Etelä-Amerikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.
Etelä-Amerikka
Pinta-ala 17 840 000 km²
Väkiluku 385 742 554
  – väestötiheys 21,4 as./km²
Valtioita 12 (luettelo valtioista)
Aikavyöhyke UTC−2 – UTC−5
Satelliittikuva Etelä-Amerikasta.

Etelä-Amerikka on maanosa läntisellä pallonpuoliskolla Tyynenmeren ja Atlantin välissä. Se on Amerikan mantereen eteläosa. Etelä-Amerikan pinta-ala on noin 17 840 000 neliökilometriä, joka on 3,5 prosenttia Maan koko pinta-alasta, eli Etelä-Amerikka on näin ollen neljänneksi suurin maanosa. Rantaviivaa Etelä-Amerikalla on noin 32 000 kilometriä.

Maantiede

Etelä-Amerikasta syntyi maayhteys Pohjois-Amerikan mantereelle geologisesti äskettäin kolme miljoonaa vuotta sitten, kun Panaman kannas muodostui.[1]

Andien vuorijono kulkee pitkin mantereen länsireunaa. Vuoristo on syntynyt Tyynenmeren ja Etelä-Amerikan laattojen törmäyskohtaan. Vuoriston alueella on tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Vuoristoketju on kapea mantereen pohjoisosassa, ja keskeltä se laajentuu kohti keskellä Etelä-Amerikkaa sijaitsevaa noin 4 000 metriä korkeaa ylänköä. Ylängöllä sijaitsee muun muassa mantereen suurin järvi Titicaca. Etelämpänä Andit kapenevat jälleen.[1] Andien eteläosa muodostaa suuren osan Chilen ja Argentiinan välisestä rajasta ja siellä sijaitsee myös maanosan korkein vuori Aconcagua, joka on maailman korkein vuori Aasian ulkopuolella.

Andien itäpuolella Amazonin valuma-alueella on enimmäkseen trooppista sademetsää. Pohjoisessa Amazonin jokialue rajoittuu Guyanan ylänköön ja etelässä Brasilian ylänköihin ja Mato Grosson ylätasankoon. Mantereella on myös kuivempia alueita, kuten Patagonian tasanko ja Atacaman autiomaa. Maailman korkein vesiputous, 979 metriä korkea Angelin putous, sijaitsee Venezuelassa.[1]

Ilmasto ja kasvillisuus

Joki Amazonin sademetsässä.

Etelä-Amerikan ilmastolliset erot ovat suuret; manner ulottuu subpolaariselta alueelta tropiikkiin. Mantereen pohjoisosat kuuluvat pääasiassa trooppiseen vyöhykkeeseen ja eteläosa puolestaan kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen.[2]

Pohjoisosan valtioissa, Venezuelassa, Guyanassa ja Brasiliassa laajat metsäalueet ovat tyypillisiä, johtuen maiden sijoittumisesta kostealle trooppiselle vyöhykkeelle, jossa esimerkiksi maailman suurin sademetsä Amazonin sademetsä sijaitsee. Nykyään laajoja alueita metsää on otettu maanviljelyn ja karjatilojen käyttöön. Koska sateiset ja kuivat kaudet vaihtelevat Etelä-Amerikan pohjoisosissa, ovat lehtipuut siellä yleisiä. Vähäsateisilla alueilla taas piikkipensaikot ja pensaat ovat tyypillistä kasvillisuutta.[2]

Eteläisen Etelä-Amerikan lauhkeilla ja subtrooppisilla alueilla on laajoja harvakseen puita kasvavia ruohostomaita. Argentiinan pampa on hyvä esimerkki tällaisesta alueesta. Maanosan länsiosa on hyvin kuivaa aluetta, ja siellä sijaitsevassa Atacaman autiomaassa kasvillisuus on harvaa. Etelä-Chilessä on lauhkean vyöhykkeen sademetsää.[2]

Andien keskiosissa sade keskittyy metsiä kasvaville itärinteille. Vuoriston länsirinteiden kasvillisuus muodostuu pääasiassa piikkipensaista, mikä johtuu alueen kuivuudesta.[2]

