Tulopolitiikka

Tupolla eli tulopolitiikalla tarkoitetaan tulonjaosta ja siihen liittyvistä työehdoista sopimista keskitettyjen työmarkkinajärjestöjen kesken.

Suomessa keskusjärjestöjen lisäksi usein myös hallitus osallistui neuvotteluihin osapuolena. Vuonna 2008 sopimusta ei tehty. Työnantajia edustava Elinkeinoelämän Keskusliitto (EK) halusi, että työehtosopimukset neuvotellaan jatkossa toimialakohtaisesti.

Työmarkkinaratkaisut 1969–2000

Tupo	Sisältö	Vuodet	Neuvottelija(t)
Liinamaa I	indeksiehtojen poistaminen valtuuslaki hintojen ja vuokrien valvontaan jäsenmaksuperintäsopimus	1969	Keijo Liinamaa (valtakunnansovittelija)
Liinamaa II	erorahajärjestelmä kokoontumisoikeus työpaikalla	1970
UKK-sopimus	neljän viikon vuosiloma 1973, vähimmäispalkka tiedotus- ja koulutussopimukset	1970	Urho Kekkonen (tasavallan presidentti)
HL-sopimus	lomaltapaluuraha 10 % lomapalkasta sairausajan palkkaetuuksia parannettiin	1972	Niilo Hämäläinen (SAK:n puheenjohtaja) ja Timo Laatunen (STK:n puheenjohtaja)
Liittokohtaiset - sopimukset		1973
Lindblom-sopimus	verohelpotuksia lapsilisien korotus, 7 kk:n äitiysloma ansiokehitystakuu	1974	Olavi Lindblom (SAK:n puheenjohtaja)
Liinamaan tarkistus	lapsilisien korotus erillisverotus asumistukiuudistus	1975	Keijo Liinamaa (valtakunnansovittelija)
Miettusen välitys	ryhmähenkivakuutus osaeläke työkyvyttömyydestä	1976	Martti Miettunen (pääministeri)
Liinamaan suositus	ansiokehitystakuu talviloma turvalauseke devalvaation varalta	1977	Keijo Liinamaa (valtakunnansovittelija)
Liinamaan suositus (vaihe 2.)		1978
Somerto–Oivio-sopimus	talvilomaoikeuden laajentaminen työllisyyssuosituksia sairausajan palkan maksukauden pidentäminen	1979	Pentti Somerto (STK:n puheenjohtaja) ja Pekka Oivio (SAK:n puheenjohtaja)
Liittokohtaiset sopimukset		1980
Pekkas-sopimus	sairauspäivä- ja äitiysrahan maksuperusteiden uudistus	1981	Matti Pekkanen (valtakunnansovittelija)
Pekkas-sopimus (2.vaihe)		1982
Liittokohtaiset - sopimukset		1983
Pekkas-sopimus	indeksiehto työttömyysajan toimeentuloturvan uudistus työajan lyhentäminen 32 t/vuosi	1984	Matti Pekkanen (valtakunnansovittelija)
Pekkas-sopimus (2.vaihe)		1985
Toimihenkilö-tupo ja VHS-sopimus	indeksiehto ansiokehitystakuu työajan lyhentäminen valtion tukipaketti ml. verokevennyksiä	1986
Toimihenkilö-tupo ja VHS-sopimus (2. vaihe)		1987
Liittokohtaiset sopimukset		1988
Talous- ja tulopoliittinen yhdistelmäratkaisu	indeksiehto ansiokehitystakuu ostovoiman lisäys 2,5 % palkankorotusten ja veroratkaisujen yhteisvaikutuksena	1989
Kallio I	ansiokehitystakuu indeksiehto veropoliittiset toimet ostovoiman lisäys 1990–91 4,5 % luottamusmiessopimus, työaikakysymykset aikuiskoulutus	1990	Teuvo Kallio (valtakunnansovittelija)
Kallio II (2.vaihe)		1991
Ihalainen–Kahri sopimus	indeksiehto työeläkkeiden rahoitus ja palkansaajien työeläkemaksu sopimisjärjestelmän kehittäminen valtion toimenpiteet ml. työttömyysturvan tason säilyttäminen	1992	Lauri Ihalalainen (SAK:n puheenjohtaja) ja Tapani Kahri (STK:n puheenjohtaja)
Ihalainen-Kahri tarkistus		1993
Liittokohtaiset sopimukset		1994
		1995
Talous-, työllisyys- ja työmarkkinapoliittinen sopimus	indeksiehto ansiokehityslauseke työelämän kehittäminen valtion toimenpiteet mm. verotuksen ja työttömyysturvan osalta	1996
Talous-, työllisyys- ja työmarkkinapoliittinen sopimus (vaihe 2.)		1997
Tupo-sopimus	indeksiehto työelämän kehittäminen hallituksen veroratkaisut	1998
Tupo-sopimus (Vaihe 2.)		1999
Liittokohtaiset sopimukset		2000

