Tämä on lupaava artikkeli.

Martti Ahtisaari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.
Hakusana ”Ahtisaari” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan sivulla Ahtisaari (sukunimi).

Martti Ahtisaari
Martti Ahtisaari vuonna 1994.
Martti Ahtisaari vuonna 1994.
Suomen tasavallan 10. presidentti
1.3.1994–1.3.2000
Pääministeri Esko Aho
Paavo Lipponen
Edeltäjä Mauno Koivisto
Seuraaja Tarja Halonen
Henkilötiedot
Syntynyt23. kesäkuuta 1937
Viipuri, Suomi
Kuollut16. lokakuuta 2023 (86 vuotta)
Helsinki, Suomi
Puoliso Eeva Hyvärinen (vih. 1968)
Lapset Marko Ahtisaari (s. 1969)
Tiedot
Puolue sitoutumaton
Muut puolueet SDP (vuoteen 1994 asti)
Koulutus kansakoulunopettaja
Kunnianosoitukset Nobelin rauhanpalkinto Nobelin rauhanpalkinto (2008)
Unescon rauhanpalkinto
Geuzenpenning-mitali
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (23. kesäkuuta 1937 Viipuri – 16. lokakuuta 2023 Helsinki)[1][2] oli suomalainen diplomaatti ja Suomen tasavallan kymmenes presidentti vuosina 1994–2000.[3] Hän toimi kansainvälisenä rauhanvälittäjänä sekä ennen presidenttikauttaan, sen aikana että sen jälkeen, ja sai mainetta erityisesti rauhanprosessien vetäjänä Namibiassa, Kosovossa ja Indonesiassa. Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008.

Ahtisaari oli ensimmäinen, joka valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suoralla kansanvaalilla. Hänet valittiin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) ehdokkaana, mutta edellisistä presidenteistä poiketen hän tuli päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ennen presidenttiyttään Ahtisaari toimi muun muassa Suomen suurlähettiläänä eri Afrikan maissa ja YK:n apulaispääsihteerinä vuosina 1977–1981 sekä alipääsihteerinä vuosina 1982–1983 ja 1987–1991. Hän hoiti Namibian itsenäistymisprosessia YK:n valtuutettuna ja alipääsihteerinä ja myöhemmin muita toimeksiantoja vuonna 2000 perustamansa Crisis Management Initiative -järjestön kautta.

Sukutausta

Martti Ahtisaarella oli suomalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia sukujuuria. Hänen isänsä sukujuuret olivat Etelä-Norjassa, ja suvun alkuperäinen nimi oli Adolfsen.[4][5] Suvun varhaisin tunnettu edustaja on Kaakkois-Norjan Bergin seurakunnan alueella vaikuttanut Jakob Andersen (s. noin 1800), jonka poika sahatyömies Adolf Olaus Jakobsen (1829–1882) muutti Østfoldin Tistedalenista Suomeen vuonna 1872. Hän asettui asumaan Kotkan alueelle poikansa Julius Marenius Adolfsenin kanssa, joka oli Martti Ahtisaaren isoisoisä. Ahtisaaren isoisä Frank käytti sukunimenään isänsä patronyymiä Adolfsen ja sai perheineen Suomen kansalaisuuden vuonna 1929.[6] Ahtisaaren isä muutti sukunimensä Ahtisaareksi vuonna 1935.[5]

Varhainen elämä ja opiskelu

4-vuotias Martti Ahtisaari.

Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Hänen isänsä Oiva Ahtisaari (1908–1976) oli armeijan palveluksessa. Martin syntyessä isä palveli Viipurissa huollon aliupseerina, osallistui maailmansotaan sotilasteknikkona, jonka jälkeen palveli ensin Kuopion ja sitten Oulun varuskunnassa.[5] Martti Ahtisaaren äiti oli Tyyne Ahtisaari (o.s. Karonen, 1903–1967).[7]

Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmialueella,[8] jossa hänen isänsä toimi aliupseerina.[9] Kuopiossa Ahtisaari tapasi tulevan vaimonsa Eeva Hyvärisen, joka oli tullut koulun takia kaupunkiin.[9] Ahtisaari kävi keskikoulun loppuun Kuopion Lyseossa[10] ja muutti isän työn vuoksi Ouluun vuonna 1952. Ennen sitä perheeseen ehti syntyä toinen lapsi, Heli Ahtisaari.[11] Ahtisaari opiskeli Oulun lyseossa,[10] josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956.[12] Oulussa hän pelasi koripalloa Oulun NMKY:n runkopelaajana.[13] Ahtisaari suoritti asepalveluksensa aikana reserviupseerikoulun, ja lähti opiskelemaan Oulun opettajakorkeakouluun palvelusta seuranneen kesän aikaisen vänrikin tehtävän jälkeen.[14][15] Ahtisaari valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1959. Häntä luonnehdittiin yhdeksi Oulun opettajakoulutuksen tähdistä.[7] Ahtisaari toimi opettajana Oulussa Oulunsuun kansakoulussa 1959–1960.[5]

Diplomaattiura

Vuosina 1960–1963 Ahtisaari toimi Karachissa Pakistanissa ruotsalaisen liikuntakasvatusopiston oppilaskodin johtajana. Tuolloin hän perehtyi kehitysyhteistyön käytännön ongelmiin ja tutustui kansainväliseen ympäristöön. Hän palasi Suomeen vuonna 1963 ja aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa, missä hän toimi Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtajana vuonna 1965. Hän tutustui tuolloin muun muassa myöhemmin Namibian ministerinä toimineeseen Nickey Iyamboon.[5]

Ahtisaari siirtyi vuonna 1965 ulkoministeriön tehtäviin, muun muassa Afrikkaan. Vuoteen 1971 saakka hän työskenteli kansainvälisen kehitysaputoimiston sihteerinä, vuonna 1971 jaosto- ja toimistopäällikkönä ja vuosina 1972–1973 kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkönä. Hänestä tuli vuonna 1973 lähetysneuvos, ja samana vuonna hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan ja Somaliaan, vuodesta 1975 lähtien myös Mosambikiin. Hän toimi suurlähettiläänä vuoteen 1977 saakka.[5] Jyrki Vesikansan mukaan Suomessa suhtauduttiin tuolloin kehitysyhteistyöhön joko epäluuloisesti tai ihanteellisesti: Ahtisaari koetti käytännöllisenä miehenä etsiä välittävää näkemystä.[7]

Ahtisaari ja Hyvärinen avioituivat vuonna 1968. Seuraavana vuonna syntyi heidän poikansa Marko Ahtisaari.[5]

Ahtisaari nimitettiin 22. joulukuuta 1976 YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi vuosina 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari piti yllä keskusteluyhteyttä SWAPOn, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 27. kesäkuuta 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan.[5] Etelä-Afrikka hyväksyi 31. heinäkuuta 1978 Ahtisaaren saapumisen Namibiaan valmistelemaan siellä pidettäviä vaaleja, mutta ilmoitti pidättävänsä itselleen oikeuden hylätä Ahtisaaren suositukset Namibian itsenäistymisestä.[16]

Kylmän sodan vuosina 1980-luvun alkupuolella Namibian itsenäistymisprosessi ei edennyt. Kun Ahtisaaren toimikausi Namibia-valtuutettuna päättyi, hän palasi Suomeen ulkoministeriön palvelukseen ja toimi muun muassa kehitysyhteistyöosaston päällikkönä.[17] Ahtisaaren nimi oli esillä Oulun kaupunginjohtajaksi vuonna 1989, mutta hän kieltäytyi ehdokkuudesta.[18]

Marraskuussa 1986 Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar nimitti Ahtisaaren YK:n hallintoasioiden alipääsihteeriksi vuoden 1987 alusta lähtien. Kyseessä oli järjestön toiseksi korkein virka.[19] Ahtisaaren tärkeimmäksi tehtäväksi ilmoitettiin YK:n hallinnon uudistaminen.[20] Pérez de Cuéllarin virkakauden päättyessä 1990-luvun alussa Ahtisaaresta huhuttiin ehdokasta uuden pääsihteerin vaalissa, mutta virkaan valittiin egyptiläinen diplomaatti Boutros Boutros-Ghali.[17]

Tammikuussa 1991 Ahtisaari nimitettiin ulkoministeriön korkeimmaksi virkamieheksi, valtiosihteeriksi, heinäkuun alusta lukien.[21] Syyskuussa 1992 Sveitsin Genevessä alkaneissa Bosnia ja Hertsegovinan rauhanneuvotteluissa Ahtisaari toimi Euroopan yhteisön puolesta neuvotteluja johtaneen brittiläisen David Owenin avustajana.[22]

