Parapsykologia

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 20. toukokuuta 2018 kello 14.53 käyttäjän 4shadowwBOT (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Katsottu versio tästä sivusta, joka hyväksyttiin 20. toukokuuta 2018, perustui tähän versioon.
Zener-kortteja.

Parapsykologia (kr. παρά 'vieressä' + ψυχολογία 'sielutiede') on paranormaalien ilmiöiden tutkimusta.[1] Tieteellinen keskustelu parapsykologian asemasta on ollut suhteellisen vähäistä, mutta se rinnastetaan usein näennäistieteisiin ja tätä mielikuvaa vahvistaa se, että usein parapsykologian kommentaattorit ovat pseudotieteitä arvostelevia skeptikoita, jotka saattavat itsekin hakea tällaista rinnastusta. Tätä on kritisoitu luokittelussa käytettävien kriteerien tutkimuspoliittisen luonteen vuoksi[2] ja skeptikkoyhteisössäkään ei ole yksimielisyyttä parapsykologian asemasta.

Määritelmä

Parapsykologialla tarkoitetaan yleisen määritelmän mukaan tiedettä, joka tutkii psi:tä ja ihmisen tietoisuuteen liittyviä paranormaaleja ilmiöitä. Määritelmä on ongelmallinen, sillä sekä psi että paranormaalit ilmiöt ovat vaikeasti määriteltävissä olevia käsitteitä.[3] Joseph H. Rush on sanonut parapsykologian oppikirjassa, että psi viittaa kahteen parapsykologian ilmiöryhmään. ESP eli aistien ulkopuolinen havaitseminen ja PK eli psykokineesi muodostavat modernin parapsykologian tärkeimmät tutkimusryhmät.[4]

Historia

Järjestäytynyt parapsykologian tutkimus kehittyi 1800-luvun jälkipuolella, jolloin alkanutta vaihetta kutsutaan ”psyykilliseksi tutkimukseksi”. Sitä edelsi kasvava kiinnostus erilaisia paranormaaleja väitteitä kohtaan, joka liittyi spiritismin suosion nousuun ja jota olivat pohjustaneet näkymättömien sähkömagneettisten aaltojen löytyminen, mesmeristien kokeilut, julkisuutta saaneet kummitustapaukset ja läntisen esoterian suosion kasvu. Spritistit yrittävät ottaa yhteyttä erilaisiin henkiolentoihin, ja 1800-luvulla kehittyi alalle eräänlainen asiantuntijaryhmä, meediot. He kiertelivät antamassa näytöksiä, joissa he toimivat välittäjänä yleisön ja henkien välillä. Lisäksi he esittelivät muitakin epätavallisia taitoja.[5]

Meedioita tutkimaan perustettiin useita tutkimusseuroja, joiden tavoitteena oli kontrolloida meedioiden toimintaa. Seurat pyrkivät samalla selvittämään, oliko todella olemassa epätavallisia taitoja. Tutkimussuunta herätti jopa akateemista kiinnostusta, ja vuonna 1882 perustetussa Psyykillisen tutkimuksen seurassa oli mukana monia akateemisia oppineita.[5] Sen ensimmäinen puheenjohtaja oli Cambridgen yliopiston moraalifilosofian professori Henry Sidgwick.[6] Henry Sidgwick uskoi yliluonnollisiin ilmiöihin, ja hänen mielestään oli tärkeää osoittaa, että henki pystyi toimimaan irrallaan aineesta. Amerikkalainen William McDougall puolestaan oli sitä mieltä, että ainoastaan psyykillinen tutkimus voi pysäyttää materialismin etenemisen.

