Énosis

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Énosis (kath.kreik. Ένωσις, kreik. Ένωση, Énosi, ”Yhdistäminen”, ”Liitto”) tarkoittaa pääasiassa kyproksenkreikkalaisten ajamaa tavoitetta yhdistää Kyproksen saari Kreikkaan. Laajemmin historiassa se on tarkoittanut pyrkimystä yhdistää kaikki kreikkalaiset alueet yhtenäiseksi Kreikan valtioksi (Megáli idéa).

Historiallisesti énosis-liike on ollut irredentan kreikkalainen vastine. Énosis-aate sai aikanaan laajaa kansansuosiota Kreetalla, Dodekanesiassa ja Vähässä-Aasiassa nykyisen Turkin vanhalla kreikkalaisrannikolla. Énosis myös toteutui näillä alueilla ja ne ovat nykyään elimellinen osa Kreikan valtiota lukuun ottamatta Vähän-Aasian kreikkalaisrannikkoa, jonka jo Sèvresin sopimuksessa muotoillut énosis-tavoitteet kaatuivat Kreikan Turkin itsenäisyyssodassa kärsimän tappion myötä. Nykyaikana énosis-aatteella on ollut kannatusta Kyproksen lisäksi Etelä-Albanian eli Pohjois-Epeiroksen kreikkalaisvähemmistön parissa.[1]

Varhaiset énosis-tavoitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan itsenäisyyssota alkoi vallankumouksesta vuonna 1821. Kreikan itsenäisyyskamppailuun otti osaa monia kyproksenkreikkalaisia vapaaehtoisia ja myös Kyproksella esiintyi liikehdintää. Konstantínos Kanáris, myöhempi Kreikan pääministeri, vieraili 19. kesäkuuta ja 1. heinäkuuta 1828 välisenä aikana Kyproksella. Kyproksen turkkilainen kuvernööri Küçük Mehemed pelkäsi kapinaa Kyproksella ja pyrki vakuuttamaan sulttaanin kyproksenkreikkalaisten kapinahalukkuudesta. Lopulta Kreikan konfliktin kansainvälistyminen ja kärjistyminen sai sulttaanin antamaan määräyksen 486 mustalla listalla olleen kyproksenkreikkalaisen ”ennaltaehkäisevästä” teloittamisesta heinäkuussa 1821.[2][3] Kyproksen arkkipiispa, hänen arkkidiakoninsa ja kolme piispaa menettivät päänsä. Roomaan Kyproksen väkivaltaisuuksia paenneet korkea-arvoiset kyproksenkreikkalaiset kirkonmiehet ja henkilöt antoivat 6. joulukuuta 1828 julistuksen, jossa ilmoittivat ”yhdessä muiden kreikkalaisten veljien kanssa” kannattavansa itsenäisyyden myöntämistä Kyprokselle. Allekirjoittajat olivat Spyridon Tremithouslainen, eksarkki Ioannikos (myöh. Kyproksen arkkipiispa 1840–1847), arkkimandriitta Theofilos, Aliniotissan neuvonantaja ja komissaari Hadjilouis, entinen vanhin Yiannakis Monohir, Kythrean varainhoitaja Hadji Petros, Kristodoulos Ktorides Larnakasta, Konstantinos Georghiades Nikosiasta, David Andreades Limassolista ja prikaatikenraali Michalis Makrydiakis.[4]

Vuonna 1825 Kreikan itsenäisyyssodan ollessa vielä käynnissä kyproksenkreikkalaiset lähettivät edustajansa Kreikan kansalliskokoukseen. Samana vuonna Kreikka pyysi kyproslaisia kirkonmiehiä pyysivät liittymään mukaan Libanon suunnalla tehtävään sotilasoperaatioon, jolla olisi voinut olla Kyproksen erottautumispyrkimyksiä tukevia vaikutuksia. Tämä operaatiosuunnitelma kuitenkin kuivui kokoon.[4]