Eläimistö

Mantereen eläimistö on runsas. Etelä-Amerikassa elää muun muassa leguaaneja, laamoja ja vyötiäisiä. Lajeista jättiläisvyötiäinen ja jättiläismuurahaiskarhu ovat uhanalaisia. Ecuadorille kuuluvilla Galápagossaarilla elää monia kotoperäisiä eli vain siellä eläviä eläimiä, kuten esimerkiksi merileguaaneja ja jättiläiskilpikonnia. Lisäksi mantereen länsirannikolla virtaavan kylmän Perunvirran vuoksi lauhkean vyöhykkeen merivesissä on runsas eliökanta.[2]

Kuvia

Maat ja alueet

Etelä-Amerikan poliittinen kartta.
Maa tai alue Pinta-ala
(km²) 		Asukasluku
(arvio 7/2005) 		Väestötiheys
(as./km²) 		Pääkaupunki Valtiomuoto Viralliset kielet Valuutta
Argentiina Argentiinan tasavalta 2 766 890 39 000 000 14,0 Buenos Aires tasavalta espanja Argentiinan peso
Bolivia Bolivian monikansainen valtio 1 098 580 8 300 463 8,0 La Paz, Sucre tasavalta espanja, aimara, guarani, ketšua Bolivian boliviano
Brasilia Brasilian liittotasavalta 8 511 965 188 078 000 22,2 Brasília liittovaltio portugali Brasilian real
Chile Chilen tasavalta 756 950 16 800 000 20,0 Santiago tasavalta espanja Chilen peso
Ecuador Ecuadorin tasavalta 283 560 13 547 510 47,8 Quito tasavalta espanja Yhdysvaltain dollari
Guyana Guyanan tasavalta 214 970 765 283 3,6 Georgetown tasavalta englanti Guyanan dollari
Kolumbia Kolumbian tasavalta 1 141 748 44 531 434 37,0 Bogotá tasavalta espanja Kolumbian peso
Paraguay Paraguayn tasavalta 406 750 6 347 884 15,0 Asunción tasavalta espanja, guarani Paraguayn guaraní
Peru Perun tasavalta 1 285 220 26 152 265 21,7 Lima tasavalta espanja Perun sol
Suriname Surinamen tasavalta 163 270 439 117 3,0 Paramaribo tasavalta hollanti Surinamen dollari
Uruguay Uruguayn itäinen tasavalta 175 016 3 415 920 19,4 Montevideo tasavalta espanja Uruguayn peso
Venezuela Venezuelan bolivariaaninen tasavalta 916 445 25 730 435 27,0 Caracas tasavalta espanja Venezuelan bolívar
Katso myös: Luettelo Etelä-Amerikan maista asukasluvun mukaan

Itsehallintoalueet

Maa tai alue Pinta-ala
(km²) 		Väkiluku Väestötiheys
(as/km²) 		Hallintokeskus Emämaa Viralliset kielet Valuutta
Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret 3 903 2–200 – Grytviken  Britannia englanti Falklandin punta
 Falklandinsaaret 12 173 2 967 0,24 Port Stanley  Britannia englanti Falklandin punta
Ranskan Guayana 83 534 202 000 2,4 Cayenne  Ranska ranska Euro

Historia

Pääartikkeli: Etelä-Amerikan historia

Varhainen historia

Ei ole varmaa tietoa siitä, milloin nykyihminen saapui Etelä-Amerikkaan. Se tiedetään, että monet eläimet kuolivat Etelä-Amerikassakin sukupuuttoon jääkauden lopun aikoihin. Etelä-Amerikka asutettiin ainakin pääosin Pohjois-Amerikasta. Monien mukaan nykyihminen olisi saapunut viimeistään 13 000 vuotta sitten Etelä-Amerikan eteläkärkeen kuljettaen mukanaan piikivisiä niin sanottuja kalanpyrstökärkiä. On kuitenkin myös väitetty, että Etelä-Amerikassa olisi ollut ihmisiä huomattavasti aiemmin, jo noin 30 000–20 000 vuotta sitten.