Parapsykologian toinen kehitysvaihe alkoi 1920-luvun lopulla, kun kasvitieteilijä J. B. Rhine perusti yhdysvaltalaisen Duken yliopiston psykologian laitokselle kokeellisen “parapsykologiaksi” ristimänsä tutkimusohjelman. Hän käytti tutkimuksissaan meedioiden sijaan tavallisia ihmisiä, jotka pyrkivät muun muassa arvaamaan viiden symbolin järjestykseen ja vaikuttamaan ajatuksenvoimalla noppien silmälukujen esiintymisjärjestykseen. Rhine analysoi tuloksensa tilastomatemaattisesti.[5]

Vaikka Rhinen tutkimukset saivat runsaasti kritiikkiä, ne herättivät laajemmin tutkijoiden mielenkiintoa. Englantilainen Samuel Soal toisti Rhinen kokeita mutta joutui pettymään. Soal huomasi kuitenkin niin sanotun ”siirtymisefektin”, jossa kahden koehenkilön poikkesivat sattumasta, kun laskettiin mukaan oikeaa korttia edeltänyt ja seurannut kortti. Soal jatkoi tutkimuksiaan, ja hänen tuloksiaan esitettiin todisteena ESP-ilmiön, eli yliaistillisen havaitsemisen, olemassaolosta, vaikka kokeet havaittiin myöhemmin manipuloiduiksi.[7] Rhine ja Soal määrittelivät käytännössä parapsykologisen tutkimusperinteen. He kutsuivat paranormaalia tekijää nimellä ”psi” kreikkalaisen kirjaimiston psiin (Ψ) mukaan. Alan Rhine ja Soal jakoivat parapsykologian ESP-ilmiöön ja psykokinesiaan. Näiden lisäksi tutkimusperinteensä vaikuttivat jatkossa edelleen erilaiset okkultiset ilmiöt, kuten henki-ilmestykset kehostapoistumiset ja kuolleiden kummittelut.[5]

Seuraava kiinnostus parapsykologiaan kohosi 1970-luvulla israelilaissyntyisen psyykikko Uri Gellerin myötä. Hänen kyvyistään kirjoitettiin 1974 jopa tiedejulkaisu Naturessa. Geller sai nopeasti seuraajia mutta myös kriitikoita. Muun muassa taikuri James Randi on onnistunut viemään Gellerin uskottavuutta lusikantaivuttajana. Gellerin innoitamana englantilainen fyysikko John G. Taylor tutki lasten psykokineettisiä taitoja. Hänen havaitsi tutkimuksissaan, että lapset pystyivät taivuttamaan lusikoita, kun heitä ei tarkkailtu. Tällaista tapahtummaa alettiin kutsua ujousilmiöksi. Videonauhoilta havaittiin kuitenkin myöhemmin, että ”lapsipsyykikot” taivuttelivat luskoita pöytää vasten.[7]

Suomessa akateemista mielenkiintoa aiheeseen oli etenkin 1950- ja 60-luvuilla. Akateemisesti koulutetut jättivät tutkimusseurat, joihin jäi vain maallikoita. Niistä muodostuikin enemmän keskustelu- ja harrastuskerhoja. Ne suuntautuivat samaan aikaan enemmän spiritismiin, ja niihin tuli mukaan uutta mystis-uskonnollisuutta, kuten idän uskontoja, teosofiaa ja ufokulttuuria.[5] Nykyisin paranormaalia koskeva tutkimustoiminta Suomessa edustaa lähinnä anomalistista psykologiaa ja folkloristiikkaa.