Rooli Namibian itsenäistymisessä

Kylmän sodan aika päättyi vähitellen 1980-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppua kohti, mikä tasoitti tietä Namibian itsenäistymiselle.[17] Namibian itsenäistymisen lähestyessä Ahtisaari johti YK:n siirtymävaiheen tukiryhmää (United Nations Transition Assistance Group, UNTAG). Se oli ensimmäinen YK-operaatio, johon sisältyi perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi siviiliosa, joka avusti itsenäistyvää maata vaalien järjestämisessä, ihmisoikeuksissa, poliisilaitoksen ja koulutuksen järjestämisessä. Tämä kokemus oli tärkeä Ahtisaaren myöhempien tehtävien kannalta.[23] Namibian itsenäistymissuunnitelman toimeenpano aloitettiin YK:n valvonnassa ja järjestön alipääsihteerinä toimineen Ahtisaaren johdolla huhtikuun alussa 1989.[24] Ahtisaaren alaisuudessa oli 8 000 YK:n virkamiestä ja sotilasta.[17] Namibia itsenäistyi 21. maaliskuuta 1990.[25] Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle.[5]

Vaikka Ahtisaarella oli tärkeä rooli Namibian itsenäistymisessä, hänen suhteensa Namibian ensimmäiseksi presidentiksi valittuun SWAPO:n johtajaan Sam Nujomaan eivät koskaan muodostuneet läheisiksi. Vuonna 2001 ilmestyneessä elämäkerrassaan Nujoma arvosteli Ahtisaarta melko jyrkästi. Hänen mielestään Ahtisaari oli YK:n Namibia-valtuutettuna ja UNTAG-ryhmän johtajana toimiessaan ollut kiinnostuneempi oman uransa edistämisestä kuin velvollisuuksistaan Namibiassa, ja länsimaiden toiminnan ensisijaisena motiivina oli ollut niiden omien taloudellisten etujen varmistaminen eteläisessä Afrikassa. Nujoman mukaan YK:n UNTAG-ryhmän tavoitteena oli ollut Namibian kysymyksen ratkaiseminen hinnalla millä hyvänsä, myös antamalla myönnytyksiä Etelä-Afrikalle namibialaisten kustannuksella. Nujoma moitti etenkin Ahtisaaren toimia Etelä-Afrikan ja SWAPO:n välisen tulitauon rikkoutuessa huhtikuussa 1989, jolloin Etelä-Afrikan joukot olivat ampuneet namibialaisia vapaustaistelijoita ja siviilejä. Kommentoidessaan Nujoman esittämiä moitteita Ahtisaari puolestaan katsoi SWAPO:n taistelijoiden olleen vuonna 1989 vastuussa tulitauon rikkoutumisesta.[26]

Suomen presidentinvaali 1994

Pääartikkeli: Suomen presidentinvaali 1994
Ahtisaari pitämässä lehdistötilaisuutta presidentinvaalien alla.

Toimittaja Heikki Saari on kirjoittanut, että 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa tapahtui useita asioita, jotka tasoittivat Ahtisaaren tietä tasavallan presidentiksi. Tärkein niistä oli presidentinvaalin muuttaminen suoraksi kansanvaaliksi vuodesta 1994 alkaen.[27] Presidenttiehdokkaaksi Ahtisaari tuli keskeisimmän poliittisen kentän ulkopuolelta. Suomi kamppaili historiansa pahimman laman kourissa, ja poliitikkojen maine kansan keskuudessa oli huono. Ahtisaari oli liittynyt sosialidemokraattiseen puolueeseen jo 19-vuotiaana, mutta hän ei ollut koskaan toiminut kansanedustajana tai ministerinä. Hän oli hankkinut kannuksensa kansainvälisissä tehtävissä ja kansalaisjärjestöissä enemmän kuin varsinaisessa politiikassa. Siten hänellä ei ollut rasitteenaan Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston presidenttikausien painolastia.[27] Ahtisaaren presidentinvaalikampanjan avainsana oli ”muutos”.[27]

Kun keskustelu presidentti Koiviston seuraajasta virisi 1990-luvun alussa, henkilöspekulaatioissa esiintyi monia politiikassa ”ryvettymättömiä” nimiä.[5] Kaksi kautta tasavallan presidenttinä toimineella Koivistolla olisi ollut mahdollisuus asettua ehdokkaaksi vielä kolmannen kerran, mutta hän antoi odottaa kauan ilmoitusta aikeistaan. Lopulta hän ilmoitti maaliskuussa 1993, ettei hän aikonut olla mukana vuoden 1994 presidentinvaalissa.[28] SDP:n presidentinvaalikaavailuja keväällä 1993 sävytti puolueen johtoryhmittymän sisäinen epäjärjestys. SDP:n puheenjohtaja Ulf Sundqvist joutui maaliskuussa 1993 jättämään paikkansa ja kesäkuun puoluekokoukseen saakka puoluetta johti väliaikaisesti varapuheenjohtaja, kansanedustaja Antero Kekkonen.[29]

Monet sellaiset SDP:n poliitikot, jotka olivat joutuneet pitkäaikaisen puoluejohtajan Kalevi Sorsan kaudella puolueessa sivuraiteille tai peräti hänen epäsuosioonsa, etsivät hänelle vahvaa kilpailijaa.[30] Toimittaja ja entinen kansanedustaja Lasse Lehtinen oli yksi Ahtisaaren ”keksijöistä” ja kuului tämän ydinjoukkoon.[31][32] Ahtisaaren nimi mahdollisena tulevana presidenttiehdokkaana vilahti ensimmäisen kerran Lehtisen ja Aarno Laitisen käsikirjoittamassa Hyvät herrat -televisio-ohjelmassa syyskuun alussa 1992. Pari viikkoa myöhemmin Laitinen heitti lisää löylyä Iltalehteen kirjoittamassaan pakinassa, jonka otsikkona oli ”Voisiko se olla Martti Ahtisaari?” SDP:n oikeaan laitaan lukeutunut Lasse Lehtinen ja puolueen vasenta laitaa edustanut Erkki Tuomioja, jotka molemmat olivat huonoissa väleissä Kalevi Sorsan kanssa, löysivät toisensa kummankin asettuessa tukemaan Ahtisaarta.[27] Matti Ahde, jonka Sorsa oli syrjäyttänyt eduskunnan puhemiehen paikalta vuonna 1989, oli Ahtisaaren tuttava jo Oulun ajoilta.[33] Ensimmäisenä Ahtisaareen otti yhteyttä silloinen SDP:n varapuheenjohtaja Tarja Tenkula pyytäen häntä mukaan puolueen esivaaliin.[34]

Valtaosalle tavallisista suomalaisista Ahtisaari oli keväällä 1993 melko tuntematon diplomaatti, joka oli silloin tällöin vilahtanut televisioruudussa. Kansainvälisten tehtäviensä ansiosta Ahtisaari tunnettiin parhaiten diplomaattipiireissä ja suomalaisten rauhanturvaajien keskuudessa, ja näkyviin Ahtisaaren puolestapuhujiin kuului myös pitkäaikainen suomalaisten YK-joukkojen komentaja, kenraali Ensio Siilasvuo.[35] Ahtisaari voitti selvästi Kalevi Sorsan puolueen keväällä 1993 järjestämässä esivaalissa. Äänestykseen saivat osallistua myös muut kuin puolueen jäsenet. Aarno Laitinen kirjoitti Iltalehden kolumnissaan suuren osan äänestykseen osallistuneista SDP:n ulkopuolisista henkilöistä äänestäneen taktisesti: he eivät niinkään tukeneet Ahtisaarta, vaan halusivat ennen kaikkea estää Sorsan pääsyn presidenttiehdokkaaksi.[36]

Kesällä 1993 nousi kohu Helsingissä toimineen YK:n alaisen Wider-instituutin talousepäselvyyksistä. Suomen valtio oli vuodesta 1985 lähtien rahoittanut instituutin toimintaa sadoilla miljoonilla markoilla. Ulkoministeriöltä vaadittiin selvitystä Wider-instituutin rahankäytöstä, ja ulkoministeriö puolestaan penäsi YK:lta tietoja Wider-instituutin erityistilintarkastuksesta. Keskustan presidenttiehdokas, entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen pyrki vierittämään osan vastuusta SDP:n presidenttiehdokkaaksi valitun Ahtisaaren niskoille.[37] Ahtisaari kiisti Väyrysen syytökset. Koko kesän ja syksyn 1993 ajan kestänyttä keskustelua kuumensi osaltaan Pentti Sainion kirja Operaatio Ahtisaari, jossa Ahtisaarta kohdeltiin armottomasti. Ahtisaaren toiminnasta Wider-jupakan yhteydessä tehtiin selvityspyyntöjä oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle, mutta nämä eivät löytäneet merkkejä väitetyistä väärinkäytöksistä.[38]

Ahtisaaren kannatuslukemat notkahtivat vuoden 1993 joulukuussa, mutta kiihkeän kampanjan jälkeen hän pääsi ruotsalaista kansanpuoluetta (RKP) edustaneen silloisen Ahon hallituksen puolustusministerin Elisabeth Rehnin kanssa vaalien toiselle kierrokselle. Hän voitti selvästi paitsi keskustan ehdokkaana olleen konkaripoliitikko Paavo Väyrysen myös kokoomuksen ehdokkaan, Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven. Ahtisaari voitti toisen kierroksen 250 000 äänen enemmistöllä.[5][39][40][41] Eeva ja Martti Ahtisaaren sekä Elisabeth ja Ove Rehnin osallistumisen television parisuhdevisailuohjelmaan Tuttu Juttu Show on arveltu vaikuttaneen osaltaan Ahtisaaren vaalivoittoon.[42]

Tasavallan presidenttinä

Ahtisaari sovittelemassa Kosovon kriisiä Yhdysvaltain ja Venäjän puolustusministereiden kanssa vuonna 1999.

