Ensimmäinen Tšetšenian sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ensimmäinen Tšetšenian sota
Venäläinen Mil Mi-8 -helikopteri, jonka tšetšeenihävittäjät pudottivat Tšetšenian pääkaupungin Groznyn lähellä vuonna 1994.
Venäläinen Mil Mi-8 -helikopteri, jonka tšetšeenihävittäjät pudottivat Tšetšenian pääkaupungin Groznyn lähellä vuonna 1994.
Päivämäärä:

11. joulukuuta 1994 – 31. elokuuta 1996

Paikka:

Tšetšenia (myös osittain Ingušiassa, Dagestanissa ja Stravopolin alueella)

Lopputulos:

Sota päättyi Hasavjurtin sopimukseen.[1]

Osapuolet

 Venäjä

Itškerian tšetšeenitasavallan lippu Itškerian tšetšeenitasavalta

Komentajat

Venäjän lippu Pavel Gratšov
Venäjän lippu Anatoli Kulikov

Tšetšenian lippu Džohar Dudajev
Tšetšenian lippu Aslan Mashadov

Vahvuudet

95 000 (helmikuussa 1995)[2]

15 000 sotilasta, 15 000 miliisiä (venäläinen arvio)

Tappiot

yli 30 000 kuollutta ja kadonnutta sotilasta

noin 15 000 kuollutta ja kadonnutta sotilasta, 40 000 siviiliä[3]

Ensimmäinen Tšetšenian sota käytiin Venäjän ja Tšetšenian välillä vuosina 1994–1997. Sota johtui siitä, että tšetšeenien itsenäisyyttä ajavat tahot julistivat maan itsenäiseksi Neuvostoliiton hajottua.

Neuvostoliiton hajotessa kaikki neuvostotasavallat itsenäistyivät. Tšetšeeno-Ingušetia oli kuitenkin ollut ainoastaan autonominen osa Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa, eikä Venäjä suhtautunut suopeasti sen itsenäisyyspyrkimyksiin.[4] Kantaan vaikutti osaltaan mahdollisesti Tšetšenian halki kulkeva tärkeä öljyputki, joka yhdisti Azerbaidžanin öljykentät satamiin Mustallamerellä. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä rakennutti uudet Tšetšenian kiertävät putkistot.[5]

Ennen sotaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi. Tšetšenian kommunistijohtaja Doku Zavgajev syöstiin vallasta.[6] Kaappausta johti tšetšeenipoliitikko Džohar Dudajev, entinen Neuvostoliiton ilmavoimien kenraali.[7]

Dudajev voitti marraskuun presidentinvaalit yli 90 %:n kannatuksella. Hän julisti Tšetšenian itsenäiseksi melkein heti vaalien jälkeen. Venäjä ei hyväksynyt vaalitulosta.[4] Samassa kuussa Georgia tunnusti Tšetšenian. Samaa ei tehnyt Venäjä, Yhdysvallat tai moni muukaan maa. Kansainvälisesti katsoen Tšetšenia jäi yksin. Pinnalta katsoen Venäjä näytti luovuttavan. Venäjä ja Tšetšenia sopivat venäläisten vetäytymisestä maasta toukokuussa 1992 ja sotilaat poistuivat maasta heinäkuussa 1992. Venäjän vetäydyttyä maasta vuoden 1992 kesällä jäljelle jäi runsaasti aseita. Venäläiset antoivat puolet aseistaan tšetšeeneille. Osin tämä johtui käytännön tilanteen tunnustamisesta: neuvostosotilaat olivat alkaneet myydä aseita paikallisille jo vuosia ennen Neuvostoliiton hajoamista. Myös Venäjän valtio myi merkittävän määrän aseita Dudajevin hallinnolle. Vain osa aseista päätyi kuitenkin Tšetšenian viralliselle armeijalle – suuri osa jäi yksityishenkilöille ja erilaisille epävirallisille ryhmille. Jo marraskuussa 1992 sota uhkasi Tšetšeniassa, kun Venäjä miehitti tšetšeenien ja inguušien rajan ainakin muodollisesti inguušien ja osseettien välisen konfliktin takia. Tämän takia Tšetšenia pani asevoimansa liikekannalle, mutta sota ei silti alkanut vielä[8].

