Ranskan vallankumoussodat
Ranskan vallankumoussodat olivat sarja 1792–1802 käytyjä sotia, joissa pääosapuolina olivat yhtäältä Ranska ja toisaalta ensimmäisen ja toisen liittokunnan jäsenet. Ensimmäisen liittokunnan sota käytiin 1792–1797 ja toisen liittokunnan sota 1799–1801. Ranska kävi sotaa Britanniaa vastaan yhtäjaksoisesti vuodesta 1793 vuoteen 1802.
Ranskan suuri vallankumous alkoi 1789. Vallankumoukselliset pelkäsivät ulkovaltojen suunnittelevan Ranskan-vastaista sotaa vanhan järjestelmän (l'ancien régime) palauttamiseksi. Tähän pelkoon vaikutti myös niin sanottu Pillnitzin julistus (1791). Etenkin girondistit vaativat sotaa Ranskan lakiasäätävässä kansalliskokouksessa.
Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta 1792, Preussi yhtyi sotaan pian tämän jälkeen ja Britannia vuonna 1793. Syksyllä 1792 Ranskan armeija löi preussilaiset Valmyn taistelussa, minkä jälkeen Preussin armeija joutui vetäytymään Ranskasta. Ensimmäinen liittokunta hajosi lopullisesti Itävallan irtauduttua sodasta kenraali Napoléon Bonaparten Italian-sotaretken jälkeen Campo Formion rauhassa 1797.
Horatio Nelsonin johtaman brittilaivaston tuhottua Ranskan laivaston Egyptin rannikolla Abukirin taistelussa 1798 Britannia pystyi muodostamaan toisen liittokunnan. Sodan aikana Napoléon Bonaparte kaappasi vallan niin sanotussa Brumairen kaappauksessa 1799. Ranskan uudet voitot pakottivat Itävallan Lunévillen rauhaan 1801. Hallitus vaihtui Britanniassa samana vuonna ja uusi hallitus teki 1802 Amiensin rauhan Ranskan kanssa.
1803 syttyneitä uusia sotia kutsutaan Napoleonin sodiksi.