Noin 12 000 vuotta sitten kylmien vuoristoniittyjen asukkaat Perussa metsästivät sekä pitivät vikunjaa kotieläimenään ja viljelivät kasveja. Eteläisessä Chilessa, Tulimaan Cueva Fellissä oli 11 000 vuotta sitten asutusta. 10 000 vuotta sitten nykyisen Bolivian alueella, Andien vuoriston rinteillä kasvatettiin perunaa. Chilipaprikoita ja papuja kasvatettiin 8 500 vuotta sitten Andien keskiosassa.[3]

Kulttuurit kehittyvät

Pääartikkeli: Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit
Machu Picchu, muinainen inkakaupunki Perussa.
Bolivian Andeilla sijaitsevan Tiwanakun rauniot.

Varhainen puutarhaviljely saattoi alkaa Perussa ehkä jo 8500 eaa.[4] Etelä-Amerikan vaeltelevien heimojen ja ryhmien asutus alkoi kiinteytyä joskus 5000–4000 eaa. paikoilleen pysyviin kyliin, mikä näkyy muun muassa Nanchocissa[5] kalastukseen liittyen. Samoihin aikoihin Amazonin altaassa oli keksitty saviastioiden tekotaito 5000–4000 eaa. Taperinhassa Santarémin lähellä.[6][7] Saviastiat levisivät aikaa myöten sieltä Ecuadoriin ja Kolumbiaan. Maissia alettiin viljellä ehkä noin 6000–4000 eaa. jossain pohjoisessa Etelä-Amerikassa, mutta se ei ollut aluksi merkittävin ravinnon lähde. Etelä-Amerikan sivistyksen kehitys eteni kovinta vauhtia Keski-Andeilla Perun seuduilla. Kiinteät kylät alkoivat siellä kasvaa maanviljelyn tuottamien satojen voimalla viimeistään vuosituhannella 4000–3000 eaa., jolloin laama ja alpakka kesytettiin ja puuvillaa alettiin viljellä.[8] Vuosisatojen myötä voimistuvia päällikkökuntia syntyi Keski- ja Pohjois-Andeille. Noin 3500–2600 eaa. alkaen alettiin Pohjois-Perun rannikolle ja sisämaahankin rakentaa monumentteja, joissa oli tasannemaisia korokkeita, jotka liittyivät uhritemppeleihin. Näistä tunnetuimpia on Caral Supéjoen laaksossa.[9]

Noin 1800 eaa. saviastioiden tekotaito saapui vihdoinkin Peruun, jossa rannikon asutuskeskukset olivat kasvaneet valtaviksi varsinkin Pohjois-Perun Casmajoen laaksossa, missä oli Sechin Alton keskus.[4] Näihin keskuksiin liittyi laajoja, säännöllisiä, tavallisesti pohjakaavaltaan U:n muotoisia temppeleitä, joissa oli erikalisia kiviveistoksia. Keskukset sotivat keskenään ja uhrauttivat ihmisiä seremonioissaan. Sechin alton temppelin ala oli 200 hehtaaria ja pituus 1,4 kilometriä. Suurin kumpu oli 44 metriä korkea, ja sen pohjan mitat olivat 300 × 250 metriä.

