Halli (eläin)
Halli | |
---|---|
Uhanalaisuusluokitus | |
Suomessa: | |
Tieteellinen luokittelu | |
Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
Kunta: | Eläinkunta Animalia |
Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
Alaluokka: | Theria |
Osaluokka: | Istukkanisäkkäät Eutheria |
Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
Alalahko: | Caniformia |
Heimo: | Hylkeet Phocidae |
Suku: |
Halichoerus Nilsson, 1820 |
Laji: | grypus |
Kaksiosainen nimi | |
Halichoerus grypus |
|
Synonyymit | |
Hallin levinneisyys |
|
Katso myös | |
Halli[4][5][3][6] eli harmaahylje (Halichoerus grypus) on suurikokoinen hyljelaji, jota tavataan Pohjois-Atlantin läntisten ja itäisten rannikkojen läheisyydessä sekä Itämeressä. Itämeren hallien katsotaan kuuluvan omaan alalajiin H. grypus macrorhynchus (aiemmin H. grypus balticus). Uros saattaa olla 2,5–3,3 metriä pitkä ja painaa jopa 300 kg. Naaraat ovat tavallisesti pienempiä, 1,6–2 metrin pituisia ja 100–150 kg:n painoisia. Hallin poikasta kutsutaan kuutiksi, ja se on syntyessään valkoinen. Emolla ja poikasella on vahva suhde, joka syntyy ensimmäisen vuorokauden aikana. Jos poikanen eksyy emostaan, ja sidettä ei synny, niin emo hylkää poikasensa. Hallin pääravintoa ovat kalat.
Kanta Itämerellä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itämerellä esiintyvän alalajin kanta on arvioitu noin 26 000 yksilön suuruiseksi. Halli voi Itämeressä hyvin ja kanta lienee viime vuosina kasvanut noin kymmenen prosenttia vuodessa. 1900-luvun alussa kanta on joidenkin arvioiden mukaan ollut vieläkin suurempi. Tuolloin laji oli tavallinen myös meren eteläosissa. Kanta romahti vain muutaman tuhannen kokoiseksi tapporahan kannustaman pyynnin ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamien lisääntymishäiriöiden takia. Suomessa halli luokiteltiin vuonna 2000 silmälläpidettäväksi[6] ja vuonna 2010 elinvoimaiseksi[7].
Harmaahylkeiden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että niillä on sopivia makoilupaikkoja, joissa ne saavat olla rauhassa. Tällaisia ”makuupaikkoja” olivat aiemmin pääasiassa suurikiviset rannikkoalueet, jotka ovat vähentyneet siirtolohkareiden merestä ottamisen sekä satamapaikkojen ja kivisuojavallien rakentamisen myötä. Nykyään hallien suosimia makoilupaikkoja ovat ulkoluodot, hiekkasärkät ja käyttämättömät rantaosuudet (esim. Saksan Vorpommersche Boddenlandschaftin kansallispuiston ydinalueella). Itämeren harmaahylkeen esiintymistiheys riippuu todennäköisesti muiden tekijöiden ohella myös jääpeitteen suuruudesta. Vedessä niiden esiintymistiheys riippuu luonnollisesti käytettävissä olevan ravinnon määrästä.
Halleja on eniten näkyvillä touko-kesäkuun vaihteessa karvanvaihdon aikaan, jolloin ne makaavat uloimmilla luodoilla isoina ryhminä. Yhdellä luodolla voi olla satoja halleja kylki kylkeen pakkautuneina. Suomessa näkyvissä olevat hallit lasketaan luodoilta kuvaamalla ne ilmasta.
Pyynti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Halli on Suomessa riistaeläin. Harmaahylkeen metsästykseen ei enää edellytetä pyyntilupaa,[8] vaan harmaahyljettä voidaan metsästää metsästysaikana alueellisen kiintiön puitteissa. Alueellisen kiintiön vahvistaa maa- ja metsätalousministeriö Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tuottaman kanta-arvion pohjalta. Vuosittaisen kiintiön täyttymistä seurataan saaliin ilmoitusvelvollisuudella. Jos kiintiö täyttyy ennen metsästysvuoden päättymistä, Suomen riistakeskus määrää metsästyksen päättymään. Suomi myönsi metsästyskaudelle 2004–2005 635 pyyntilupaa ja Ahvenanmaa (jossa on oma metsästyslainsäädäntönsä) 350 lupaa. Lisäksi halleja pyydetään Ruotsissa (170 lupaa), mutta Venäjä ja Viro eivät toistaiseksi ole aloittaneet hallinpyyntiä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Thompson, D. & Härkönen, T. (IUCN SSC Pinniped Specialist Group): Halichoerus grypus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 13.7.2014. (englanniksi)
- ↑ Thomas Lilley: Halli – Halichoerus grypus Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ a b c Savela, Markku: Halichoerus Nilsson, 1820 Lepidoptera and some other life forms. 22.10.2001. Viitattu 30.10.2010.
- ↑ Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet 2008. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Viitattu 30.10.2010.[vanhentunut linkki]
- ↑ Haukkovaara, Olli: Suomessa tavatut nisäkäslajit (versio 5.0 - 25.11.1997) Metla.fi. 26.11.1997. Suomen Nisäkästieteellinen Seura ry. Arkistoitu 8.3.2012. Viitattu 30.10.2010.
- ↑ a b Hävinneet, uhanalaiset ja silmälläpidettävät nisäkkäät Ymparisto.fi. 2001. Suomen Ympäristökeskus. Viitattu 30.10.2010.
- ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5 Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, sivut 311–319 (pdf) (viitattu 30.12.2011).
- ↑ Harmaahylkeen metsästykseen muutoksia 05.06.2014. Maa- ja metsätalousministeriö. Arkistoitu 13.6.2014.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]