Kreikan ensimmäisen presidentin, kreivi Ioánnis Kapodístriaksen juuret äitinsä puolelta olivat kyproksenkreikkalaiset. Hän kannatti vahvasti Kyproksen ja Kreikan yhdistämistä. Elokuun 19. päivänä 1828 Kyproksen arkkipiispa Panaretos ja Pafoksen piispa Khariton, Kitionin piispa Leontios II, Kyrenian piispa Kharalambos, Kitionin eksarkki Khrysanthos, arkkimandriitta Kyrillos ja maallikot Andreas Solomonides, Khristodoulos Apegitos, G. Lapierre, D. Themistoklis, L. Kramvis, N. Kefalas ja Pavlos Valsamakis lähettivät Kapodistriasille kirjeen, jossa esittivät toiveensa Kreikan avusta Kyprokselle ja saaren liittämisestä Kreikkaan.[4] Syyskuussa 1828 Kapodistrias antoi Porosin neuvotteluissa Kreikkaa suojelleiden kolmen vallan (Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä) diplomaateille muistion, jossa ilmaistiin toive toteuttaa énosis Kyproksen ja Kreikan välillä ja todettiin Kyproksen olleen aina keskeinen osa hellenististä piiriä. Vuosien 1830−1833 välillä kyproksenkreikkalaiset järjestivät kolme erillistä kansannousua ottomaanivaltaa vastaan.[2]

Ranskalaiset ja britit suhtautuivat epäluuloisesti Kapodístriakseen, joka oli toiminut ennen Kreikkaan paluutaan Venäjän ulkoministerinä. Länsivallat pitivät tätä Venäjän edustajana, joten Kreikan laajentuminen saattaisi vahvistaa Venäjän asemaa Välimeren itäosissa. Enemmistö Kreikan itsenäisyyssotaan osallistuneista kyproksenkreikkalaisista jäi asumaan tähän uuteen valtioon ja ottivat sen kansalaisuuden. Moni kyproksenkreikkalainen myös Kreikkaan sen itsenäisyyden varmistuttua. Osa Kreikassa eläneistä kyproslaisista palasi kotisaarelleen Kreikan kansalaisina, mistä ottomaaniviranomaiset eivät pitäneet. Jotkut aktiivisesti kirjelmiin osaa ottaneet kyproksenkreikkalaiset vetäytyivät kotikyliinsä.[4]

Brittiläinen Kypros

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän-Turkin sodan jälkeen pidetyssä Berliinin kongressissa Turkki pakotettiin luovuttamaan Kyproksen saaren hallinta Britannialle. Kun Kyproksen käskynhaltijaksi nimitetty kenraaliluutnantti Garnet Wolseley saapui saarelle 12. heinäkuuta 1878[5] perustamaan brittihallintoa, Kitionin arkkipiispa otti hänet vastaan ilmoittamalla, että Britannian tulisi luovuttaa saari Kreikalle.[3] Wolseley ehdotti pian saapumisensa jälkeen, että Maltalta siirrettäisiin väestöä Kyprokselle, jotta saaren kreikkalainen luonne vähenisi.[2]

Kyproksen korkeakulttuuri ja sivistys oli keskittynyt suuresti voimakkaan ja kunnioitetun Kyproksen ortodoksisen kirkon piiriin. Samoin énosis-aatteen jatkumo säilyi kirkon ja sen papiston piirissä. Énosis-tavoitteet nousivat esiin yleensä aina ajoittain johonkin akuuttiin geopoliittiseen tilanteeseen liittyen, kuten vuonna 1878 Kreikan ja Turkin välillä käydyn kolmenkymmenen päivän sodan yhteydessä. Tuo sota johti Kreetan autonomiaan ja lopulta Kreikkaan liittämiseen vuonna 1912, jolloin énosis nousi jälleen puheenaiheeksi Kyproksella.[3]

Osa johtavista brittipoliitikoista kannatti énosista. Nelinkertainen pääministeri William E. Gladstone oli jo maaliskuussa 1880 sitä mieltä, että Kyproksen saari tulisi ennemmin tai myöhemmin luovuttaa Kreikalle. Samaa mieltä hän oli Kreetan suhteenkin.