Noin 900–700 eaa. monet rannikon kaupunkivaltiot luhistuivat luultavasti kuivuuteen, ja ylängön Chavínin kulttuurin vaikutus levisi laajalle ehkä kaupan, ehkä valloitussotien kautta.[10] Chavínin luhistuttua syntyi monia paikalliskulttuureja, noin 0–800 jaa. vallinnut Moche, joka oli varmuudella valtio.[11] Pian sen luhistumisen jälkeen noin 600–1000 jaa. ylängöllä kukoisti kaksi suurta keskusta, Tiwanaku[12] ja Wari,[13] jotka saattoivat olla keskenään liittolaisia tai kilpailijoita. Tätä ei tiedetä, koska kirjoitettuja lähteitä ei ole säilynyt. Nämä molemmat rakensivat suuria kivimonumentteja Andeille, ja niiden pääkaupungeissa saattoi olla jopa 70 000 asukasta kummassakin.[12][13] Näiden valtioiden romahdus synnytti valtatyhjiön, johon syntyi valtioita, muun muassa Lambayeque ja Chimor, joka laajeni rannikolla 1300- ja 1400-luvuilla ennen inkavalloitusta.[14] Inkojen historia alkoi joskus noin 1200 eaa. Heidän alueensa oli vielä vuonna 1438 melko pieni ja käsitti lähinnä Cuzcon lähistön. Valloittajakuninkaat Pachachuti, Túpac Inca Yupanqui ja Huayna Capac tekivät inkavaltioista suuren. Inkavaltio romahti Francisco Pizarron tekemään espanjalaisvalloituksen 1530-luvulla sen jälkeen, kun siellä oli käyty tuhoisa veljessota kuninkuudesta Atahualpan ja Huáscarin välillä.[15] Muualla Etelä-Amerikassa kuin Keski-Andeilla oli vaihtelevia kulttuureja, joista jotkut olivat edenneet heimoliittojen asteille yhteiskunnan kehityksessä. Kehittyneitä maanviljelyllä eläviä päällikkökuntia oli muun muassa Kolumbiassa, Venezuelassa ja Amazonin altaassa sekä Itä-Boliviassa. Sitä vastoin kehittymätön metsästyskulttuuri vallitsi Etelä-Amerikan eteläkärjessä Tulimaassa.[16]

Eurooppalaiset saapuvat

Portugalilaiset saapuvat Brasiliaan vuonna 1500, Oscar Pereira da Silva (1922).

Italialainen Amerigo Vespucci purjehti vuonna 1499 Espanjasta Etelä-Amerikkaan. Pedro Alvarez Cabral julisti Brasilian Portugalin alusmaaksi saavuttuaan sinne vuonna 1500. Paikalliset intiaanit surmasivat Juan Diaz de Solisin vuonna 1516 hänen saavuttua ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1521 espanjalaiset perustivat mantereen pohjoisrannikolle siirtokunnan, josta on kehittynyt nykyinen Venezuelan valtio.[17]

Vuonna 1525 inkavaltio joutui sisällissotaan. Espanjalaisten hopealöydöt Keski-Andeilta vuonna 1545 aiheuttivat ryntäyksen seudulle. Vuonna 1567 lavantautiin kuoli noin kaksi miljoonaa intiaania. Espanjalaiset perustivat vuonna 1580 Buenos Airesin siirtokunnan nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1616 alankomaalainen Willem Schouten purjehti Kap Hornin ohi.[18]

Orjuutta ja kapinaa

Vuonna 1630 Brasilian sokeriplantaaseille alettiin tuoda suuria määriä orjia Afrikasta. Perussa vuonna 1780 Túpac Amaru II nostatti espanjalaisia vastaan intiaanikapinan. Kapina kuitenkin epäonnistui. Vuonna 1790 sekä orjia että alkuperäisväestöä käytettiin työvoimana plantaaseilla Brasiliassa. Mustien orjuus loppui maassa vuonna 1888.[18][19]

Mantereen valtiot itsenäistyvät

Chilen itsenäisyysjulistus vuonna 1818, Pedro Subercaseaux (1945).

Argentiina itsenäistyi vuonna 1816 ja Brasilia vuonna 1822. Espanja menetti siirtomaansa Etelä-Amerikan itsenäisyyssodissa. Vuonna 1870 Amazonin alueella alkoi voimakas kumintuotanto. Se veti puoleensa siirtolaisia sekä Euroopasta että itärannikolta. Vuosina 1879–1883 käydyn salpietarisodan seurauksena Bolivia menetti yhteyden mereen, kun se joutui luovuttamaan Atacaman autiomaan Chilelle.[20]

