Karjalan maa, 06.12.1970.
  12. ↑ a b "Vihreät tomaatit": Vuokko Koistisen toinen romaani ilmestyy syksyllä.. Karjalainen, 12.09.1970.
  13. ↑ a b Huhtanen, Ritva: Nainen kotiumpiossa.. Karjalainen, 13.12.1970.
  14. ↑ a b c e. t.: Vuokko Koistinen vaikuttaa maan hiljaisten edustajana.. Karjalainen, 27.08.1972, s. 1, 9.
  15. ↑ a b c Turunen, Heikki: Vuokko Koistisen tunne.. Karjalan maa, 19.11.1972.
  16. ↑ Sepänmaa, Yrjö: Vuokko Koistinen: Yksityisalue. Uusi Suomi, 19.11.1972, nro 302.
  17. ↑ a b c Paavola, Irmeli: Vuokko Koistinen: Yksityisalue. Etelä-Suomi, 9.11.1972, nro 295.
  18. ↑ Qvickström, Ulf Erik: Privatområde.. Hufvudstadsbladet, 20.11.1972.
  19. ↑ Huhtala, Liisi: Vuokko Koistinen: Yksityisalue.. (Kirja-arvostelu) Turun Sanomat, 19.12.1972.
  20. ↑ Nainen kirjailijana. Lieksan lehti, 5.8.1975..
  21. ↑ a b Runoja ei tehdä, ne syntyvät.. Karjalainen, 10.09.1973.
  22. ↑ a b Partanen, Liisa: Jos voisin ottaisin onnen. Karjalan maa, 30.10.1973.
  23. ↑ Alanko, Anna-Liisa: Tervalepän ja horsman maisemassa.. Karjalainen, 21.10.1973.
  24. ↑ a b c Sepänmaa, Yrjö: Ovi sairaan maailmaan.. Uusi Suomi, 27.10.1974.
  25. ↑ Huhtala, Liisi: Saahan aurinko olla.. Turun sanomat, 09.02.1975, s. 2.
  26. ↑ Kivilinna, Rauni: Sairas keskellämme.. Kaleva, 22.09.1975.
  27. ↑ a b c d Erttola, Reijo: Vuokko Koistisen viides : katse sairaan maailmaan kirkkain ja herkin silmin.. Karjalan maa, 24.11.1974, s. 8.
  28. ↑ a b Väisänen, Ritva: Nainen, kissa ja kainalosauvat.. Karjalainen, 01.11.1974.
  29. ↑ a b Väisänen, Ritva: Oletko hylätty, jätetty, yksin? Sinulle on kirjoitettu kirja.. Karjalainen, 10.09.1978.
  30. ↑ a b c d e Kotilainen, Leena: Joensuun puhutuin nainen.. Karjalan maa, 02.06.1979.
  31. ↑ Hietaniemi, Helena: ”Ero oli kuin pahaa unta". Kodin kuvalehti, 1998, nro 2, s. 40-43.
  32. ↑ a b Kniivilä, Annamari: Kipeää asiaa.. Karjalainen, 07.02.1979.
  33. ↑ a b Timonen, Kimmo: Vuokko Koistinen, Avohaava. Outokummun seutu, 1979, nro 5.
  34. ↑ Kangaspunta, Inkeri: Unelma ikuisesta rakkaudesta voi tuhota ihmisen.. Anna, 1978, nro 47, s. 60-62.
  35. ↑ Hotakainen, Kari: Pienentynyt alue.. Karjalainen, 31.10.1981, s. 6.
  36. ↑ Laurila, Aarne Rakkaampi kivi, rakkaampi kukka Arvosteleva kirjaluettelo 1/1982. Kirjasampo.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vuokko_Koistinen&oldid=16309890”