Vuonna 1907 Kyproksella vieraillut siirtomaista vastannut apulaisulkoministeri Winston Churchill sanoi Kyproksen lakiasäätävän elimen kreikkalaisedustajille, että "mielestäni on vain luonnollista, että Kyproksen kansa, joka on kreikkalaista alkuperää, pitää ajatusta yhdistymisestä heidän isänmaansa kanssa hartaasti, omistautuvasti ja intohimoisesti vaalittuna ihanteena. Tällainen tunne on esimerkki isänmaallisesta omistautuneisuudesta, joka niin jalosti on ominaista kreikkalaisella kansakunnalle; ja samalla luotan, että ne, jotka tuntevat itsensä eivät unohda, että heidän tulee myös kunnioittaa muiden ihmisten vastaavanlaisia tunteita. Sanon, että näkemykset, joita on ajettu eteenpäin ovat mielipiteitä, joihin Hänen Majesteettinsa hallitus ei tule suhtautumaan ilman kunnioitusta.[2] Britannian linja kuitenkin oli se, että se tunnusti énosis-haaveet, mutta katsoi, etteivät ne vaaranna uskollisuutta brittivaltaa kohtaan ja sen hallinnon laillisuutta.

Joulukuussa 1912 Kreikan pääministeri Elefthérios Venizéloksen johtama Balkanin sodan kreikkalainen rauhanneuvotteludelegaatio saapui Lontooseen. Venizélos kävi Kreikan Lontoon-konsulin John Stavridisin kautta keskusteluita Britannian valtiovarainministeri Lloyd Georgen ja laivastoministeri Winston Churchillin kanssa. Britit halusivat varmistaa laivastotukikohtansa Argostolin satamassa Jooniansaariin kuuluvassa Kefaloniassa ja muuttaa Kreikan laivastopolitiikkaa tarjoamalla vastineeksi Kyprosta. Neuvottelut kuitenkin kariutuivat, kun britit eivät suostuneet solmimaan entente-sopimusta Kreikan kanssa niin kauan kuin tämä oli sodassa. Pääministeri Herbert Henry Asquith ja ulkoministeri Edward Grey olivat antaneet hyväksyntänsä näille epävirallisille keskusteluille.[2]

Lopulta Turkin liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolelle 5. marraskuuta 1914 Britannia liitti Kyproksen elimelliseksi osaksi imperiumiaan. Samoihin aikoihin David Lloyd George, Winston Churchill ja Edvard Grey päättivät tarjota Kyprosta Kreikalle vastineeksi ympärysvaltoihin liittymisestä, koska amiraliteetti ei ollut keksinyt Kyproksen saarelle kunnollista käyttöä. Kuitenkin hallituksen esittelyssä 20. tammikuuta 1915 Greyn ehdotus kaatui, kun sotaministeri H.H. Kitchener asettui sitä vastustamaan pitäen saarta tärkeänä huollon välietappina. Lokakuun 16. päivänä 1915 Britannian hallitus esitti Greyn kautta virallisen tarjouksensa Ateenan hallitukselle. Se tarjosi Kyprosta vastineeksi liittymisestä ympärysvaltoihin ja välittömästä sotilaallisesta avusta Bulgarian hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Serbialle. Tarjous peruttiin 22. lokakuuta Greyn kohdattua sisäpoliittista vastustusta hankkeelle. Samana päivänä tuli virallisesti julki myös Kreikan hallituksen kielteinen vastausta.[2] Kreikka liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella vasta vuonna 1917.

Seuraavan kerran Kyprosta luvattiin Kreikalle 19. toukokuuta 1919 Clemenceau, Wilsonin, Lloyd Georgen ja Orlandon muodostamassa neljän neuvostossa, kun Lloyd George ilmoitti kannattavansa Kyproksen luovuttamista Kreikalle. Venizélos vetosi rauhankongressin yleisneuvostoon Kyproksen liittämiseksi Kreikan sotasaataviin. Myös Kyproksen Pariisin-delegaation muistiossa kannatettiin Kyproksen liittämistä Kreikkaan. Moni kyproksenkreikkalainen oli liittynyt sodan aikana brittiarmeijaan toivoen näin edesauttavansa Kyproksen liittämistä Kreikkaan.[6] Helmikuussa 1919 Sosialistisen internationaalin konferenssissa Britannian työväenpuolueen johtaja Ramsay MacDonald ilmoitti hänen puolueensa kannattavan Kyproksen omavaltaisuutta ja ilmoitti pääministeriksi päästyään toteuttavansa tämän. MacDonald toimi pääministerinä vuonna 1924 ja vuosina 1929–1931, mutta hanke ei edennyt.[2]