Ahtisaari antoi juhlallisen vakuutuksensa tasavallan presidenttinä eduskunnalle 1. maaliskuuta 1994. Vaalilupauksensa mukaisesti hän jatkoi aktiivista yhteydenpitoa kansaan myös vaalien jälkeen. Uusi presidentti vieraili joka kuukausi jossakin maakunnassa. Maakuntamatkojen käsite vakiintui Ahtisaaren aikana Suomen politiikkaan vakiintui merkittävästi eri tavalla kuin edellisten presidenttien kausilla.[5]

Maakuntamatkojensa ohella Ahtisaari tuli tunnetuksi monista ulkomaanmatkoistaan.[5] Vuonna 1994 hän teki kuusi valtiovierailua ja kahdeksan muuta matkaa, vuonna 1995 yhteensä 20 matkaa, vuonna 1996 18, vuonna 1997 22, vuonna 1998 18, vuonna 1999 peräti 34 ja vielä vuoden 2000 alussa kolme matkaa.[43] Elokuussa 1995 Ahtisaari teki valtiovierailun Latviaan ensimmäisenä Suomen presidenttinä sitten vuoden 1926.[44] Toukokuussa 1997 Ahtisaari matkusti valtiovierailulle Etelä-Afrikkaan ja Tansaniaan. Kyseessä oli ensimmäinen Suomen valtionpäämiehen Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan tekemä virallinen vierailu.[45]

Myös ulkopolitiikka aktivoitui uudella tavalla Ahtisaaren kaudella. Presidentti Koiviston tavoin Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä ja pani arvovaltansa peliin hankkeen toteutumisen puolesta. Myönteisen kansanäänestyspäätöksen jälkeen Suomi pääsi liittymään jäseneksi vuoden 1995 alussa. Ahtisaari jakoi samana vuonna pääministeriksi nousseen Paavo Lipposen näkemyksen Suomen roolista unionissa, pyrkimisestä kohti ytimiä ja Euroopan komission aseman tukemisesta. Ahtisaari osallistui pääministerin ohella Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, kuten myös seuraajansa Tarja Halonen. Yksi osoitus Ahtisaaren aktiivisen linjan tuloksista oli muun muassa Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huipputapaaminen Helsingissä kevättalvella 1997. Tapaamisen aikana päästiin sovintoon muun muassa Naton laajenemisesta itäiseen Eurooppaan.[5]

Ahtisaaren kauden alkua sävytti niin kutsuttu lautaskiista eli kysymys siitä, edustaisivatko Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti ja pääministeri vai pelkkä pääministeri. Keväällä 1994 mietintönsä jättänyt valtiosääntökomitea katsoi, että Suomea edustaisi yleensä pääministeri, koska toiminta oli pääasiassa hallitusten välistä. Ahtisaari piti kiinni perustuslaista, jonka mukaan tasavallan presidentti johti Suomen ulkopolitiikkaa.[46] Käytäntö herätti kritiikkiä monissa perustuslakiasiantuntijoissa.[5] Lautaskiistassa päästiin muodolliseen sopuun juuri ennen Suomen EU-jäsenyyden voimaanastumista joulukuussa 1994, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta otti kannan, jonka mukaan Suomea edustaisi huippukokouksissa pääsääntöisesti pääministeri ja presidentin osallistumisesta päättäisi valtioneuvosto. Ahtisaari vahvisti valtiosäännön muutoksen, mutta saneli pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä.[47] Ministeri Max Jakobsonin mukaan Suomen ulkopolitiikan todellinen hallitsija EU-jäsenyyden alkuvuosina oli pääministeri Lipponen, joka jätti Ahtisaaren varjoonsa.[48]

Heti Ahtisaaren presidenttikauden alussa puolueissa vahvistui halu vähentää presidentin valtaoikeuksia, mihin Ahtisaari puolestaan suhtautui kriittisesti.[49] Hän kannatti myös Karjalan palauttamista Suomelle, mutta kysymys oli jo ehtinyt vanhentua, sillä Neuvostoliiton romahtamisesta oli jo kulunut liikaa aikaa.[50]

Kun jatkosodan päättymisestä tuli 27. huhtikuuta 1995 kuluneeksi 50 vuotta, Ahtisaari antoi Suomen ensimmäisen rauhanaikaisen ylipäällikön päiväkäskyn, jonka hän osoitti sotaveteraaneille ja lotille tunnustukseksi heidän työstään itsenäisen Suomen hyväksi. Edellisen ylipäällikön päiväkäskyn oli antanut presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim 31. joulukuuta 1944.[51]

Toukokuussa 1995 Ahtisaari osallistui toisen maailmansodan päättymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyihin tilaisuuksiin Pariisissa, Lontoossa ja Moskovassa. Kotimaassa herätti ristiriitaisia tunteita presidentin osallistuminen Moskovassa pidettyihin juhlallisuuksiin, joita useimpien länsimaiden johtajat boikotoivat käynnissä olleen Tšetšenian sodan vuoksi.[52]

Toukokuussa 1996 ministeri Max Jakobson esitti arvion, jonka mukaan Suomi tulisi päätymään ennen pitkää sotilasliitto Naton jäseneksi. Myös silloinen Eurooppa-ministeri Ole Norrback sanoi pitävänsä Suomen Nato-jäsenyyttä ”enemmän todennäköisenä kuin epätodennäköisenä”. Ahtisaari pyrki rauhoittamaan syntynyttä keskustelua sanomalle, ettei Suomea olla viemässä Natoon väkisin.[53]

Vuoden 1996 Nobelin rauhanpalkinnon saaja, myöhempi Itä-Timorin presidentti José Ramos Horta vieraili Suomessa marraskuussa 1996 ja tapasi ulkoministeri Tarja Halosen sekä kehitysyhteistyöministeri Pekka Haaviston, mutta ei päässyt tapaamaan presidentti Ahtisaarta. Ramos Horta toivoi Suomen lopettavan aseiden myynnin Indonesialle. Saman vuoden keväällä Lipposen hallitus oli myöntänyt Sisulle luvan Pasi-miehistönkuljetusajoneuvojen vientiin Indonesiaan.[54]

Tammikuussa 1998 kävi ilmi, että presidentti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen leijonan ritarikunnan komentajamerkit Indonesian metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle[55][56] ja RGM-konsernin pääomistajalle Sukanto Tanotolle[57], mikä herätti paljon kritiikkiä. RGM-konsernin April-yhtiötä kritisoitiin sademetsien tuhosta ja Indonesian valtiota laajoista ihmisoikeusrikkomuksista, ja Ahtisaaren katsottiin yleisesti antaneen tukensa Indonesian hallituksen politiikalle. Sadankomitean mielestä kunniamerkin myöntäminen ”ihmisoikeuksia räikeästi polkevan hallituksen ministerille” oli ristiriidassa Lipposen hallituksen ohjelman kanssa. Hallitusohjelmassa korostettiin ihmisoikeus- ja ympäristökysymyksiä Suomen ulkopolitiikassa.[56] Tuolloinen SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja piti merkkien myöntämistä ”arveluttavana”. Samoin europarlamentaarikko Heidi Hautala katsoi, että kunniamerkkien luovutus osoitti, etteivät ”ihmisoikeuskysymykset ole presidentin arvojärjestyksessä kovin korkealla”[58] Kirjailija Leena Krohn ja kuvataiteilija Marjatta Hanhijoki palauttivat heille hieman aiemmin myönnetyt Pro Finlandia -mitalit.[56] Myöhemmin esimerkiksi Luonto-liitto ja filosofi Thomas Wallgren ovat kritisoineet Ahtisaaren ja metsäyhtiöiden läheistä suhdetta.[59][60] Ahtisaari itse kommentoi kohua 15. tammikuuta 1998 sanoen, että päätös kunniamerkkien myöntämisestä oli tehty normaalissa järjestyksessä eikä asiassa ollut ”mitään erikoista”.[56] Myös Ahtisaaren ja hänen seurueensa vierailua Kiinassa maaliskuussa 1996 oli arvosteltu kotimaassa sen vuoksi, että se oli painottunut liikaa Suomen ja Kiinan kaupallisten suhteiden edistämiseen eikä Kiinan ihmisoikeusloukkauksia ollut otettu sen aikana riittävästi esille.[61]

Ahtisaaren kauden huippukohta oli merkittävä osuus Kosovon kriisin sovittelijana keväällä 1999.[5] Onnistuminen Kosovossa antoi entistäkin paremmat edellytykset Suomen historian ensimmäiselle EU-puheenjohtajuuskaudelle, joka alkoi saman vuoden heinäkuussa. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari julkaisi Kosovon kokemuksistaan kirjan Tehtävä Belgradissa.[62]

Jatkokaudesta kieltäytyminen

Presidentti Ahtisaari maailman talousfoorumissa vuonna 2000.