1900-luku

Vuosisadan alussa ensimmäinen maailmansota vähensi huomattavasti mantereen valtioiden kauppaa, mutta eräiden maiden vienti puolestaan kääntyi kasvuun. Kaupungistuminen ja väestönkasvu kiihtyivät 1930-luvulla varsinkin Uruguayssa ja Argentiinassa. Syy tähän oli siirtolaisuus.[21]

Toisessa maailmansodassa Brasilia oli liittoutuneiden puolella. Chilen Santiago de Chilen kaupungissa tapahtui 5 000 ihmisen hengen vaatinut maanjäristys vuonna 1960. Poliittisesti 1900-luvun jälkipuoli oli Etelä-Amerikassa rauhatonta. Useissa maissa toimi marxilaisia sissijärjestöjä. 1960- ja 1970-luvuilla muun muassa Brasiliassa, Chilessä ja Argentiinassa nousivat valtaan sotilasdiktatuurit.[21][22] Sotilasdiktatuureista siirryttiin demokratiaan 1980-luvun kuluessa, jonka jälkeen suurin osa Etelä-Amerikan valtioista on ollut demokraattisia.

Vuonna 1982 käytiin Falklandin sota Argentiinan ja Ison-Britannian välillä. Vuonna 1992 Rio de Janeirossa, Brasiliassa pidettiin YK:n ympäristökokous.[22]

Väestö

Urarina-kansan šamaani.

Mantereella asui vuonna 2005 noin 371 000 000 ihmistä. Etelä-Amerikan selvästi suurin valtio sekä väestöltään että pinta-alaltaan on Brasilia, jossa on yli 180 miljoonaa asukasta. Muita runsasväkisiä valtioita ovat noin 40 miljoonan asukkaan Kolumbia ja Argentiina sekä yli 20 miljoonan asukkaan Venezuela ja Peru.[23]

Aasiasta muinaista Beringinsalmen maakannasta pitkin Etelä-Amerikkaan tulleet intiaanit ovat mantereen alkuperäisasukkaita. 1600-luvulta Etelä-Amerikkaan muutti paljon uudisasukkaita Espanjasta ja Portugalista tuoden mukanaan maatalouden työvoimaksi afrikkalaisia. Euroopasta 1900-luvulla saapuneet siirtolaiset muodostivat muuttajien enemmistön. Myös Aasiasta tuli muuttajia. Argentiinassa italialaisten jälkeläiset ovat merkittävä ryhmä. Perussa ja Brasiliassa puolestaan japanilaiset ovat paikallisesti merkittäviä ryhmiä.[23]

Etniset ryhmät

Alkuperäiskansat

Talous

Patagonia.
São Paulon kaupunki Brasiliassa on maanosan tärkeimpiä finanssikeskuksia.

Etelä-Amerikan talous on heterogeeninen ja vaihteleva. Alueen varakkaimmat valtiot ovat Argentiina, Chile, Uruguay ja Brasilia. Näillä alueilla sekä muissakin valtioissa on kehittynyttä teollisuustuotantoa, mutta suuri osa Etelä-Amerikasta elää edelleen alkutuotannosta[24]. Myös erot eri valtioiden sisällä ovat merkittävät: esimerkiksi Brasilia jakautuu köyhään pohjoisosaan ja vauraampaan eteläosaan.[25] Etelä-Amerikan köyhin valtio on Bolivia.[26] Suuret varallisuuserot ovatkin luonteenomaisia Etelä-Amerikalle.

Etelä-Amerikan talous alkoi monipuolistua 1930-luvulla, jonka jälkeen alueella on koettu nousukausia ja kriisejä. 1970-luvulta lähtien monissa alueen maissa liberalisoitiin voimakkaasti markkinoita. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut toiseen suuntaan ja esimerkiksi Venezuelassa on kansallistettu useita yrityksiä. Vuonna 1998 talouskriisi ravisteli alueen maita, ja Argentiinan talous romahti vuodenvaihteessa 2001–2002. 2000-luvulla alueen maat kuitenkin kokivat nopeaa taloudellista kasvua: esimerkiksi Venezuelassa ja Argentiinassa talous kasvoi vuonna 2007 kahdeksan prosenttia.