Pariisin rauhanneuvotteluissa énosis ei edennyt ilmeisesti siksi, että Britannia katsoi tarvitsevansa vastapainoa Ranskan haltuunottamalle Levantin alueelle. Kyproksen strateginen sijainti Suezin kanavan edustalla sai Britannian hallituksen amiraliteetin kannalle. Kyproksen pelättiin luisuvan Ranskan käsiin, jos se luovutettaisiin Kreikalle.[2] Lausannen sopimus vuonna 1923 vei kaikki Turkin vaateet Kyprokseen ja vuonna 1925 saari julistettiin kruununsiirtomaaksi.

Énosis-liikkeen nousu Kyproksella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1931 kansainvälinen talouden lama oli koetellut Kyprosta. Kyproksenkreikkalaisten pettymys enosiksen toteuttamatta jäämisestä alkoi ilmetä. Talouden vapauttamista myös vaadittiin. Syksyllä 1931 siirtomaahallinto antoi Kyproksen lakiasäätävälle elimelle esityksen yli 100 puntaa vuodessa tienaavien virkamiesten palkkojen väliaikaisesta viiden prosentin verosta. Neuvosto ei hyväksynyt esitystä äänin 13–12. Vastustajina olivat kaksitoista kreikkalaista ja yksi turkkilainen. Vero kuitenkin pantiin täytäntöön ja konflikti alkoi. Kitionin piispa julisti Kyproksen ja Kreikan välisen liiton syntyneeksi ja 21. lokakuuta 1931 alkoivat täydet mellakat. Kuvernöörinvirasto poltettiin ja kreikkalaiset ottivat yhteen siirtomaajoukkojen kanssa. Täysimittainen kansannousu tukahdutettiin aseellisesti. Britannia jäädytti siirtomaaperustuslain, rajoitti oikeuksia ja karkotti kaksi piispaa ja kaksi kommunistijohtajaa. Sortotoimet johtivat siihen, että kommunistipuolue liittoutui kirkon kanssa énosis-tavoitteen taakse, minkä takia brittiviranomaiset kielsivät puolueen 1933.[3]

Vuosina 1926–1932 kyproksenkreikkalaisten vihaamana kuvernöörinä toiminut sir Ronald Storrs tunnusti silti kansannousun jälkeen, että Kyproksen kreikkalaisuus oli kiistämätöntä ja että väestö oli kreikkalaista.[2] Kesällä 1931 vt. kuvernöörinä toiminut Herbert Henniker-Heaton oli jo 21. huhtikuuta 1931 sanonut, että "Kypros on ollut helleeninen 3000 vuotta". Vuosien 1882–1960 välisenä aikana Kyproksen väestöstä noin 80 prosenttia oli kreikkalaisia.[7]

Énosis-liikkeen kannatus kasvoi koko 1930-luvun ajan. Toisen maailmansodan sytyttyä 37 000 kyproslaista värväytyi vapaaehtoisena brittiarmeijaan, joka värväsi iskulauseella "Kreikan ja vapauden puolesta". Tästä huolimatta värväytyneistä peräti kolmasosa oli turkkilaisia, mikä tarkoitti turkkilaisten suhteellista yliedustusta vapaaehtoisten parissa.[3]

Toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen enosiksen kannatus kasvoi. Myös turkkilainen puoli aktivoitui. Huhtikuun 18. päivänä 1943 perustettiin puolue nimeltä "Kyproksen saaren turkkilaisen vähemmistön järjestö" (Kıbrıs Adası; Türk Azınlık Kurumu, KATAK). Riitojen jälkeen yksi KATAK:in perustajista tohtori Fazıl Küçük perusti 23. huhtikuuta 1944 oman puolueensa Kyproksenturkkilaisen kansallisen kansanpuolueen (KMTHP), joka yhdistyi KATAK:in kanssa Kyproksenturkkilaisen kansallisen liiton puolueeksi. Puolueiden yksi tärkeimmistä tavoitteista oli enosiksen estäminen.[8]

Toisen maailmansodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

29. elokuuta 1952 Kyproksen turkkilaiset saivat pettymyksekseen todeta, että Turkin ulkoasiainministeri Fuat Körylyn totesi lähetystölle, että ystävyys Kreikan kanssa jatkuu. Ystävyys Kreikan kanssa on välttämätöntä. Turkki kehotti kyproksenturkkilaisia kannustamaan brittihallinnon jatkumista Kyproksella, mutta avusti rahallisesti ja opettajin.