SDP:n puoluevaltuustossa sovittiin loppuvuonna 1998, että puolueen ehdokkaasta vuoden 2000 presidentinvaalissa päätettäisiin toukokuussa 1999 pidettävässä SDP:n puoluekokouksessa. Ahtisaaren ilmoitusta siitä, aikoisiko hän tavoitella toista presidenttikautta, toivottiin hyvissä ajoin ennen sitä.[63] Yleisesti uskottiin, ettei hän voisi vastustaa kiusausta. Toisaalta Ahtisaari oli pitkin virkakauttaan saanut osakseen kovaa ja usein henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua, jopa suoranaista pilkkaa.[64] Ahtisaaren viivyttely johti siihen, että SDP alkoi etsiä vahvaa naista haastajaksi RKP:n Elisabeth Rehnille ja kokoomuksen Riitta Uosukaiselle, jotka olivat olleet uuden presidentin nimeä koskevien mielipidetiedustelujen kärjessä.[65] Helsingin Sanomien joulun alla 1998 teettämän kyselyn mukaan suosituin ehdokas seuraavaksi presidentiksi oli Rehn 32 prosentin kannatuksella, toiseksi suosituin oli Uosukainen 22 prosentilla ja istuva presidentti Ahtisaari jäi kolmanneksi 21 prosentin kannatuksella.[66]

Ahtisaaren elämäkerran kirjoittaja Tapani Ruokanen on todennut, että ”huomattavat sosialidemokraattiset vaikuttajat eivät halunneet Ahtisaaren jatkavan, sillä presidentti oli loukannut liian syvästi puolueen vanhaa kaartia ja ideologisesti orientoitunutta eliittiä”. Ahtisaari ei myöskään onnistunut luomaan toimivia suhteita ammattiyhdistysliikkeen ydintoimijoihin.[27]

Ahtisaari ilmoitti 27. huhtikuuta 1999, ettei hän aikonut olla mukana SDP:n presidenttiehdokkaiden esivaalissa. Hänen ei kuitenkaan tulkittu sulkeneen vielä kokonaan pois mahdollista ehdokkuuttaan toiselle virkakaudelle. Määräaikaan 28. huhtikuuta mennessä SDP:n esivaaliin ilmoittautuivat ulkoministeri Tarja Halonen, EU-parlamentaarikko Pertti Paasio ja EU-parlamentin oikeusasiamies Jacob Söderman.[67][68] Halonen voitti SDP:n esivaalin 25. toukokuuta, ja Ahtisaari ilmoitti seuraavana päivänä, ettei hän ollut käytettävissä toiselle kaudelle tasavallan presidentiksi.[69] SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen vakuutti tuoreeltaan huhtikuussa 1999, ettei SDP:ssa ollut minkäänlaisia aikeita syrjäyttää Ahtisaarta presidentin tehtävistä, vaan ratkaisu oli ollut täysin Ahtisaaren omissa käsissä. Lipponen sanoi henkilökohtaisesti toivoneensa, että Ahtisaari olisi jatkanut toiselle kaudelle.[27] Ahtisaaren välit seuraajansa Tarja Halosen kanssa olivat viileät.[17] Elämäkerrassaan hän totesi sarkastisesti:

»Minun täytyy olla suuresti kiitollinen sosialidemokraateille, kun he eivät pakottaneet minua jatkamaan toiselle kaudelle. Jos minut olisi valittu uudestaan toiselle kaudelle, en olisi saanut koskaan Nobelin rauhanpalkintoa. Hyvä myös, etten jäänyt mitään velkaa sosialidemokraattiselle puolueelle.»

[27]

Ahtisaari arvosteli edeltäjäänsä Mauno Koivistoa siitä, että tämä palasi takaisin puolueensa jäseneksi presidentinviran päätyttyä. Ahtisaari sanoi kuitenkin kokevansa SDP:n ”henkisesti omaksi puolueekseen”.[70]

Julkisuuskuva

Ahtisaari kertoi olleensa tyytyväinen ensimmäiseen kauteensa, mutta toivoi tiedotusvälineiltä anteeksipyyntöä hänestä luomastaan kuvasta.[71] Ahtisaari oli usein mediassa ivan kohteena, muun muassa ylipainonsa takia.[72] Hänen kustannuksellaan pilailtiin esimerkiksi television Hyvät, pahat ja rumat-, Iltalypsy- ja Frank Pappa Show -ohjelmissa. Ilta-Sanomien haastattelemat, Ahtisaaren kanssa eri aikoina läheisessä yhteistyössä olleet Jussi Lähde, Lasse Lehtinen, Riitta Uosukainen ja Jaakko Iloniemi ovat kertoneet, että presidentti suhtautui hänestä tehtyyn pilaan rauhallisesti, vaikka ei olisi siitä pitänytkään.[73]

Ahtisaaren lehdistöavustajana presidenttikauden alkuvuosina toimineen Jussi Lähteen mukaan presidentti oli parkkiintunut pilkantekoa kohtaan, sillä tämän aiemmissa kansainvälisissä toimintaympäristöissä pahoilla puheilla ja valheilla oli ollut usein merkittävä rooli. Lähde luonnehtii, että suomalaisessa journalismissa ja viihteessä elettiin Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston presidenttikausien jälkeen katharsisvaihetta, jossa tekijöillä oli tarve irrottautua aiemmasta, itäeurooppalaiseksi koetusta ylikunnioittavasta suhtautumisesta vallanpitäjiin. Suomalaisessa televisioviihteessä vallitsi 1990-luvulla satiirin kultakausi, jolloin pilkka siirtyi poliitikkojen ajamista asioista itse henkilöihin.[73]

Ahtisaaren nimittämät hallitukset

Ahtisaaren nimittämät hallitukset
Pääministeri Kausi Hallitus
Paavo Lipponen 1995–1999 Lipponen I
Paavo Lipponen 1999–2003 Lipponen II

Ahtisaaren ulkomaanmatkat presidenttinä

Pääartikkeli: Luettelo presidentti Ahtisaaren ulkomaanmatkoista

Presidenttinä Martti Ahtisaari teki 137 ulkomaanmatkaa, joista 25 oli valtiovierailuja.

Presidenttikauden jälkeen

Martti Ahtisaari vuonna 2012.

Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari toimi merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä. Heti kautensa päätyttyä hän oli keväällä 2000 kolmen entisen eurooppalaisen valtionpäämiehen muodostamassa ”kolmen viisaan miehen” komiteassa, jonka oli tarkoitus pohtia EU:n niin sanottua Itävalta-boikottia.[5] Syyskuussa 2000 jättämässään raportissa komitea arvosteli melko jyrkästi Itävallan vapauspuoluetta (FPÖ), mutta suositteli boikotin purkamista, koska sen jatkaminen olisi kääntynyt alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Boikotti lopetettiin 12. syyskuuta 2000.[74]

Ahtisaari kesäkuussa 2008.

Syyskuussa 2000 kerrottiin Ahtisaaren myyneen omistamiaan Elcoteq Oy:n osakkeita 860 000 markan arvosta ja myynnin ajoittuneen Elcoteqin kurssihuippuun. Syntyneessä kohussa muistutettiin Ahtisaaren presidenttinä arvostelleen optiokäytäntöä. MTV3:n Kymmenen uutisten haastattelussa 20. lokakuuta 2000 Ahtisaari täsmensi tarkoittaneensa aiemmilla lausunnoillaan suurempia, kymmenien tai satojen miljoonien markkojen optioita.[75]

Vuonna 2000 Ahtisaari perusti Crisis Management Initiative -järjestön (CMI), jonka alaa on rauhanvälitys ja konfliktinratkaisu.[76] Hänet tunnettiin vaikeiden rauhanprosessien vetäjänä.[7]

Huhtikuussa 2002 YK:n pääsihteeri Kofi Annan nimitti Ahtisaaren puheenjohtajaksi tutkintaryhmään, jonka tarkoituksena oli selvittää Länsirannalla sijainneen Jeninin kaupungin tapahtumia 9. huhtikuuta 2002. Tuolloin Israel oli iskenyt sotilaallisesti kaupungissa sijainneeseen noin 13 000 ihmisen pakolaisleiriin.[77]

Kesäkuussa 2003 Kofi Annan nimitti Ahtisaaren henkilökohtaiseksi edustajakseen kuivuudesta ja nälänhädästä kärsineisiin Etiopiaan ja Eritreaan. Ahtisaaren tarkoituksena oli nostaa Itä-Afrikan kriisi kansainväliseen tietoisuuteen avun saamiseksi alueelle.[78] Marraskuussa 2005 Annan siirsi Ahtisaaren vastaavaan tehtävään Kosovon asemaa koskeviin neuvotteluihin.[79]