Etelä-Amerikassa toimii erilaisia kauppaliittoja, joista tärkeimmät ovat Mercosur, johon kuuluu suurin osa alueen maista sekä bolivaarinen vaihtoehto Latinalaiselle Amerikalle, ALBA, johon kuuluu Venezuela ja muita vasemmistojohtoisia valtioita. Lisäksi alueen valtiot ovat integroituneet Latinalaisen Amerikan yhdentymisliitto ALADIin (Asociación Latinoamericana de Integración).

Maatalous

Etelä-Amerikassa viljeltiin monia maataloustuotteita, esimerkiksi avokadoja ja maissia jo ennen eurooppalaisten saapumista mantereelle. Myös kautsua eli raakakumia tuottavia kasveja kasvoi alueella. Etelä-Amerikan jouduttua siirtomaavallan alle, maataloutta lisättiin voimakkaasti tuomalla alueelle uusia lajeja, kuten vehnää, kahvia, banaania, riisiä ja sokeriruokoa.[27]

Kahvi on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä vientituotteista.

Mantereen pohjoisosissa tuotetaan nykyään banaaneja, mangoja, sokeria ja kumia, kun taas etelän lauhkealla vyöhykkeellä kasvatetaan hedelmiä ja vehnää.[27] Brasiliassa sokeriruokoa käytetään myös biopolttoaineiden valmistamiseen. Myös soija on merkittävä vientituote. Brasilia on lisäksi maailman suurin kahvintuottaja.[28]

Karjankasvatuksen perusta Etelä-Amerikassa on siirtolaisten tuomat kotieläinlajit. Lampaiden kasvatusta lauhkean vyöhykkeen ruohostomailla lukuun ottamatta, karjankasvatus on jakautunut eri ilmastovyöhykkeille. Karjankasvatus ja lihan vienti ovat tärkeitä elinkeinoja etenkin Argentiinassa, Paraguayssa, Uruguayssa ja Kolumbiassa. Mantereen alkuperäisiä eläinlajeja ovat muun muassa alpakka ja laama.[27]

Keinokastelu on tärkeää etenkin lännessä, Chilessä, Perussa ja Ecuadorissa. Mantereen metsiä hakataan puutavaran takia ja etenkin Amazonin alueen hakkuiden nopeudesta ja laajuudesta luonnonsuojelijat ovat huolissaan.[29]

Myös Kolumbian huumausaineiden viljely on kansainvälinen huolenaihe.[29]

Teollisuus

Mantereella on suuria mineraaliesiintymiä. Esimerkiksi Venezuelassa on öljyä ja Brasiliassa rautamalmia. Brasilian rautamalmista suurimman osan käyttää maa itse teräksen valmistukseen. Tästä huolimatta metallimalmeja riittää myös ulkomaille vietäväksi. 1950-luvun jälkeen teollistuminen on nopeasti lisääntynyt. Etelä-Amerikan vesivoimavaroista suurin osa on hyödynnetty lisääntyneen sähkönkulutuksen vuoksi. Tuotantoaloja mantereella ovat muun muassa kemian- ja metalliteollisuus sekä elintarvikkeiden jalostus. Myös kulutustavaroita ja kalliimpiakin tuotteita valmistetaan kotimarkkinoille sekä vientiin.[30] Yksi esimerkki alueen teollisuustuotannosta on brasilialainen lentokonevalmistaja Embraer.

Turismi ja liikenne

Heikkotasoista Panamericana-valtatietä Ecuadorin Andeilla noin 2 500 metrin korkeudessa.