Tutkimus

Tutkijat

Parapsykologiaa tutkitaan verraten vähän akateemisissa yksiköissä, mutta niiden rinnalla toimii sekalukuinen määrä parapsykologiasta kiinnostunutta yksityisen ja kolmannen sektorin toimintaa, joka tuottaa jonkin verran myös tieteellistä tutkimusta. Parapsykologia on toiminut merkittävänä kulttuurisena innoittajana ja esimerkiksi monet populaaripsykologit harrastavat tutkimuksensa ohella monia parapsykologian tutkimusalueelle kuuluvia asioita, kuten meedioistuntoja.[5] Euroopan merkittävin parapsykologian akateeminen tutkimusyksikkö on Edinburghin yliopiston Koestler Parapsychology Unit. Myös Northamptonin yliopistossa vuodesta 2000 alkaen toiminut The Centre for the Study of Anomalous Psychological Processes on noussut varsin merkittäväksi. Lisäksi Lontoon Goldsmiths’ Collegeen kuuluu anomalistisen psykologian yksikkö, Yorkin yliopistossa toimii poikkitieteellinen Anomalous Experiences Research Unit ja Lundin yliopistossa on parapsykologiaan liittyvä professori Etzel Cardeñan oppituoli, jonka yhteydessä toimii anomalistisen psykologian tutkimuskeskus. Anomalistinen psykologia ja parapsykologia ovat käytännössä osittain limittäisiä tutkimusalueita. Yhdysvalloissa merkittävin yliopistotason tutkimusyksikkö on nykyisin Virginian yliopiston Division of Perceptual Studies, joka keskittyy kuolemanrajakokemusten ja spontaanien jälleensyntymämuistojen tutkimukseen. Aasiassa parapsykologiaan liittyvät akateemiset traditiot ovat heikompia ja kytkeytyvät pseudotieteisiin sekä poikkitieteelliseen esoteeristen virtausten tutkimukseen, mutta esimerkiksi Andhran yliopistossa toimii psykologian ja parapsykologian laitos. Näiden yliopistojen lisäksi parapsykologian tutkimustoimintaa on harjoitettu muun muassa Stanfordin, Duken, Princetonin ja Harvardin yliopistoissa.[8] Historiallisesti alalla toimivia tutkimusyksikköjä ja -hankkeita sekä professuureja on ollut vähintään 120 yli 25 eri maassa, lähes puolet niistä Yhdysvalloissa sekä Iso-Britanniassa. Muita huomattavia maita ovat Saksa, Venäjä, Ranska, Alankomaat, Brasilia, Intia, Ruotsi, Australia ja Italia.[9]

Tutkimuskohteet

Parapsykologian tutkimuksessa on keskitetty erilaisiin parapsykologisiin ilmiöihin. Alan historian aikana on tutkittu muun muassa seuraavia ilmiöitä:[10]

Kritiikki

Parapsykologista tutkimusta on kritisoitu monesta eri syystä. Suurin ongelma on se, että ilmiöiden olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan: yksittäiset henkilökohtaiset kokemukset eivät riitä tieteelliseksi todisteeksi ja ”lahjakkaat” psyykikot ovat pääsääntöisesti osoittautuneet huijareiksi. Parapsykologian toinen merkittävä ongelma liittyy psi-käsitteeseen, jota ei ole vielä pystytty tieteellisesti määrittelemään, jotta se voisi olla käyttökelpoinen alan edistymisen kannalta eikä vain tutkimusalueen identiteettiä määriteltäessä. Tutkijayhteisö on pieni ja alalla on suuria haasteita tieteellisen identiteetin vakiinnuttamiseksi, minkä vuoksi parapsykologian asema tieteenä on kyseenalaistettu. Lisäksi parapsykologia on usein ristiriidassa vallitsevien luonnontieteellisten teorioiden kanssa, joiden korjaamiseen tarvittaisiin usein painavat todisteet.[5]

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Kielitoimiston sanakirja. (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0) Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5
  2. ↑ Marie-Catherine Mousseau: Parapsychology: Science or Pseudo-Science Journal of Scientific Exploration. 2003. Viitattu 14.8.2014.
  3. ↑ Selin, s. 180.
  4. ↑ Aho, s. 134.
  5. ↑ a b c d e f g Aho, s. 131-–133.
  6. ↑ Ilkka Tuomi: Parapsykologian paradokseja. – Paholaisen asianajaja. Skepsis ry ja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 1989. ISBN 951-9269-48-7
  7. ↑ a b Selin, s. 182–183.
  8. ↑ Hanson, Jill: 13 University-Sanctioned Paranormal Research Projects 18.1.2014. Mental Floss, Inc. Viitattu 24.11.2015. (englanniksi)
  9. ↑ Linkkejä - Parapsykologian instituutti sites.google.com. Viitattu 29.9.2017.
  10. ↑ Selin, s. 185–186.

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Parapsykologia&oldid=17315819”