Yhdistyneet kansakunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyproksenkreikkalaiset veivät arkkipiispa Makarioksen johdolla kysymyksen Kyproksen asemasta Yhdistyneisiin kansakuntiin 1954. Kyproksenturkkilaisten valtuuskunta, jota johti Faiz Kaymak, kävi Britanniassa siirtomaaministeri Henry Hopkinsonin ja Turkissa presidentti Celal Bayarin luona. Hopkinsonin vakuutusten mukaan Kyproksesta ei koskaan voisi tulla itsenäistä valtiota. Turkki vihdoin 1955 osallistui Lontoon konferenssiin, jossa keskusteltiin Kyproksen tulevaisuudesta. Turkin ja kyproksenturkkilaisten mukaan brittien lähdön Kyprokselta tuli merkitä saaren liittämistä Turkkiin. Turkin armeijan erityisvirasto ÖHD järjesti 6.-7. syyskuuta 1955 hyökkäyksen Istanbulin kreikkalaisia vastaan korostaakseen enoksen vastaisuutta. Lontoon konferenssin tuloksena Turkki kannatti brittivallan jatkumista Kyproksella tai, mikäli britit poistuisivat, sitä, että Kypros liitettäisiin Turkkiin. Kreikka kannatti Kyproksen itsenäistymistä ja Britannia läsnäolonsa jatkamista, koska osapuolten välillä oli erimielisyyksiä.

Yhdysvallat vierastaa Neuvostoliittoa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyproksenkreikkalaisten vetoomus YK:hon ei tuottanut tulosta, koska Britannia vastusti Kyproksen itsenäistämistä sen hallinnosta. Myöskään Naton voimakkain valtio Yhdysvallat ei pitänyt Yhdistyneiden kansakuntien käyttämistä ratkaisuvälineenä hyvänä siksi, että Neuvostoliitto oli Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen ja olisi saattanut näin vaikuttaa Nato-maiden Kreikan ja Turkin välisiin ratkaisuihin, minkä vuoksi Yhdysvaltain asenteen mukaan Kreikan ja Turkin olisi pitänyt sopia asia keskenään.

Kyproksenturkkilaisten ongelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkin kannalta ongelmaksi muodostui se, että Kyproksen itsenäistäminen olisi voinut johtaa kreikkalaisenemmistön vaikutuksesta myös itsenäistyneen Kyproksen valtion liittymiseen Kreikkaan, jolloin Kyproksen itsenäistyminen olisi ollut uhka kyproksenturkkilaisille. Kreikan ulkoasiainministeri Evángelos Avérof perusteli 25. lokakuuta 1958 Lawrence Durrellin kirjalla Katkerat sitruunat, että Kyproksen kreikkalainen ja turkkilainen väestö ovat eläneet aina sovussa keskenään, eikä näin ollen Kyproksen itsenäistymisestä mahdollisesti seuraava énosis Kreikan kanssa olisi ongelma. Turkin ulkoasiainministeri Fatin Rysty Zorlu perusteli kantaansa Othellolla todeten: ”Kun tuota ajatellaan, niin turkkilainen meist' ois liian tyhmä, jos parhaan palan viimeseks jättäis”.

Taksim

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannia alkoi vastustaa Kyproksen itsenäisyyttä ehdottamalla 16. joulukuuta 1956 Britannian siirtomaministeri Alan Lenox-Böydin ja Turkin pääministerin Adnan Menderesin käymien neuvottelujen perusteella Kyproksen jakamista turkkilaiseen ja kreikkalaiseen osaan kehottaen kyproksenturkkilaisia kannattamaan sitä. Britannian tarkoituksena oli saada kyproksenkreikkalaiset luopumaan enosiksen vaatimisesta ja ryhtyvän kannattamaan brittivallan jatkumista. Kyproksenturkkilaiset kävivät Britannian Ankaran suurlähettilään luona keskustelemassa taksimista, mihin hän oli todennut, etteivät britit aiokaan vielä lähteä Kyprokselta. Enonista vastustavaksi taktiseksi vedoksi tarkoitettu taksim (turkkia, tarkoittaa "jako") kuitenkin sai turkkilaisten piirissä kannatusta sen verran, että sen puolesta alettiin järjestää mielenosoituksia iskulauseella "Taksim tai kuolema".