Matkailu on yksi nopeimmin kasvavista talouden aloista Etelä-Amerikassa. Maanosassa on monia matkailijoita kiinnostavia kohteita, kuten Amazonin sademetsä ja Amazonjoki, Andien vuoristo, Galápagossaaret sekä Brasilian rannat. Maanosan suosituin matkailumaa on Brasilia, jonne suuntaa vuosittain viisi miljoonaa turistia. Maa on 41. suosituin matkakohde maailmassa.[31]

Etelä-Amerikan liikenneinfrastruktuuri on edelleen vajavainen, eikä hyviä liikenneyhteyksiä ole joka paikkaan. Maanosassa on noin 1 700 000 kilometriä valtateitä ja 100 000 kilometriä rautateitä, jotka ovat lisäksi keskittyneet rannikkoalueille. Vain kaksi rautatielinjaa on maanosan halkaisevia: Transandina, joka kulkee Buenos Airesista Argentiinassa Valparaísoon Chileen ja Brasilian Santosin ja Bolivian Santa Cruz de la Sierran välillä kulkeva yhteys. Lisäksi maanosan halki kulkee Panamericana-valtatie, jonka jotkin osat ovat edelleen huonossa kunnossa.

Tihein rautatieverkko on La Platan alueella Argentiinan ja Uruguayn alueella, jossa on noin 45 000 kilometriä rautateitä ja lisäksi Kaakkois-Brasiliassa São Paulon, Rio de Janeiron ja Minas Geraisin osavaltioiden alueella.

Lisäksi lentoliikenne ja suuret joet ovat merkittäviä liikenneväyliä.

Kulttuuri

Kielet

Etelä-Amerikan valtioiden viralliset kielet.

Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat, intiaanit, puhuivat monia eri kieliä. Nykyään intiaanikielien puhujat ovat harvassa, vaikkakin yleisesti käytetään esimerkiksi Paraguayssa guaranin kieltä ja Boliviassa ja Perussa ketšuan ja aimaran kieliä.[32]

Etelä-Amerikan puhutuin kieli on portugali, jota puhuu äidinkielenään yli 50 prosenttia mantereen väestöstä. Mantereen virallisia kieliä ovat espanja suurimmassa osassa Etelä-Amerikan maita, portugali Brasiliassa, hollanti Surinamessa, englanti Guyanassa sekä ranska Ranskan Guayanassa. Myös alkuperäiskansojen kielillä on monissa maissa virallinen asema. Surinamessa ja Guyanassa hindi, kuten myös muutkin Intian ja Kaakkois-Aasian kielet ovat merkittäviä.[32]

Uskonnot

Suurin osa Etelä-Amerikan asukkaista on katolilaisia. Ainoastaan Surinamessa ja Guyanassa katolisuus ei ole valtauskonto. Surinamessa hindulaisuus on maan suurin uskonto. Guyanassa taas protestantismi on vallalla oleva uskonto, ja Surinamen tavoin katolisuus on vasta kolmanneksi yleisin.

Yliopistot

Etelä-Amerikan vanhin yliopisto on vuonna 1551 perustettu La Universidad Nacional Mayor de San Marcos. Yliopisto sijaitsee Perun pääkaupungissa Limassa. Suurin yliopisto taas on Buenos Airesissa Argentiinassa sijaitseva Universidad de Buenos Aires.[33]

Sodat ja rajakiistat

Mantereella ei ole ollut merkittäviä sotia tai rajakiistoja 2000-luvulla. Alueen maiden välillä oli 1900-luvulla muutamia pieniä konflikteja. Monissa maissa, kuten Perussa, Uruguayssa ja Kolumbiassa, on kuitenkin ollut sisäisiä kiistoja hallituksien ja sissiliikkeiden välillä.[34]

Argentiina hyökkäsi vuonna 1982 Britannian hallinnoimille Falklandinsaarille. Brittien vastaiskussa kuoli yli tuhat ihmistä. Saarten hallinto palautui Britannialle sodan päätyttyä.[34]

Katso myös

Lähteet

  • Martin, Penny; Olds, Margaret & Church, Fran: Geographica – suuri maailmankartasto: maanosat, maat, kansat. (päivitetty laitos) Suomentanut Matti Eskola ja Jorma Harju. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0