Rikollisuus rehotti Tšetšeniassa ja johti siihen, että Venäjällä tšetšeeni liitettiin monesti mafiaan. Jeltsin ei halunnut neuvotella Dudajevin kanssa henkilökohtaisesti vuosina 1992–1994[9]. 1990-luvun alussa Tšetšenian sotaa ajoivat kansallisuusministeri Shahrai ja hänen seuraajansa Jegorov vielä jyrkemmin. Vuonna 1992 Dudajevin syrjäyttämistä yritettiin sisäministeriön joukkojen ja KGB:n avulla. Yritysten epäonnistuttua Venäjä yritti tukea kapinaliikkeitä Dudajeviä vastaan. Kapinaliikkeissä oli mukana jopa entisiä rikollisia, kuten Ruslan Labazanov[10]. Vuonna 1993 Dudajev oli ajautunut pahaan konfliktiin parlamentaarisen oppositionsa kanssa ja hänet koetettiin murhata toukokuussa 1993.

Salaiset operaatiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä pidättäytyi täysimittaisista hyökkäyksistä aina vuoteen 1994 saakka. Syksyllä 1994 Venäjän erikoisjoukot koettivat monta kertaa syöstä Dudajevin vallasta, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat[11]. Lokakuussa 1994 Venäjän turvallisuuspalvelun tukemat sissijoukot yrittivät vallankaappausta, joka sekin epäonnistui. Heinäkuussa 1994 tšetšeenirikolliset kaappasivat bussin Mineralnyje Vodyn lähistöllä[12]. Tätä ja muita kaappauksia on pidetty joko aitoina tšetšeenirikollisten toimina tai Venäjän turvallisuuspalvelun toteuttamina provokaatioina[12]. Jotkut pitävät heinäkuun 1994 bussikaappausta viimeisenä syynä siihen, että Venäjä aloitti toimet Dudajevia vastaan.

Kapinalliset tšetšeenijoukot hyökkäsivät Groznyin keskustaan 26. marraskuuta 1994 panssareiden turvin. Todellisuudessa suuri osa kapinallisista oli Venäjän asevoimien sotilaita, joilla oli sopimus maan turvallisuuspalvelun kanssa. Hyökkäystä tukivat myös lentokoneet. ”Kapinalliset” kuitenkin saarrettiin ja väijytettiin. Gantemirovin ja Tamanin eliittidivisioonan sotilaat eivät mahtaneet Shamil Basajevin ja Ruslan Gelajevin sissijoukoille mitään. Tosin venäläiset tarkka-ampujat ampuivat monta vastarintamiestä katoilta. Venäjä ei julkisesti tunnustanut armeijansa sotivan Tšetšeniassa[11]. Nämä Venäjän armeijan sotilaat olivat solmineet sopimuksen maansa turvallisuuspalvelun kanssa.

Jeltsin määräsi sotilaat kukistamaan tšetšeenikapinan kaikin mahdollisin voimakeinoin. Hän antoi 3. marraskuuta 1994 salaisen käskyn hyökätä Tšetšeniaan. Venäjän asevoimat erotti satoja taisteluista kieltäytyneitä upseereja, muun muassa Kaukasian sotilaspiirin koko esikunnan[13].

Sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäläinen sotilas Groznyin taistelujen keskellä.