Tulopoliittinen sopiminen

Suomessa on harjoitettu pitkään kolmikantaan perustuvaa tulopolitiikkaa. Osapuolina ovat olleet työmarkkinoiden keskusjärjestöt, työnantajien ja -tekijöiden keskusjärjestöt sekä hallitus. Tupoa sovittaessa pyritään yksimielisyyteen työmarkkinoita koskevasta ratkaisusta. Tupossa sovitaan palkoista, tulonjaosta ja sosiaalisista toimista. Tällöin liittokohtaiset työehtosopimukset (TES:t) sovitaan noudattaen Tupossa sovittuja reunaehtoja, "raameja".

Tulopolitiikka on ollut merkittävä tekijä sodan jälkeisessä Suomessa 1940-luvulta lähtien. Sillä on sovittu työehdoista työpaikoilla ja lisäksi sovittu useiden sosiaalipoliittisten uudistusten toteuttamisesta. Vaikeissa kiistatilanteissa on kuitenkin ajauduttu myös työtaisteluihin, joista merkittäviä ovat olleet esimerkiksi Kemin lakko vuonna 1948, yleislakko vuonna 1956 ja Metalliliiton lakko vuonna 1971. Lisäksi työnantajat ovat julistaneet joissakin tilanteissa työsulkuja, kuten esimerkiksi paperitehtaissa vuonna 2005.

Suomessa valtio on rohkaissut tupoissa maltillisiin palkankorotuksiin käyttämällä "porkkanana" veroalennuksia. Tässä suhteessa Suomi eroaa Ruotsista, jossa valtion sekaantumista neuvotteluihin palkoista ei ole yleensä hyväksytty.

Tulopoliittisista kysymyksistä sovittaessa on viime vuosikymmeninä ensisijaisesti pyritty keskitettyyn Tupoon, johon osallistuvat kaikki liitot. Toisinaan on myös jouduttu turvautumaan liittokohtaisiin tuloratkaisuihin. Yksittäiset työntekijä- ja työnantajajärjestöt päättävät itse osallistumisestaan Tupoon, ja Tupo katsotaan yleensä syntyneeksi vasta, kun riittävän suuri osa aloista, työnantajista ja työntekijöistä on sen piirissä.

Devalvaatio on menettänyt merkityksensä tupoa sovittaessa talouden muuttumisen ja eurovaluutan myötä.

Tulopoliittinen valmistelu

Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimittaja Teija Sutinen kirjoitti pääkirjoitussivulla kolmikannan epäonnistuneen toistuvasti. Kun hallitus siirtää päätöstensä valmistelun pois itseltään kolmikannalle, uudistukset vesittyvät ja etuja vain hipaistaan, Sutinen päättelee.

Esimerkiksi ministeri Paula Risikko (kok) pyysi kolmikantaa valmistelemaan hanketta työeläkeyhtiöiden läpinäkyvyydestä. Yli vuoden päästä syksyllä 2013 työmarkkinajärjestöt tuottivat esityksen, jossa sen paremmin johtajien pörssikaupat kuin lähipiirikaupatkaan eivät tulisi julkisiksi. Ay-liike syytteli EK:ta, mutta sitten Voima-lehdelle vuodettu asiakirja paljasti, ettei ay-liikekään halunnut avoimuutta - ei aikonut alun perinkään toteuttaa hallituksen tahtoa, Sutinen kirjoittaa.

Silti hallitus siirsi jopa syksyn 2013 rakennepoliittisen pakettinsa suurelta osin kolmikannan valmisteltavaksi. Tavoite oli, että vuorotteluvapaa työllistäisi jatkossa muitakin kuin päivän työttöminä olevia, mutta virkamiesten pettymykseksi sitäkään ei korjattu. Seuraavaksi kolmikannan valmisteltavaksi annetaan eläkeuudistus.