Vuonna 2005 Ahtisaari toimi Intian valtameren tsunamikatastrofia selvittäneen tutkintalautakunnan puheenjohtajana. Lautakunnan tehtävänä oli selvittää Suomen viranomaisten toiminta katastrofin yhteydessä. Loppuraportissaan lautakunta totesi, että viranomaiset olivat toimineet pääosin kiitettävästi.[80]

Ahtisaari puolusti Yhdysvaltain toimia Irakin sotaa edeltäneessä kriisissä.[81] Ahtisaari antoi Irakin sodan syttymisen jälkeen lausunnon: ”Tietäen, että noin miljoona ihmistä on tapettu Irakin hallinnon toimesta, minä en paljon niitä joukkotuhoaseita enää tarvitse.”[82][83] Yhdysvallat oli perustellut sotaa Irakin joukkotuhoaseilla, joita ei kuitenkaan löytynyt. Historian professori Juha Sihvola katsoi, että Ahtisaari oli Irakin suhteen oikeassa siinä, ”että globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvoinen elämä ovat tärkeämpiä kuin kansallinen suvereenisuus”. Hän kiitteli presidentin korealistista asennetta, mutta piti kuitenkin Ahtisaaren johtopäätöksiä Irakin sodan moraalisuudesta ”ällistyttävinä”.[84]

Ahtisaari toimi YK:n Afrikan sarven erityislähettiläänä vuosina 2003–2005 ja ETYJin puheenjohtajan henkilökohtaisena Keski-Aasia-edustajana vuosina 2003–2004.[85]

Huhtikuussa 2011 Ahtisaari oli yhtenä jäsenenä Yhdysvaltain entisen presidentin Jimmy Carterin johtamassa valtuuskunnassa, joka vieraili Pohjois-Koreassa. Valtuuskunnan tehtävänä oli tunnustella liennytyksen mahdollisuuksia Korean niemimaalla.[86]

Lokakuussa 2011 Ahtisaari kirjoitti Javier Solanan kanssa El País -lehteen mielipidekirjoituksen, jossa he suosittelivat Euroopan unionia tunnustamaan palestiinalaisvaltion.[87]

Ahtisaari toimi muun muassa Elcoteqin ja UPM-Kymmenen hallitusten jäsenenä[5] vuoteen 2007 asti. Vuonna 2014 hänet nimitettiin neuvonantajaksi YK:n tutkintaan Sri Lankan sotarikoksista.[88]

Vuonna 2005 Ahtisaari välitti neuvotteluita Acehin itsenäisyysliikkeen GAM:n ja Indonesian hallituksen välillä. GAM:n johtajille hän korosti neuvottelujen välittämisen ehtona, että nämä eivät voisi saavuttaa täyttä itsenäisyyttä. Neuvottelut päättyivät rauhansopimukseen ja yli 30 vuotta kestäneiden vihamielisyyksien raukeamiseen.[7] Neuvottelut käytiin Königstedtin kartanossa Vantaalla.[89] Rauhansopimus allekirjoitettiin Helsingissä 15. elokuuta 2005.[90]

Toukokuussa 2017 Ahtisaari kertoi luopuvansa rauhanvälitysjärjestö CMI:n hallituksen puheenjohtajuudesta ja esittävänsä seuraajakseen Suomen entistä ulkoministeriä ja pääministeriä Alexander Stubbia.[91] Hän perusteli valintaansa Stubbin pitkällä ministerinkokemuksella, kansainvälisillä verkostoilla ja suomalaisuudella.[92] Ahtisaari jatkoi edelleen CMI:ssä neuvonantajana ja asiantuntijana, mutta sanoi olevansa "muodollisesti eläkkeellä".[93]

Kosovon rauhanneuvottelut

YK:n pääsihteeri Kofi Annan nimitti 1. marraskuuta 2005 Ahtisaaren rauhanneuvottelijaksi Kosovoon, ja 11. marraskuuta 2005 YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti nimityksen. Ahtisaaren johdolla päästiinkin sopuun Kosovon tulevasta asemasta, mutta esitys kaatui Venäjän ja Serbian vastustukseen, vaikkakin Kosovo tämän jälkeen nopeasti julistautuikin itsenäiseksi vuonna 2008. Vuoden jälkeen itsenäistymisestä jo yli 60 maata oli tunnustanut Kosovon, mutta niiden joukosta puuttui pari EU:n jäsenmaata ja ennen muuta Venäjä. Ahtisaaren mukaan selkeämpään tulokseen ei kysymyksessä voinut kuitenkaan päästä.[7]

Ahtisaarta on kiitetty Kosovon rauhanneuvotteluiden hoitamisesta, mutta Serbia ja sen liittolainen Venäjä arvostelivat häntä.[94] Kosovon serbivähemmistöä edustava kansanedustaja Oliver Ivanović on todennut, ”ettei Serbia voinut hyväksyä pikaratkaisua, joka olisi omien äänestäjien silmissä näyttänyt periksiantamiselta”.[95] Samoin rauhantutkimuksen perustaja, norjalainen tutkija Johan Galtung arvosteli Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari ”on charmikas, tehokas ja taitava”, mutta ”valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun.”[95] Ahtisaari itse totesi serbien toimista albaanivähemmistöä kohtaan Kosovossa, että ”liikaa on liikaa” eikä Kosovoa kaiken koetun jälkeen voinut enää pakottaa Serbian yhteyteen.[7]

Vuonna 2023, jolloin Kosovon itsenäistymisestä oli tullut kuluneeksi 15 vuotta, vain noin puolet maailman valtioista oli tunnustanut sen itsenäisyyden, ja YK-jäsenyys oli Kosovolle yhä vain haave. Toukokuussa 2023 Kosovon pohjoisosassa oli tapahtunut yhteenottoja serbiasukkaiden ja Nato-joukkojen välillä. London School of Economicsin vieraileva professori James Ker-Lindsay katsoi kaikkien Kosovon kriisin osapuolten – kosovolaisten, serbien ja länsimaiden – tehneen virheitä Kosovon rauhan- ja itsenäistymisprosessissa. Ker-Lindsayn mukaan Ahtisaari aiheutti pattitilanteen pakottamalla Serbian hyväksymään Kosovon itsenäisyyden. Hänen mielestään Ahtisaaren olisi pitänyt tuoda esiin vaihtoehto, joka olisi antanut Kosovolle itsenäisyyden, mutta myös tarjonnut Serbialle kunniallisen ulospääsyn tilanteesta. Ker-Lindsay nosti vertailukohdaksi Etelä-Sudanin itsenäistymisen Sudanista kuuden vuoden autonomiajakson jälkeen.[96][97]

Nobel-palkinto

Martti Ahtisaari vastaanotti hänelle myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa 10. joulukuuta 2008.

Elokuussa 2005 Ahtisaarta ehdotettiin ensimmäisen kerran Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, ja hänet valittiin vuoden 2008 palkinnon saajaksi.[98] Tieto Ahtisaaren palkitsemisesta julkistettiin 10. lokakuuta 2008, ja palkinto annettiin 10. joulukuuta 2008 Oslossa. Komitea perusteli valintaa Ahtisaaren useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana tekemällä työllä kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi.[99] Komitean puheenjohtaja Ole Danbolt Mjøs toivoi Ahtisaaren saavutusten kannustavan myös muita tähän työhön. Omassa puheessaan Ahtisaari totesi, että ”rauha on tahdon asia”. Rauhanpalkinnon myöntäminen Ahtisaarelle sai kotimaassa ja ulkomailla pääasiassa myönteisen vastaanoton. Näkyvimpinä poikkeuksina olivat Venäjä ja Serbia, jotka eivät esittäneet onnitteluja.[100]

Ennen palkitsemistaan Ahtisaari oli julkisesti ilmaissut olevansa kyllästynyt nimensä jatkuvaan pyörimiseen Nobel-spekulaatioissa.[101] Norjan Nobel-komitean sihteeri Geir Lundestad kertoi syyskuussa 2015 ilmestyneissä muistelmissaan silloisen Suomen eduskunnan puhemiehen Paavo Lipposen käyneen vuonna 2006 hänen luonaan tiedustelemassa, eikö jollekin suomalaiselle voisi myöntää Nobelin rauhanpalkintoa. Lundestadin mukaan Ahtisaaren nimi otettiin Nobel-komiteassa uudelleen esille vuonna 2008, jolloin ”tilanne oli rauhoittunut”.[102]

Ministeri Pär Stenbäck kertoi lokakuussa 2009 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Kriisejä ja katastrofeja, että hän oli saanut Lundestadilta huhtikuussa 2007 tiedon, jonka mukaan ”eräs tunnettu henkilö” Suomesta oli lähestynyt komiteaa kirjeellä, jossa perusteltiin, miksi Ahtisaarelle ei pitäisi myöntää palkintoa.[103][104] Kirjeessä oli ollut lukuisia kielteisiä arviota Ahtisaaresta. Lundestad ei ollut paljastanut Stenbäckille kirjoittajan henkilöllisyyttä. Stenbäck sanoi järkyttyneensä kuulemastaan ja kertoneensa kirjeestä myös Ahtisaarelle. Tämän jälkeen Stenbäck oli kirjoittanut Ahtisaaren tietämättä Nobel-komitealle kirjeen, jossa hän pyrki osoittamaan Ahtisaarta kohtaan esitetyt syytökset perättömiksi.[105] Silloinen ulkoministeri Alexander Stubb vaati kirjeen kirjoittajaa ilmoittautumaan.[106] Vuonna 2015 Lundestad paljasti kirjeen kirjoittajaksi entisen ulkoministerin Keijo Korhosen, yhden vuoden 1994 presidentinvaalien ehdokkaista.[102] Lundestadin mukaan Korhonen oli syyttänyt Ahtisaarta heikosta moraalista ja rahan haalimisesta edustus- ja rauhanvälitystehtävillään.[107] Korhonen kiisti kirjoittaneensa kirjettä Nobel-komitealle, vaikka olikin ollut avoimesti Ahtisaaren palkitsemista vastaan[108].