Jeltsin määräsi sadat panssarivaunut ja miehistönkuljetusajoneuvot tunkeutumaan Groznyiin aamunkoitteessa 11. joulukuuta.[14]

Monet tšetšeenit pakenivat Groznyista vuoristojen kyliin, Ingušiaan tai Dagestaniin, mutta silti kaupunkiin jäi paljon tšetšeenejä ja venäläisiä. Edetessään kohti Groznyita venäläiset sotilaat ampuivat osaksi holtittomasti. Venäjän federaation alueet Tatarstan, Jakutia ja Karjala tuomitsivat hyökkäyksen. Paikalle saapuneet toimittajat raportoivat venäläisten sotilaiden huonosta moraalista, turhautuneisuudesta, runsaasta alkoholin käytöstä ja ryöstelyistä. 15. joulukuuta mennessä oli kuollut satoja siviilejä. Kozyrev lupasi sodan ratkeavan muutaman päivän kuluessa. Läntistä osastoa johtanut kenraali Ivan Babitshev pysäytti kolonnansa menetettyään 10 % ajoneuvoista. Hän kommentoi sotaretkeä televisiossa ja sanoi sen olevan laiton.[15]

Dudajev ehdotti sodan lopettamiseksi kansanäänestystä Tšetšenian itsenäisyydestä. Venäläiset alkoivat pommittaa Groznyita yöllä 17. joulukuuta 1994 ja tulittaa tykeillä kolme päivää myöhemmin[16].

Jeltsin piti ensimmäisen televisioidun puheensa Tšetšenian sodasta 27. joulukuuta. Hän kertoi, että saarto Groznyin ympärillä on tiivis ja kaupunki on pian venäläisten hallussa ja lupasi, että ilmapommituksissa pidetään taukoa siviilien suojelemiseksi.[17]

Sotilaiden äidit -järjestö arvosteli sotaa julkisesti ja kertoi että äidit halusivat poikansa pois sodasta. Äitejä matkusti Tšetšeniaan neuvottelemaan tšetšeenien kanssa.[18]

Vuoden 1995 uudenvuodenaaton hyökkäys Groznyihin epäonnistui sotilaskolonnan ajettua kaupungin keskustassa tšetšeenien väijytykseen. Tšetšeenit tuhosivat panssarit singoin ja polttopulloin. Venäläiset sotilaat hajaantuivat pieniksi ryhmiksi. Tšetšeenit saattoivat tuhota suojatta jääneet venäläiset sotilaat[16]. Hallitus ei saanut suljettua vapaata tiedonvälitystä. Moskovan televisiossa näytettiin romuksi palaneita panssareita ja kasoihin koottuja venäläissotilaiden ruumiita[19].

Venäjän 40 000 sotilaan joukot valtasivat lopulta Groznyin kaupunkialueet tammikuun loppuun mennessä. Tšetšeenit jatkoivat vastarintaa seuraavan 20 kuukauden ajan, ja taisteluissa menehtyi tuhansia. Groznyin keskusta oli käytännössä tuhottu, ja BBC:n arvioiden mukaan konfliktin aikana kuoli yli satatuhatta ihmistä, joista monet olivat siviileitä.[20]

Maaliskuun alun tienoilla Groznyi oli vallattu ja venäläiset ilmoittivat ensimmäisen taisteluvaiheen päättyneen. Mutta tämä ei lopettanut sotaa. Nyt Tšetšeniaan saapui sisäministeriön joukkoja. Turvallisuuspalvelu loi vankileirejä, joissa tšetšeenejä kidutettiin ja tapettiin[19].

Shamaskin kylässä oli 2 000 kyläläistä ja pakolaista ennen Venäjän joukkojen tuloa. Venäläiset epäilivät kylässä olevan taistelijoita. Venäläiset saartoivat kylän tulittaen sitä yön yli. Aamulla sisäministeriön erikoisjoukot OMON:it menivät kylään. Joukot sytyttivät taloja ja ihmisiä liekinheittimillä, käyttivät väkivaltaa ja pakottivat väestöä seulontaleireihin. Kolmen päivän jälkeen joukot olivat tuhonneet 300 taloa. Tšetšeenejä kuoli kylässä 248 ja katosi 250[21].