Tupo, liittokohtainen ja yrityskohtainen sopiminen

Valtio-opin emeritusprofessori Heikki Paloheimon mukaan keskitetyt työmarkkinaratkaisut (tupo) toimivat kohtalaisesti 1960-luvun lopulta 1980-luvulle mutteivät enää avoimessa eurovaluutan taloudessa, jossa ei ole kansallista valuuttakurssipolitiikkaa. Tänä aikana moni kehittynyt maa on siirtynyt yrityskohtaiseen sopimiseen (paikallinen sopiminen) ja Suomessa tulisi siirtyä samaan suuntaan. Välimuoto, liittokohtainen sopiminen, on Paloheimon mukaan huonoin vaihtoehto, koska siinä kukin sopimus maksatetaan muilla ja näin heikennetään talouskasvun edellytyksiä. Keskitetyssä sopimisessa sentään sopimuspöydässä on paljon liittoja, joilla sopimusta ei voida maksattaa. Myöskään yrityskohtaisessa ongelmaa ei ole, koska kilpailu pakottaa ottamaan huomioon yrityksen tilanteen ja välttämään kustannuksia liikaa nostavia vaatimuksia.

Ongelmat

Suomen tulopolitiikan tämän hetken ongelmia ovat huono työllisyys, yrityksien toimintamahdollisuuksien turvaaminen sekä solidaarisen palkkamallin yhteen sovittaminen kapitalistisen globaalin talouden ja pääomasijoittajien asettamiin vaatimuksiin.

Keskeisenä ongelmana voidaan myös nähdä keskitetyn ratkaisun aiheuttama tuloerojen kasvu, joka johtuu eri sektoreille sovituista suhteellisista, prosenttimääräisistä korotuksista. Tämä on johtanut varsinkin naisvaltaisten alojen palkkojen jälkeenjäämiseen.

Taistolaiset kommunistit olivat pitkään sillä kannalla, että tulopolitiikka on murskattava, koska se voidaan yhdistää käsitteeseen luokkasopu tai se hillitsee tulopoliittista taistelua.

Työmarkkinat

Pääartikkeli: Työmarkkinat

Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on kritisoinut tupoja siitä, että ne eivät ota huomioon eri alojen ja jopa eri yritysten erilaisia tilanteita. Vapaassa markkinataloudessa - sellaisessa teoreettisessa tilanteessa jossa on täydellinen kilpailu ilman markkinahäiriöitä – kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti työnantajien kilvan houkutellessa työntekijöitä palkat nousevat siellä (tietyt alat, paikkakunnat, yritykset ja työtehtävät), missä työvoimasta on eniten pulaa, ja laskevat siellä, missä on eniten työttömyyttä^lähde?. Tämä kannustaa työvoimaa siirtymään mahdollisuuksien ja preferenssiensä mukaan sinne, missä heitä tarvitaan enemmän, pakottamatta kuitenkaan ketään toisin kuin konkurssit ja irtisanomiset^lähde?. Tämän EK katsoo parantavan työllisyyttä ja talouskasvua^lähde?.

Kolmikanta epädemokraattisena sosiaalipoliitiikan päättäjänä

Kolmikanta tarkoittaa sopimista työnantajajärjestöjen, työntekijäjärjestöjen ja valtion kesken. Professori Heikki Hiilamon mukaan työmarkkinajärjestöjen pitäisi sopia vain keskinäisistä asioistaan ja kansaa laajemmin koskevat asiat pitäisi jättää demokraattisen päätöksenteon piiriin.

Sata-komiteassa sisuuntuneiden kansanedustaja Osmo Soininvaaran ja professori Hiilamon mukaan kolmikanta on eettisesti kestämätön ja kansanvallan vastainen yhteiskunnan vahvimpien etukoneisto, koska kolmikannassa lasten, sairaiden, vanhusten ja syrjäytyneiden asemasta päättävät työmarkkinajärjestöt.

Päätös lakkauttaa varallisuusvero tehtiin kolmikannassa ja se tuotti arvostelua vasemmalta.

Lainsäädäntö

Suomessa työmarkkinaneuvottelut on rajattu kilpailulakien ulkopuolelle, erään näkökulman mukaan palkoista sopimisessa on kyse laillisesta kartellista.

Katso myös

• Tammikuun kihlaus
• Työn taloustiede
• Palkkasääntely

Aiheesta muualla

• Elinkeinoelämän keskusjärjestö: Tuposanasto^{[vanhentunut linkki]}