Näkemykset Suomen yhdentymisestä länteen

Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Hän sanoi vuonna 2015 Ylen Ykkösaamussa, että jos Suomen kansa olisi hylännyt kansanäänestyksessä EU-jäsenyyden, hän olisi eronnut presidentin virastaan.[109]

Ahtisaari suositteli julkisesti Suomea hakemaan Nato-jäsenyyttä.[110] Hän sanoi samassa Ylen haastattelussa, että hän oli[109]

»jo varmaan kymmenkunta vuotta ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä [Natoon], koska olen sanonut näin, että kun me olemme huomattava rauhanturvamaa, me olemme erinomaisia rauhanturvaajia, meillä on ollut rauhanturvajoukkoja melkein kaikissa YK:n rauhanturvaoperaatioissa eri vuosien aikana ja me olemme osaavia näissä asioissa, ja minusta Suomen tulee kuulua kaikkiin niihin järjestöihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat, sillä ei ole mitään Venäjän uhan kanssa tekemistä, enkä minä sen takia ole argumentoinut, että Natoon pitää liittyä.»

Viimeiset vuodet

Presidentti Ahtisaaren valtiolliset hautajaiset 10.11.2023.

Tasavallan presidentin kanslia tiedotti syyskuussa 2021 Ahtisaaren sairastavan Alzheimerin tautia, minkä vuoksi hän jättäytyi kaikesta julkisesta toiminnasta.[111]

Ahtisaari kuoli hoitokodissa Helsingin Oulunkylässä 16. lokakuuta 2023 kello 6.40.[112]

Hautajaiset

Hautajaiset järjestettiin Martin päivänä 10. marraskuuta 2023. Siunaustilaisuus pidettiin Helsingin tuomiokirkossa[113] ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle. Ahtisaaren siunauksen toimitti emerituspiispa Eero Huovinen.[114]

Siunaustilaisuuteen osallistui 800 vierasta. Suomen valtiollisen johdon lisäksi paikalla olivat muun muassa Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa, Kosovon presidentti Vjosa Osmani, Namibian presidentti Hage Geingob, Tansanian entinen presidentti Jakaya Kikwete sekä Irlannin entinen presidentti Mary Robinson, Vapaa Aceh -liikkeen entinen johtaja Malik Mahmoud, Indonesian entinen oikeusministeri Hamid Awaludin sekä Indonesian entinen varapresidentti Jusuf Kalla.[115][116]

Hautamuistomerkki

Valtioneuvosto tiedotti tammikuussa 2024, että presidentti Ahtisaaren haudalle hankittavasta muistomerkistä järjestetään suunnittelukilpailu. Kilpailun palkintolautakunnassa oli puheenjohtajana alivaltiosihteeri Timo Lankinen ja Ahtisaaren omaisten edustajana Marko Ahtisaari, sekä taiteilijajäseninä kuvanveistäjät Anne Meskanen-Barman ja Matti Nurminen.[117] Muistomerkki paljasttettiin Martin päivänä 10. marraskuuta 2024.[118][119]

Martti Ahtisaaren hautamuistomerkki

Suunnittelukilpailuun tuli 171 hyväksyttyä ehdotusta. Ensimmäisen palkinnon sai arkkitehti Harri Pakarisen ehdotus Autuas. Muistomerkki veistettiin Ylämaan vihreään graniittiin ja se on oliivipuun lehden muotoinen. Oliivinlehteä pidetään yleisesti rauhan symbolina. Palkintolautakunnan mukaan veistos on pelkistetty, vaikuttavan kokoinen, aikaa kestävä ja rauhallinen, mutta sen ilmiasussa on myös vahva ja koskettavan konkreettinen kannanotto rauhan puolesta.[120][121]

Tunnustuksia

Pääartikkeli: Martti Ahtisaaren kunnianosoitukset
Martti Ahtisaaren vaakuna.

Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008 ensimmäisenä suomalaisena ”työstään useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi”.[99] Aiemmin samana vuonna Ahtisaari oli vastaanottanut myös Unescon rauhanpalkinnon[122] ja Geuzenpenning-mitalin.[123] Rauhanpalkinnon lisäksi Ahtisaarelle myönnettiin useita muita kunnianosoituksia niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Teoksia

Lähteet

  • Jouslehto, Olavi & Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen. Porvoo Helsinki: WSOY, 2000. Isbn 951-0-24355-8.
  • Merikallio, Katri & Ruokanen, Tapani: Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24112-6