Kyproksenturkkilainen terrori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1957 perustettiin TMT-vastarintaliike, jonka tehtävänä oli vastustaa kyproksenkreikkalaisia vainoamalla aluksi kyproksenkreikkalaisen PEO-ammattiyhdistysliikkeen turkkilaisjäseniä. 1958 TMT surmasi PEO:n johtohenkilöitä aiheuttaen samanlaista vastakkainasettelua kuin 1955 Turkin armeijan erityisvirasto ÖHD hyökätessään Istanbulin kreikkalaisia vastaan. PEO:n johtohenkilöitä kuoli. Etnisestä väkivallasta seurasi kahtiajako, joka ajoi Nato-maat Kreikan ja Turkin sodan partaalle keskenään.

Kyproksenkreikkalaisten vastarinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyproksenkreikkalaiset valmistautuivat sotaan kyproksenturkkilaisia vastaan. 1. huhtikuuta 1955 oli perustettu Kreikasta sen sisällissodassa 1943-1949 kommunistien vastaisesta taistelusta kokemusta hankkineen Kreikasta tulleen Geórgios Grívaksen ja arkkipiispa Makarioksen johdolla EOKA-järjestö taistelemaan brittien siirtomaahallintoa vastaa enosiksen toteuttamiseksi.

Yhdysvaltain välittämä ratkaisu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvalloille tärkeintä oli antikommunismi Nato-maissa, myös Kreikassa ja Turkissa. Päätettiin valmistella salassa Kyproksen itsenäisyys vuoteen 1960 mennessä. Takuu- ja liittosopimus, joka soi Kreikalle, Turkille ja Britannialle oikeuden valvoa itsenäistyvän Kyproksen asioita, toimi perustana itsenäistymisen valmistelulle. Lisäksi Kreikan pääministeri Kóstas Karamanlís ja Turkin pääministeri Adnan Menderes solmivat keskenään herrasmiessopimuksen, minkä mukaan Kreikka ja Turkki tukisivat molemmat Nato-maina Kyproksen hakemusta Naton jäseneksi sekä kannustaisivat itsenäistyvän Kyproksen johtoa kieltämään kommunistisen puolueen ja muun kommunistisen toiminnan.

Lontoon ja Zürichin sopimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lontoon ja Zürichin sopimuksilla 1959 päätettiin Kyproksen valtiosta, jolla Kyproksen väestöstä 18 prosenttia muodostaneet kyproksenturkkilaiset olivat saavuttaneet enosta paremman aseman sekä pystynyt takaamaan Kyproksen länsisuuntautuneisuuden, mikä oli Turkille oleellista sen omien länsi-integraatiotavoitteiden kannalta. Yhdysvallat uskoi saavansa toimivan esimerkin mallista, millä entisestä siirtomaasta saadaan itsenäistyneenä valtionakin länsimielinen.

Kansaton tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kyproksen tasavalta perustettiin yhtenäisvaltioksi, ei liittovaltioksi etnisten kyproksenkreikkalaisten ja kyproksenturkkilaisten kesken. Näin ollen etnisyyteen perustuvaa rakennetta mitätöityi yhtenäisvaltion säännöksissä, mikä mitätöi kyproslaisten eliittien asemaa eikä vastannut väestön käsityksiä.

Vallanjako kuitenkin kiintiöitiin käytännössä siten, että Kyproksen presidentti oli kyproksenkreikkalainen ja varapresidentti kyproksenturkkilainen. Ministerineuvostossa oli seitsemän kyproksenkreikkalaista ja kolme kyproksenturkkilaista jäsentä, ja sen päätöksiin oli sekä presidentillä että varapresidentillä veto-oikeus. Perustuslain mukaan maan liittäminen Kreikkaan oli kiellettyä samoin kuin maan jakaminen sekä uusien valtioiden perustaminen.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Irredentismi maittain
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Énosis&oldid=22616909”