Taisteluihin osallistui jonkun verran islamilaisia taistelijoita muista maista, mutta enimmäkseen sota oli Tšetšenian kansallinen itsenäisyyskamppailu. Zelimkhan Jandarbijevin ympärillä oli radikaali islamistiryhmä, mutta Dudajev oli vanha neuvostokenraali jolle uskonasiat olivat jääneet vieraiksi.[22]

Loppukesällä 1995 islamilaiset taistelijat aloittivat terrori-iskut kostoksi venäläisten toimille[23]. Basajevin miehet kaappasivat Budjonnovskojessa sairaalan[24] ottaen noin tuhat panttivankia. Yli sata venäläistä kuoli operaatiossa kaappauksen päättämiseksi. Dudajev tuomitsi Budjonnovskojen tapahtumat, mutta seuraava isku näytti saaneen hänen hyväksyntänsä.[25]

Joulukuussa 1995 Salman Radujev teki sissi-iskun Gudermesiin. Venäläisten pommitus tuhosi enemmän rakennuksia ja siviilejä kuin sissejä. Parin kuukauden päästä Radujev valtasi Dagestanissa Kizjarissa lentokentän ja rautatieaseman epäonnistuttuaan hyökkäyksessään kaupungin helikopteritukikohtaan. Sissit ottivat noin 2 000–3 000 panttivankia eri puolilta kaupunkia. Kun venäläiset hyökkäsivät sairaalaan, sissit alkoivat tappaa panttivankejaan, ja venäläiset vetäytyivät. Dagestanin viranomaiset neuvottelivat Budjonnovskojen mallin mukaisen pakosopimuksen sisseille, jotka alkoivat palata kotimaahansa panttivangit mukanaan. Venäläiset hyökkäsivät sissejä vastaan Pervomaiskojen kylässä. Sissit hyökkäsivät kylän poliisiasemalle. Jeltsin lupasi rangaista bandiitteja tai terroristeja käyttäen tarkka-ampujia. Nyt toinen ryhmä, jotka olivat Turkissa asuvia abhaaseja ja tšetšeenejä, kaappasi matkustajalautan Mustanmeren satamassa. Venäläiset pommittivat Pervomaiskojeta raketinheittimin, ja monet Radujevin sissit pakenivat vieden 80 panttivankia. Venäjän hyökkäyksessä kuoli 69, joista 28 siviilejä[26].

Tammikuussa 1996 Tšetšenian presidentiksi valittiin Doku Zjuganov. Dudajev julisti hänen olevan venäläisten nukkehallitsija. Huhtikuussa 1996 Venäjän armeijan ohjus tappoi Džohar Dudajevin, jonka satelliittipuhelin oli onnistuttu paikantamaan. Hänen seuraajakseen nousi varapresidentti Jandarbijev.[20] Venäjän presidentti Boris Jeltsin ja Jandarbijev solmivat toukokuussa lyhytaikaisen tulitauon.[20]

Maaliskuussa 1996 sissit valtasivat Groznyin kolmeksi päiväksi ottaen sotasaalista.[27]. Jeltsinin voitettua kesän 1996 presidentinvaalit, hän perui Tšetšenian sodan lopettamiseen liittyvät lupauksensa. Venäläiset eivät purkaneet tiesulkuja ja joukot hyökkäsivät Gekhin ja Mahketyn kyliin. Uusi tšetšeenijohtaja Jandarbijev majaili Mahketyssa, mistä onnistui joukkoineen pakenemaan hyökkäystä. Monia siviilejä kuoli, myös lapsia[28]. Kuukautta myöhemmin räjähti moskovalaisissa raitiovaunuissa kaksi pommia. Moskovan kansallismielinen pormestari Juri Luzhkov syytti iskuista kaupungin tšetšeenejä. Hän määräsi poliisit kostamaan iskut kaupungin tšetšeeneille. Epäiltiin että sodan kannattajia tukevat salaisen poliisin miehet tekivät pommi-iskut syyttäen tšetšeenien syyksi[28].