Viitteet

  1. ↑ a b c Geographica: Etelä-Amerikka: Pinnanmuodot ja vesistöt, s. 434.
  2. ↑ a b c d e Geographica: Etelä-Amerikka: Ilmasto ja kasvillisuus, s. 434.
  3. ↑ Geographica: 5 miljoonaa – 7000 vuotta sitten: Etelä-Amerikka, s. 88.
  4. ↑ a b Jacobs, James Q.: Early Monumental Architecture on the Peruvian Coast jqjacobs.net. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  5. ↑ Rossen, Jack & Dillehay, Tom D.: Bone Cutting, Placement and Cannibalism? Middle Preceramic Mortuary Patterns of Nanchoc, Norther Peru Universidad de Tarapacá. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  6. ↑ The Handbook of South American Archaeology Springer Link. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  7. ↑ White, N.: Archaic / preceramic (6000–2000 B.C.): Emergence of sedentism, Early ceramics Indiana University Bloomington. (englanniksi)
  8. ↑ Ilmonen, Anneli & Talvitie, Jyrki K.: Kultakruunu ja höyhenviitta: inkat ja heidän edeltäjänsä – Perun kolme vuosituhatta. Tampereen taidemuseon julkaisuja / Tampere Art Museum Publication 94., 2001. ISBN 952-9549-62-8
  9. ↑ Coppens, Philip: Caral: the oldest town in the New World philipcoppens.com. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  10. ↑ Chavín Culture Student Resources in Context. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi) [vanhentunut linkki]
  11. ↑ Moche Civilization World History Encyclopedia. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  12. ↑ a b Tiwanaku World History Encyclopedia. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  13. ↑ a b Wari Civilization World History Encyclopedia. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  14. ↑ Chimu Civilization World History Encyclopedia. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  15. ↑ Huáscar and Atahualpa: An Inca Civil War About Education. Arkistoitu 19.5.2012. Viitattu 23.1.2017. (englanniksi)
  16. ↑ Burenhult, Göran: Ihmisen suku 5, nykyiset alkuperäiskansat. WSOY, 1995.
  17. ↑ Geographica 2003, s. 92.
  18. ↑ a b Geographica: 1400–1699: Etelä-Amerikka, s. 93.
  19. ↑ Geographica: 1700–1899: Etelä-Amerikka, s. 94.
  20. ↑ Geographica: 1400–1699: Etelä-Amerikka, s. 95.
  21. ↑ a b Geographica: 1900–2000: Etelä-Amerikka, s. 96.
  22. ↑ a b Geographica: 1900–2000: Etelä-Amerikka, s. 97.
  23. ↑ a b Geographica: Etelä-Amerikka: Väestö, s. 434.
  24. ↑ Otros aspectos sobre América Latina 2008. Instituto Agrario Nacional de Venezuela. Arkistoitu 29.5.2007. Viitattu 11.6.2009. (espanjaksi)
  25. ↑ Estado de São Paulo aumenta participação no PIB em 2005 fiesp.org.br. Arkistoitu 4.12.2008. Viitattu 11.6.2009. (portugaliksi)
  26. ↑ Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 441. Almagest OY, 2008. ISBN 978-3-8331-4130-0
  27. ↑ a b c Geographica: Etelä-Amerikka: Maatalous, s. 434.
  28. ↑ ”O Sistema Econômico / América do sul”, Atlas Mundial, s. 26–27, 88–107. ((portugaliksi)) Dorling Kindersley, 1999. ISBN 85-06-02889-2
  29. ↑ a b Geographica: Etelä-Amerikka: Maatalous, s. 435.
  30. ↑ Geographica: Etelä-Amerikka: Teollistuminen, s. 435.
  31. ↑ UNTWO World Tourism Barometer, Vol.5 No.2 Kesäkuu 2008. UNTWO. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)
  32. ↑ a b Geographica: Etelä-Amerikka: Kielet, s. 435.
  33. ↑ Pekkanen, Risto; Kostamo, Janne; Lantz, Mikko & Wuolijoki, Aino: ”Etelä-Amerikka: Tilastotietoja”, Atlas Suomalainen maailmankartasto, s. 140. WSOY Kartastot, 2003. ISBN 951-593-873-2
  34. ↑ a b Geographica: Etelä-Amerikka: Rajakiistat ja sodat, s. 435.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Etelä-Amerikka&oldid=22708995”