Mikrointervalli
Mikrointervalli eli mikrosävelaskel tarkoittaa tasavireistä puolisävelaskelta pienemmiksi viritettyjä intervalleja. Mikrointervallin käsite tarkoittaa kaikkia ei-kromaattisia intervalleja, jotka eivät ole minkään tasavireisen puolisävelaskeleen monikertoja.[1]
Mikrointervallin käsite on mielekäs vain, kun siitä puhutaan suhteessa yleisesti ymmärrettyihin perussävelasteikkoihin, jolloin perustana olevista kromaattisista sävelasteikoista poiketaan tarkoituksella.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mikrointervallit ovat olleet läsnä eurooppalaisessa musiikissa jo antiikin aikakaudelta läpi renessanssin 1800-luvulle.[1]
Jo antiikin kreikkalaisessa musiikissa esiintyi mikrosävelaskelien systemaattista hyödyntämistä. Myöhäisbysanttilaisessa musiikissa oktaavi voitiin jakaa jopa 78 osaan.[1]
Diatonisen sävelasteikon virityksessä 1500-luvulla havaittu ongelma sovittaa yhteen puhtaat terssit ja kvintit toi mikrointervallit jälleen kiinnostuksen kohteeksi. Esimerkiksi diatoninen puolisävelaskel g-as oli renessanssin aikaa jopa viidesosasävelaskeleen suurempi kuin kromaattinen puolisävelaskel g-gis.[1]
Uranuurtajana mikrointervallien käyttämisessä oli italialainen Nicola Vicentino. Hän kehitti 1555 viritysjärjestelmän, joka mahdollisti kaikkien kolmen antiikin musiikissa tunnetun viritysjärjestelmän, diatonisen, kromaattisen ja enharmonisen yht'aikaisen hyödyntämisen. Viritysjärjestelmän mukaisesti rakennettiin myös soittimia, joista jälkipolville on säilynyt yksi Vito de' Trasuntinin rakentama Archicembalo. Soittimessa oli kaksi kromaattista koskettimistoa, joista ylemmän viritys oli viidesosasävelaskeleen ylempänä kuin toisen. Edelleen mustat koskettimet oli jaettu kahteen osaan, alemman sormion sisältäessä vielä erityiset koskettimet sävelien e-f ja h-c väleissä. Jokaista oktaavia kohti oli siten 36 säveltä ja kosketinta. Vicentino myös sävelsi mikrotonaalista musiikkia, joista on jäänyt tunnetuiksi lähinnä vain joitakin madrigaaleja.[1]
Hollantilainen Christiaan Huygens puolestaan jakoi 1600-luvulla oktaavin 31 osaan saadakseen aikaan sävelasteikon, jossa mistä tahansa sävelestä saataisiin aikaan puhdas keskisävelviritys. Hänen ideansa sai uutta voimaa 1940-luvulla, jolloin alankomaalainen Adriaan Fokker kiinnostui ajatuksesta. Hän rakennutti 1950 31-sävelurut. Urut ovat edelleen Haarlemin Teyler-museossa, joilla niillä esitetään musiikkia säännöllisin väliajoin. Musiikkiteoreetikot osoittivat jo 1600-luvulla, että 53-osainen oktaavi tuottaa ihmiskorvalle täysin puhtaat terssi- ja kvintti-intervallit.[1]
Mikrointervalliasteikkoihin pohjaavia soittimia kehitti 1900-luvulla edelleen amerikkalainen Harry Partch, joka jakoi oktaavin 43 erisuuruiseen osaan sisältäen kokonaislukujen 1–12 keskinäiset suhteet.[1]
Mikrointervallimusiikki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tasavireinen sävelasteikko vakiintui länsimaisessa musiikkiperinteessä 1800-luvulla, minkä jälkeen siihen suhteutetun mikrointervallimusiikin tekeminen tuli mahdolliseksi. Mikrointervallimusiikissa esiintyy runsaasti tasavireisestä kromaattiasteikosta poikkeavia sävelkorkeuksia.[1]
Klassisen ja romanttisen aikakauden musiikinlajit kaihtoivat mikrointervalleja. 1800-luvun puolivälin jälkeen niistä kiinnostuttiin kuitenkin uudelleen. Vuonna 1864 Moskovan konservatoriossa oli käytössä ¼-sävelaskelklaveeri. Muun muassa Béla Bartók ja Charles Ives käyttivät musiikissaan joskus mikrointervalleja. Joskin esimerkiksi Bartókin sooloviulusonaatin finaalin alkuperäistä ¼-sävelaskeleita sisältävää versiota rohkenivat esittää vain harvat viulistit. Ives sävelsi 3 kappaletta kahdelle ¼-askeleen päähän toisistaan viritetylle pianolle vuonna 1924.[1]
Meksikolainen Julián Carrillo perehtyi mikrointervalleihin 1890-luvulla sisällyttäen niitä sävellyksiinsä. Hän rakennutti pianoja ja harppuja, joissa saattoi olla jopa 96 säveltä oktaavin sisällä. Tšekkiläinen Alois Hába käytti puolestaan omaa neljäs- ja kuudesosasävelaskeliin pohjautuvaa tyyliään sekä suunnitteli ¼-askelpuhallinsoittimia ja kolmikoskettimistoisen pianon.[1]
Venäläinen Ivan Vyšnegradski esitteli 1910-luvulla ultrakromatiikaksi kutsutun teorian mikrosävelaskelista. Monet nykysäveltäjät, kuten Giacinto Scelsi, Krzysztof Penderecki, György Ligeti ja Iannis Xenakis käyttivät sävellyksissään mikrointervalleja, joskin usein erityyppisten järjestelmien mukaan.[1]
Mikrointervallit nuottikirjoituksessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Länsimaissa mikrointervallit käsitetään enimmäkseen kromaattisen sävelasteikon poikkeamina. Siksi niiden nuottikirjoitus pohjautuu yleensä lähintä kromaattisen asteikon säveltä edustavaan nuottiin, josta poikkeamaa kuvataan erityisellä etumerkillä. Vakiintuneita käytäntöjä ei kuitenkaan ole. Jo ¼-säveltä edustavia etumerkkejä on ollut käytössä useita, jopa satoja. Muunkokoisille mikrointervalleille on olemassa sitäkin vähemmän merkintäkäytäntöjä, joten niitä käyttävät säveltäjät selittävät yleensä omat merkintätapansa teostensa partituureissa.[1]