Basajevin johtamat sissit valtasivat Groznyin elokuussa 1996. Moskova lähetti Lebedin neuvottelemaan sodan lopettamisesta. Lebed ja Mashadov allekirjoittivat Hasavjurtin sopimuksen, johon kuuluivat tulitauko, venäläisten vetäytyminen ja viiden vuoden sisällä aloitettavat itsenäisyysneuvottelut.[20]

Venäjä hävisi sodan muun muassa heikon sotilastaidon ja huonon mediakontrollin takia. Tšetšeenit käyttivät mediaa tehokkaasti hyväksi. Venäläisten ylimielisyys ja toisaalta tšetšeenien Venäjän asevoimien tuntemus sekä tietotekniikan, kuten matkapuhelimien, internetin ja satelliittipuhelimien käyttö auttoivat heitä. Venäläiset eivät osanneet vastata tšetšeenien sissitaktiikkaan, joka perustui yllätyksiin ja yötoimintaan. Venäjä menetti sodassa noin 30 000 sotilasta[29].

Sotarikokset ja kansainvälisen yhteisön reaktiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Tšetšenian sotien sotarikokset

Sota oli hyvin epäinhimillistä puolin ja toisin. Venäläiset rikkoivat ihmisoikeuksia[30], mutta kansainvälisten sopimisten ja lain vastaisiin toimiin syyllistyivät myös tšetšeenit. Human Rights Watch -järjestön raportin mukaan venäläiset surmasivat siviileitä ja kiduttivat kapinallisiksi epäilemiään tšetšeenimiehiä. Tšetšeenit surmasivat kiinni saamiaan venäläislentäjiä, ottivat venäläissairaalan panttivangeiksi ja käyttivät siviilisairaalaa suojakilpenään.[31]

Kansainvälinen yhteisö tunnusti sodan Venäjän sisäiseksi asiaksi. ETYJin määrittelemät normit asettavat myös ”sisäisille turvallisuusoperaatioille” väkivallan käytön suhteen kohtuullisuusrajoituksia ja kiinnittävät erityistä huomiota siviiliväestön suojelutarpeeseen. Venäjä oli sitoutunut näihin muodollisesti, mutta rikkoi niitä jatkuvasti, ja useat eurooppalaiset järjestöt vaativat asiaan puuttumista.[32]

ETYJ aloitti toimintansa Tšetšeniassa huhtikuussa 1995, ja pysyi maassa vuoteen 2001 asti. Sen tavoitteena oli edistää ihmisoikeuksia ja kriisinhallintaa sekä tukea avustusjärjestöjen työtä.[33] Sen tarkkailijat olivat riippuvaisia Venäjän suojelusta, ja käytännössä ne pystyivät vain avustamaan joissakin neuvotteluissa.[32]

Sodan jälkimainingit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1996 solmittu Hasavjurtin sopimus oli ensimmäisen Tšetšenian sodan päätepiste. Varsinainen rauhansopimus allekirjoitettiin Kremlissä toukokuussa 1997.[34]

Vuonna 1997 kapinallisjohtaja Aslan Mashadov valittiin Tšetšenian presidentiksi. Venäjä tunnusti hänen hallituksensa mutta ei ottanut kantaa Tšetšenian itsenäisyyteen.[35]

