Mitra

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 22. toukokuuta 2024 kello 22.50 käyttäjän Thi (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee uskonnollista päähinettä. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
Katolinen piispa hiippa päässään

Mitra (kreik. μίτρα) eli piispanhiippa on eräissä kristillisissä kirkoissa piispan tai apotin liturgiseen asuun kuuluva päähine. Mitraa käytetään useimmiten katolisessa kirkossa, ortodoksisessa kirkossa sekä luterilaisessa ja anglikaanisessa kirkossa.[1] Sitä on käytetty lännen kirkossa 11. vuosisadalta lähtien.[2]

Läntisessä kristikunnassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mitra voi olla rikkaasti koristeltu, mitra pretiosa, tai yksinkertainen, mitra simplex. Lännessä mitra on korkea etu- ja takaosasta koostuva lakki, jonka molemmat osat on ommeltu yhteen sivuilta. Mitran takaosaan on kiinnitetty kaksi nauhaa, jotka riippuvat kantajan olkapäille. Niiden sanotaan kuvaavan Vanhaa ja Uutta testamenttia. [3][4]

Katolisessa kirkossa mitraa saavat käyttää ainoastaan piispat ja apotit. Katolisissa mitroissa on kolme erilaista tyyppiä eri tilanteisiin:

  • Auriphrygiata on tasaisen kultainen tai kultavalkoinen mitra, jota käytetään katumusaikana
  • Pretiosa (arvokas) on erittäin koristeellinen mitra, jota käytetään sunnuntaisin ja pyhimysten muistopäivinä

Reformaation aikaan mitrojen käyttö loppui monissa protestanttisissa kirkoissa, mutta se palasi käyttöön 1800- ja 1900-luvuilla. Luterilaisissa kirkoissa mitraa saavat pitää vain piispanvirkaan vihityt.[2]

Turun arkkipiispan mitra ja sauva

Ruotsi-Suomessa piispat käyttivät keskiajalla mitraa jo 1100-luvulla. Mikael Agricola käytti mitraa ollessaan Turun piispana. Vuonna 1593 Uppsalan kokous kielsi mitran käytön. Reformaation jälkeen ensimmäinen piispa Ruotsi-Suomessa, jonka varmuudella tiedetään käyttäneen mitraa, oli suomenruotsalainen, Uppsalan arkkipiispa Karl Fredrik Mennander (arkkipiispana 1775–1786), ja Ruotsissa vuoden 1811 Kirkkokäsikirja määräsi, että vihittävälle piispalle annettiin mitra.[3] Suomessa ensimmäinen mitra reformaation jälkeen hankittiin 1930, kun Lauri Ingman vihittiin arkkipiispaksi. Sen jälkeen kaikkiin Suomen luterilaisiin hiippakuntiin on hankittu mitra tai useampia mitroja, mutta niiden käyttö vaihtelee eri hiippakunnissa.[5] Pohjoismaiden luterilaista kirkoista hiippaa käytetään Ruotsissa ja Suomessa, mutta ei Norjassa tai Tanskassa.[6]

Piispa käyttää perinteisesti mitraa jumalanpalveluksissa kulkueissa ja suorittaessaan piispalle kuuluvia vihkimys- tai siunaustoimituksia sekä jumalanpalveluksen loppusiunausta jakaessaan. Lisäksi hän voi pitää mitran päässään evankeliumin lukemisen aikana ja saarnatessaan.

Itäisessä kristikunnassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortodoksisessa kirkossa mitra on kupumainen, melko kookas, koristeltu päähine, jota käyttävät piispat ja eräillä alueilla (yleensä ei Suomessa) myös mitrarovastit ja arkkimandriitat. Poikkeuksena tästä säännöstä on Suomessa Valamon luostarin igumenin oikeus käyttää mitraa.

Piispan mitrassa on yleensä päälaella jalokivistä tehty risti, alempien mitraan oikeutettujen mitroissa ei. Samoin Suuren paaston aikana käytettävissä mustissa piispan mitroissa ei yleensä ole jalokiviristiä.

Ortodoksinen alun perin arkkipiispa Hermanille tehty mitra.

Mitra symboloi Kristuksen orjantappurakruunua. Alun perin se oli Bysantin keisarin kruunu, mutta sen käyttöoikeus myönnettiin ansioituneille piispoille jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Mitrat tehdään yleensä jokaiselle piispalle erikseen; joillakin, kuten vain lyhyen aikaa vaikuttaneella isä Joensuun piispa Aleksilla (Pertti Rantala), oli vain yksi; sen tekivät hänelle Lintulan luostarin nunnat vihkimislahjaksi. Tämä mitra myös laskettiin hänen mukanaan hautaan.

Samoin Joensuun piispa, myöhempi Helsingin isä metropoliitta Tiihon (Veikko Tajakka) käytti useimmiten mitran sijaan mustaa munkinpäähinettä, klobukkia; mitraa hän piti vain pääsiäispalveluksissa. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että vihkiydyttyään munkiksi ennen piispaksi vihkimistä hänestä tuli varsin ankara askeetti, jonka kohdalla kilvoituselämä ei hakenut mitään kompromisseja.

Mitran muoto saattaa vaihdella piispan asemasta riippuen; esimerkiksi patriarkan tai Pyhän Synodin jäsenen mitra voi olla eri mallinen kuin arkkipiispan. Tällaisen mitran sai muun muassa Suomen entinen isä arkkipiispa Johannes (Vilho Rinne) kun hänet nimitettiin Nikean metropoliitaksi.

Samoin isä arkkipiispa Paavalille (Yrjö Olmari) tehdyt monilukuiset mitrat ovat edelleen tallessa Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa; pitkän virkakautensa aikana hän sai niitä myös lahjoituksina eri kirkoilta. Vuoden 1972 vakavan sairastumisen jälkeen hänelle tehtiin myös uusia entistä kevytrakenteisempia mitroja ja jumalanpalveluspukuja.

Piispa saa mukaansa hautaan yhden valkoisista mitroistaan – pääsääntöisesti sen, jonka on saanut piispaksi vihkimisensä yhteydessä.

Alkuseurakunnan perinnettä seuraavassa Jaakobin liturgiassa ei mitraa bysanttilaisen perinteen osana käytetä.

  1. Mitre Encyclopædia Britannica. Viitattu 4.6.2018. (englanniksi)
  2. a b Hiippa evl.fi. Arkistoitu 6.5.2021. Viitattu 18.1.2021.
  3. a b Bengt Stolt: Kyrklig skrud enligt svensk tradition, s. 87, 90–91. Diakonstyrelsens bokförlag Stockholm, 1964. (ruotsiksi)
  4. Kräklan och mitran svenskakyrkan.se. Viitattu 4. 6. 2019. (ruotsiksi)
  5. Riikka Kaisti (toim): Ornatus Episcoporum Suomen piispojen liturginen asu, s. 26, 27, 40. Suomen kirkon hiippakunnat Turun ja Kaarinan Seurakuntayhtymä Turun Tuomiokirkkomuseo ISBN 951-95604-3-2, 2000.
  6. Bruger man bispehuer i folkekirken? kristendom.dk. Viitattu 19.8.2020. (tanskaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]