Viitteet

  1. ↑ Martti Ahtisaaren CV tpk.fi. Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 2.5.2015.
  2. ↑ Presidentti Martti Ahtisaari on kuollut Yle Uutiset. 16.10.2023. Viitattu 16.10.2023.
  3. ↑ Presidenttien virkaanastujaiset (Martti Ahtisaari astuu virkaansa 1994) Ylen Elävä arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  4. ↑ Miettinen, Tiina: Tasavallan juuret. Suomen presidenttien esipolvet. Helsinki: Suomen sukututkimusseura, 2017. ISBN 978-952-5130-19-5
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r ”Ahtisaari, Martti (1937–2023)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 163–167. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 16.10.2023).
  6. ↑ Autio, Veli-Matti & Pulli, Heljä: Presidentti Martti Ahtisaaren esivanhemmat. Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja, 1999, 44. vsk, s. 8–28. Helsinki: Suomen sukututkimusseura. ISBN 952-5130-02-9 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 17.8.2015.
  7. ↑ a b c d e f g Vesikansa, Jyrki: Kuka avaisi Lähi-idän solmun? Iltalehti Viikonvaihde, 2009, nro 27.6./28.6., s. 13.
  8. ↑ Heiskanen, Markku: Mitä Martti Ahtisaari kirjoittaa nuoruudestaan? Kassunkakarat.info. 20.6.2007. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 11.11.2018.
  9. ↑ a b Lipasti-Halonen, Marke: Rouva Eeva Ahtisaari: Luottakaa itseenne, suomalaiset. Me Naiset, 16.12.1994, nro 51–52. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.10.2008.
  10. ↑ a b Laitinen, Janne: Kuopion Lyseon rehtori: Ahtisaari oli hyvä oppilas Savon Sanomat. 10.10.2008. Arkistoitu 6.10.2015. Viitattu 10.10.2008.
  11. ↑ Merikallio & Ruokanen 2011, s. 38.
  12. ↑ Mitä olen aina halunnut tietää presidentistä? Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 12.8.2015.
  13. ↑ Historia – Muistinvaraisia virstanpylväitä Oulun Ynnin koripallotaipaleelta Oulun NMKY ry. Arkistoitu 3.10.2015. Viitattu 13.8.2015.
  14. ↑ Yllätys Ahtisaaren menneisyydestä: oli jäädä töihin armeijaan Uusi Suomi. 10.10.2008. Arkistoitu 13.10.2008. Viitattu 25.3.2019.
  15. ↑ Nobel-palkinto antaa tunnustusta Ahtisaaren pitkälle uralle rauhantekijänä finlandmission.ch. 10.12.2008. Lontoo: Suomen suurlähetystö. Viitattu 25.3.2019.
  16. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 75. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  17. ↑ a b c d e Varjus, Seppo: Martti Ahtisaari 80 vuotta: Näin eteni pitkä tie huipulle 23.6.2017. Ilta-Sanomat.
  18. ↑ Oulun jännittävä juhannus vuonna 1989: Ahtisaaren suostumusta kaupun­ginjohtajaksi odotettiin Kaleva. 19.6.2015. Arkistoitu 19.7.2015. Viitattu 7.4.2019.
  19. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 32. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
  20. ↑ Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali, s. 313. Helsinki: Otava, 1999. Isbn 951-1-15315-3.
  21. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 21. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0.
  22. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1994, s. 11. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-12765-9.
  23. ↑ Martti Ahtisaari – Biographical Nobelprize.org. Nobel Media AB. Viitattu 4.11.2015. (englanniksi)
  24. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 64. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10908-1.
  25. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 60. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11421-2.
  26. ↑ Elämäkerta arvostelee Ahtisaarta Yle uutiset. 8.7.2001.
  27. ↑ a b c d e f g Saari, Heikki: Näin Ahtisaari tyrmäsi presidentinvaaleissa 23 vuotta sitten 22.10.2017. Ilta-Sanomat.
  28. ↑ Mitä missä milloin 1994, s. 82.
  29. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 145.
  30. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 144.
  31. ↑ Lyytinen, Jaakko: Lasse Lehtinen luotettavana (Arvio muistelmista) PolHO. Viitattu 5.12.2016.
  32. ↑ Massinen, Aimo: Sorsa suuttui aiheesta Turun Sanomat. 29.8.1997.
  33. ↑ Jouslehto & Okker, 2000, s. 144.
  34. ↑ Jouslehto & Okker, 2000, s. 278.
  35. ↑ Jouslehto & ikker, 2000, s. 146–147.
  36. ↑ Presidentti: Iltalehden erikoislehti 2012, s. 11. Helsinki: Alma Media, 2012.
  37. ↑ Mitä missä milloin 1994, s. 138.
  38. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1995, s. 184. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13254-7.
  39. ↑ Paavo Rytsä: Presidenttiehdokkaaksi ohi Sorsan Yle Elävä arkisto. 8.9.2006, päivitetty 21.6.2017. Viitattu 5.12.2016.
  40. ↑ Ensimmäisessä vaalissa ehdokkaiksi asetetut, heidän äänimääränsä, äänimääräosuudet sekä äänimäärien osuudet vaalipäivänä ja ennakkoääninä 1999. Tilastokeskus. Viitattu 5.12.2016.
  41. ↑ Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin äänimääräosuudet ennakkoäänestyksessä ja varsinaisina vaalipäivinä 16.1. ja 6.2.1994 1999. Tilastokeskus. Viitattu 5.12.2016.
  42. ↑ Kemppi, Emilia: Tuttu juttu: presidenttipeliä Yle Elävä Arkisto. 2010. Viitattu 5.12.2016.
  43. ↑ Vierailut ulkomaille (Myös eri vuosien alasivut) Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 13.11.2015.
  44. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1996, s. 124. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13788-3.
  45. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1998, s. 91. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14838-9.
  46. ↑ Mitä missä milloin 1995, s. 124.
  47. ↑ Mitä missä milloin 1996, s. 42.
  48. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 406. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  49. ↑ Rytsä, Paavo: Ahtisaari piti kiinni valtaoikeuksista Yle.fi. 8.9.2006, päivitetty 21.6.2017. Viitattu 7.4.2019.
  50. ↑ Miksi Mauno Koivisto vesitti Karjalan palautuksen? Kirjailija löytää kaksi tärkeää syytä Iltalehti. Viitattu 23.10.2021.
  51. ↑ Mitä missä milloin 1996, s. 87.
  52. ↑ Mitä missä milloin 1996, s. 89.
  53. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1997, s. 87. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14219-4.
  54. ↑ Mitä missä milloin 1998, s. 27.
  55. ↑ Aaltonen, Jarmo: Ahtisaari myönsi komentajamerkin indonesialaisministerille (tilaajille) Helsingin Sanomat. 6.1.1998. Viitattu 14.12.2019.
  56. ↑ a b c d Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1999, s. 52. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15488-5.
  57. ↑ Ahtisaari palkitsi April-yhtiön johtajan komentajamerkillä (tilaajille) Helsingin Sanomat. 13.1.1998. Viitattu 14.12.2019.
  58. ↑ Mielenosoittajat vaativat kunniamerkkien palauttamista MTV3 Uutiset. 14.01.1998. Viitattu 14.12.2019.
  59. ↑ Ahtisaari saanee vastaehdokkaan UPM:n hallitusvaaliin. Helsingin Sanomat, 21.3.2000.
  60. ↑ Nykänen, Anna-Stiina: Moittimalla ei maailmaa paranneta. (tilaajille) Helsingin Sanomat 26.3.2000. Viitattu 13.8.2015
  61. ↑ Mitä missä milloin 1997, s. 77.
  62. ↑ Staes, Bart: Kirjallinen kysymys P-3933/00 (PDF) (Neuvostolle (2001/C 174 E/203) 7. joulukuuta 2000) Euroopan yhteisöjen virallinen lehti (C 174 E/193). 19.6.2001. EUR-Lex. Viitattu 5.12.2019.
  63. ↑ Jouslehto & Okker, 2000, s. 160.
  64. ↑ Jouslehto & Okker, 2000, s. 158–159.
  65. ↑ Jouslehto & Okker, 2000, s. 168.
  66. ↑ Lehto, Mika: Näin Ahtisaari savustettiin ulos SDP:n presidenttikuvioista 1999 20.10.2023. Ilta-Sanomat.
  67. ↑ Ahtisaari: Milosevicilla ja venäläisillä oli Kosovo-suunnitelma MTV.fi. 26.10.2000. Arkistoitu 2.10.2015. Viitattu 12.8.2015.
  68. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2000, s. 112. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15503-2.
  69. ↑ Mitä missä milloin 2000, s. 121.
  70. ↑ MTV3:n haastattelu: Ahtisaari puolusti optiotulojaan MTV.fi. 20.10.2000. Arkistoitu 2.10.2015. Viitattu 17.8.2015.
  71. ↑ Ahtisaari tyytyväinen kauteensa. Suomen Sillan uutisviikko 45/1999.
  72. ↑ Muistatko vielä nämä? Katso hauskat kuvat Ahtisaaren uran varrelta MTV3. 10.12.2008. Viitattu 9.5.2021.
  73. ↑ a b Kerttula, Suvi: Martti Ahtisaaren ylipainolle irvailtiin presidenttikaudella 21.10.2023. Ilta-Sanomat.
  74. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2002, s. 14. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17635-8.
  75. ↑ Mitä missä milloin 2002, s. 14.
  76. ↑ Presidentti Ahtisaari CMI. Arkistoitu 1.8.2015. Viitattu 29.10.2015.
  77. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2003, s. 104. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18085-1.
  78. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2004, s. 107. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18590-X.
  79. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2007, s. 36. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-21080-7.
  80. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2006, s. 107. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20203-0.
  81. ↑ Ahtisaari puolustaa Yhdysvaltain toimia 16.3.2003. MTV3. Arkistoitu 18.10.2008. Viitattu 16.3.2008.
  82. ↑ Ahtisaari vaatii puuttumista diktatuureihin. Helsingin Sanomat 1.8.2003.
  83. ↑ Miten suojella kansalaisia julmilta hirmuhallitsijoilta? Kaleva. 29.7.2004. Kaleva Media. Viitattu 5.12.2019.
  84. ↑ Sihvola, Juha: Oikeutettu sota? Vihreä Lanka. 2003. Arkistoitu 10.5.2015. Viitattu 28.10.2015.
  85. ↑ Nobelin rauhanpalkinto Martti Ahtisaarelle 11.12.2008. Euroopan neuvosto (Suomen pysyvä edustusto, Strasbourg). Viitattu 5.12.2019.
  86. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2012, s. 111. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25293-1.
  87. ↑ Diez razones para el "sí" europeo elpais.com. 19.9.2011. (espanjaksi)
  88. ↑ Ahtisaari neuvonantajaksi Sri Lankan sotarikostutkintaan (Archive.org) Helsingin Sanomat. 25.6.2014. Arkistoitu 4.7.2014. Viitattu 25.6.2014.
  89. ↑ Mitä missä milloin 2006, s. 60.
  90. ↑ Maailman tiedotusvälineet Acehin rauhansopimuksesta Ulkoasiainministeriön Mediakatsaukset. 19.8.2005. Arkistoitu 17.11.2015. Viitattu 14.11.2015.
  91. ↑ Ahtisaari luopuu perustamansa CMI-järjestön puheenjohtajuudesta – ehdottaa seuraajakseen Alexander Stubbia Yle Uutiset. 9.5.2017. Viitattu 30.1.2024.
  92. ↑ Stubb CMI:n uudeksi puheenjohtajaksi – näin presidentti Ahtisaari perustelee valintaa 29.11.2017. CMI - Martti Ahtisaari Peace Foundation. Viitattu 30.1.2024.
  93. ↑ Kari Huhta HS: Ahtisaari väistyy perustamansa CMI-järjestön johdosta, tilalle Alexander Stubb – ”Muodollisesti olen jo eläkkeellä” Helsingin Sanomat. 9.5.2017. Viitattu 30.1.2024.
  94. ↑ Paananen, Arja: Venäläisten ensireaktio Ahtisaaren palkinnosta: hyväksikäytetty sätkynukke Ilta-Sanomat. 10.10.2008. Arkistoitu 11.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  95. ↑ a b Nikkanen, Hanna: Charmantti Martti. Voima, 2008, nro 2. Voima. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.10.2008. (Arkistoitu – Internet Archive)
  96. ↑ Rulamo, Anssi: Brittiprofessori: Martti Ahtisaari teki Kosovon suhteen ”valtavan virheen” 9.7.2023. Helsingin Sanomat.
  97. ↑ Brittiprofessori kritisoi Ahtisaarta Kosovon pattitilanteen aiheuttamisesta: ”Hän teki valtavan virheen” Yle uutiset. 9.7.2023. Arkistoitu 9.7.2023.
  98. ↑ Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinto Yle Uutiset. 10.10.2008. Arkistoitu 19.5.2020. Viitattu 10.10.2008.
  99. ↑ a b The Nobel Peace Prize 2008 10.10.2008. The Nobel Foundation. Viitattu 10.10.2008. (englanniksi)
  100. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2010, s. 64–65. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-952-1-22709-0.
  101. ↑ Mitä missä milloin 2010, s. 64.
  102. ↑ a b Norjalaiskirja paljastaa: Keijo Korhonen yritti estää Martti Ahtisaaren Nobel-palkinnon Verkkouutiset. 18.9.2015. Arkistoitu 20.9.2015. Viitattu 28.10.2015.
  103. ↑ Mustamaalaus uhkasi Ahtisaaren Nobel-palkintoa Yle uutiset. 5.10.2009. Arkistoitu 19.5.2020. Viitattu 11.10.2009.
  104. ↑ Nieminen, Tommi: No, kuka sen kirjeen lähetti? Helsingin Sanomat, 11.10.2009, s. D6.
  105. ↑ Tunnettu suomalainen yritti estää Ahtisaaren Nobelin Iltalehti. 5.10.2009. Arkistoitu 21.2.2020.
  106. ↑ Stubb toivoo Ahtisaaren mustamaalaajaa julkisuuteen 6.10.2009. MTV Uutiset.
  107. ↑ Verkkouutiset: Keijo Korhonen yritti estää Ahtisaarta saamasta Nobel-palkintoa Ilta-Sanomat. 24.9.2015.
  108. ↑ Entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Keijo Korhonen: ”Martti Ahtisaari ei ansainnut Nobelia” Ilta-Sanomat. 25.9.2015. Viitattu 7.4.2019.
  109. ↑ a b Ylen Ykkösaamu 16.2.2015.
  110. ↑ Ahtisaari: ”Natoon olisi pitänyt liittyä jo aikoja sitten” Kaleva. 4.10.2016. Arkistoitu 5.10.2016. Viitattu 5.12.2019.
  111. ↑ Presidentti Martti Ahtisaari on luopunut kaikesta julkisesta toiminnasta sairauden vuoksi Presidentti. 2.9.2021. Viitattu 2.9.2021.
  112. ↑ Stubb kertoo viimeisestä koskettavasta tapaamisesta Ahtisaaren kanssa – ”Lähdin ulos kyynelehtien” www.iltalehti.fi. Viitattu 19.10.2023.
  113. ↑ Presidentti Martti Ahtisaaren valtiolliset hautajaiset järjestetään Helsingissä Martin päivänä 10.11. valtioneuvosto.fi.
  114. ↑ Hujanen, Miikka: Näillä sanoilla emerituspiispa Eero Huovinen siunasi presidentti Martti Ahtisaaren 10.11.2023. Ilta-Sanomat.
  115. ↑ Namibian presidentti saapuu Ahtisaaren hautajaisiin – Tulossa on myös useita muita kansainvälisiä vieraita Helsingin Sanomat. 8.11.2023. Viitattu 8.1.2024.
  116. ↑ Ville Mäkilä: He osallistuvat Martti Ahtisaaren hautajaisiin Verkkouutiset. 10.11.2023. Viitattu 10.11.2023.
  117. ↑ Palkintolautakunta: Presidentti Martti Ahtisaaren hautamuistomerkkikilpailun arvostelupöytäkirja (s. 3) 7.5.2024. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 13.5.2024.
  118. ↑ Presidentti Ahtisaaren hautamuistomerkistä järjestetään suunnittelukilpailu keväällä 2024 (Tiedote) 16.1.2024. Valtioneuvosto. Viitattu 30.1.2024.
  119. ↑ Takala, Sami: Presidentti Martti Ahtisaaren hautamuistomerkki paljastettiin – Stubb: ”Rauha on tahdon asia” Helsingin Sanomat. 10.11.2024. Viitattu 10.11.2024.
  120. ↑ Mankkinen, Jussi: Tällainen on presidentti Martti Ahtisaaren hautamuistomerkki: vihreästä graniitista tehty isokokoinen oliivinlehti 13.5.2024. Yle. Viitattu 13.5.2024.
  121. ↑ Harri Pakarisen teosehdotus Autuas voitti presidentti Martti Ahtisaaren hautamuistomerkin suunnittelukilpailun (VNK:n tiedote) 13.4.2024. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 13.5.2024.
  122. ↑ Ahtisaarelle Unescon rauhanpalkinto Savon Sanomat. 2.10.2008. Arkistoitu 26.9.2015. Viitattu 10.10.2008.
  123. ↑ Ahtisaarelle Geuzen-palkinto ihmisoikeustyöstä Kaleva. 11.1.2008. Viitattu 27.11.2013.