Venäjän kannalta katsoen sota ei ratkaissut Tšetšenian kysymystä. Aikaa myöten osaltaan tämäkin vei toiseen sotaan, jossa Venäjä menestyi paremmin.[33]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ensimmäinen Tšetšenian sota.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Evangelista, Matthew: Tshetshenian sodat — Hajoaako Venäjä? Suomentanut Yli-Vakkuri, Juhani. LIKE, 2004. ISBN 952-471-425-6
  • Luntinen Pertti: Sota Venäjällä — Venäjä sodassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 9789517469784
  • Leitzinger, Antero: Tshetseenit, Pohjois-Kaukasuksen historiaa ja Groznyin taistelu 24.1.1995. Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1995. ISBN 952-9752-10-5
  • Peter Neville: Matkaopas historiaan: Venäjä 2003, ISBN 951-579-127-8.
  • Åsne Seierstad, Groznyin enkelit, s. 41. WSOY 2008, ISBN 978-951-0-33917-6.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kulmanen, Juha: Svetlana Gannuškina ‒ pakolaisten ja siirtolaisten puolestapuhuja Venäjällä Yle Uutiset Yhteiskunta. 1.6.2016. Viitattu 11.12.2021.
  2. ↑ Россия и СССР в войнах XX века, s. 582
  3. ↑ Chechen official puts death toll for 2 wars at up to 160,000 NY Times. Viitattu 2.2.2013.
  4. ↑ a b Dudayev's Rise to Power Conflict in Checnya. PBS. Arkistoitu 20.4.2013. Viitattu 2.2.2013.
  5. ↑ Chechnya Oil Pipeline Politics True Underlying Cause for Moscow Metro Bombings 2010. Market Oracle. Viitattu 2.2.2013.
  6. ↑ Tshetshenian kriisin kronologia Ulkominiteriön kehitysviestintä. Arkistoitu 10.6.2015. Viitattu 2.2.2013.
  7. ↑ Chechnya Encyclopedia Britannica. Viitattu 2.2.2013.
  8. ↑ Evangelista, s. 43.
  9. ↑ Evangelista, s. 44.
  10. ↑ Tšetšenian tilanteen kehitys itsenäisyysjulistuksesta nykyhetkeen Suomi-Tshetshenia-seura. Viitattu 10.5.2012.
  11. ↑ a b Putkinen, Juhani: Ensimmäinen Tshetshenian sota. Juhani Putkinen kotisivu. Arkistoitu 7.3.2011.
  12. ↑ a b Evangelista, s. 54.
  13. ↑ Luntinen, s. 191.
  14. ↑ 1994: Russian troops storm into Chechnya On This Day. BBC. Viitattu 2.2.2013.
  15. ↑ Leitzinger, s. 108.
  16. ↑ a b Luntinen s. 919
  17. ↑ Yeltsin Limits Air Raids on the Chechen Capital NY Times. Viitattu 2.2.2013.
  18. ↑ The Committee of Soldiers' Mothers of Russia, CSMR (Russia) Right Livelihood Award. Viitattu 2.2.2013.
  19. ↑ a b Luntinen, s. 920.
  20. ↑ a b c d The First Chechen War PBS. Arkistoitu 26.4.2013. Viitattu 3.2.2013.
  21. ↑ Luntinen s. 921
  22. ↑ Vidino L: The Arab Foreign Fighters and the Sacralization of the Chechen Conflict Fletcher School - Tufts University. Arkistoitu 17.1.2012. Viitattu 3.2.2013.
  23. ↑ Evangelista, s. 68.
  24. ↑ Neville, s. 308.
  25. ↑ Chechen rebels' hostage history 2004. BBC. Viitattu 3.2.2013.
  26. ↑ Evangelista, s. 70.
  27. ↑ Luntinen, s. 923.
  28. ↑ a b Evangelista, s. 73.
  29. ↑ Neville, SIVUNNUMERO PUUTTUU
  30. ↑ Luntinen, s. 920, 921.
  31. ↑ Russian Federation Human Rights Report. 1996. HRW. Viitattu 3.2.2013.
  32. ↑ a b Pursiainen, Christer: Kansainvälisen yhteisön vaikutus Venäjän Tshetshenian-politiikkaan: kolme tulkintaa. 6.11.2007. Suomen Akatemia. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 3.2.2013.
  33. ↑ a b The OSCE Assistance Group to Chechnya (Closed) OSCE. Viitattu 3.2.2013. (englanniksi)
  34. ↑ Timeline Chechnya BBC. Viitattu 3.2.2013.
  35. ↑ Q&A: The Chechen conflict 2006. BBC. Viitattu 2.2.2013.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ensimmäinen_Tšetšenian_sota&oldid=22774043”