Kirjallisuutta

  • Lindstedt, Risto: Martti Ahtisaaren maailma. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19104-3
  • Lehtinen, Lasse & Komulainen, Jorma: Matkalla Mäntyniemeen. Martti Ahtisaaren tie presidentiksi. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-20147-2
  • Heikkilä, Hannu: Martti Ahtisaari. Kansainvälinen tie presidentiksi. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22003-5
  • Seppälä, Raimo (toim.): Terve, Mara! Presidentti Ahtisaaren maakuntamatkat. Jyväskylä: Gummerus, 1999. ISBN 951-20-5419-1
  • Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään. Ahtisaari ja Aceh. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31778-0

Aiheesta muualla

Nobelin rauhanpalkinnon saajat
1901–1925

1901: Dunant, Passy 1902: Ducommun, Gobat 1903: Cremer 1904: Kansainvälisen oikeuden instituutti 1905: Suttner 1906: Roosevelt 1907: Moneta, Renault 1908: Arnoldson, Bajer 1909: Beernaert, Paul Balluet d’Estournelles de Constant 1910: Kansainvälinen Rauhantoimisto 1911: Asser, Fried 1912: Root 1913: La Fontaine 1917: Punainen Risti 1919: Wilson 1920: Bourgeois 1921: Branting, Lange 1922: Nansen 1925: Chamberlain, Dawes

1926–1950

1926: Briand, Stresemann 1927: Buisson, Quidde 1929: Kellogg 1930: Söderblom 1931: Addams, Butler 1933: Angell 1934: Henderson 1935: Ossietzky 1936: Lamas 1937: Cecil 1938: Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto 1944: Punainen Risti 1945: Hull 1946: Balch, Mott 1947: Kveekarit 1949: Boyd Orr

1951–1975

1950: Bunche 1951: Jouhaux 1952: Schweitzer 1953: Marshall 1954: Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö 1957: Pearson 1958: Pire 1959: Noel‑Baker 1960: Lutuli 1961: Hammarskjöld 1962: Pauling 1963: Punainen Risti 1964: King 1965: Unicef 1968: Cassin 1969: Kansainvälinen työjärjestö 1970: Borlaug 1971: Brandt 1973: Kissinger, Lê 1974: MacBride, Satō 1975: Saharov

1976–2000

1976: B. Williams, Corrigan 1977: Amnesty International 1978: Sadat, Begin 1979: Äiti Teresa 1980: Esquivel 1981: YK:n pakolaisapujärjestö 1982: Myrdal, García Robles 1983: Wałęsa 1984: Tutu 1985: Lääkärit ydinsotaa vastaan 1986: Wiesel 1987: Arias 1988: YK:n Rauhanturvaajat 1989: Dalai Lama 1990: Gorbatšov 1991: Suu Kyi 1992: Menchú 1993: Mandela, de Klerk 1994: Arafat, Peres, Rabin 1995: Pugwash-liike, Rotblat 1996: Belo, Ramos Horta 1997: Kampanja maamiinojen kieltämiseksi (ICBL), J. Williams 1998: Hume, Trimble 1999: Lääkärit ilman rajoja 2000: Kim

2001–

2001: YK, Annan 2002: Carter 2003: Ebadi 2004: Maathai 2005: IAEA, ElBaradei 2006: Yunus, Grameen Bank 2007: Gore, IPCC 2008: Ahtisaari 2009: Obama 2010: Liu 2011: Gbowee, Johnson Sirleaf, Karman 2012: EU 2013: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö 2014: Satyarthi, Yousafzai 2015: Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti 2016: Juan Manuel Santos 2017: International Campaign to Abolish Nuclear Weapons 2018: Murad, Mukwege 2019: Abiy 2020: Maailman ruokaohjelma 2021: Ressa, Muratov 2022: Bjaljatski, Memorial, Center for Civil Liberties 2023: Mohammadi 2024: Nihon Hidankyō

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Martti_Ahtisaari&oldid=22820069”