Anabaptismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Anabaptismi oli uskonpuhdistusten ajan uskonnollinen vapaaseurakuntaliike. Anabaptismi muun muassa hylkäsi lapsikasteen ja alkoi käyttää uskovien kastetta.[1] Anabaptismi sai alkunsa vuosien 1524–1525 Ulrich Zwinglin uudistusten jälkiseurauksena Zürichissä. Sitä pidetään radikaalina protestanttisena reformiliikkeenä.

Sana anabaptismi tulee sanoista "kastaa uudelleen". Tämä oli vastustajien antama nimi, jota liikkeen edustajat eivät hyväksyneet. He eivät kastaneet vauvoja, koska eivät pitäneet sitä raamatullisena. Siksi he eivät mielestään kastaneet ketään uudestaan.

Uskonpuhdistajien uskollisuus Raamatulle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatun kääntäminen kansankielille synnytti Euroopassa valtavan raamatunlukuinnostuksen. Ihmiset kokoontuivat seuroihin (konventikkeleihin) oppimaan Raamattua. Näin monet tulivat uskoon ja saattoivat itse Raamattua lukemalla muodostaa oman teologiansa. Anabaptistit ja tunnetut uskonpuhdistajat olivat monessa asiassa samaa mieltä ja aluksi samalla puolella vastustamassa katolista kirkkoa. Zwingli, Jean Calvin ja Martti Luther halusivat luoda kirkon, joka voisi korvata katolisen kirkon aseman valtion ainoana kirkkona. Maalliset hallitsijat olivat katolisella ajalla tottuneet siihen, että kaikkien kansalaisten piti kuulua samaan kirkkoon. He vaativat uskonpuhdistajilta "kenen maa, sen uskonto" -periaatteen toteutumista. Anabaptistien raamattunäkemys merkitsi valtion erottamista kirkosta, mikä oli ristiriidassa hallitsijoiden toiveiden kanssa. Anabaptistit halusivat muodostaa vain uskovista koostuvia vapaaseurakuntia ("eine Sonderkirche" = erityisseurakunta). Uskonpuhdistajat yrittivät taivutella anabaptisteja kanssaan yhteen samaan kirkkoon, mutta nämä eivät taipuneet. Anabaptistit kokivat, että uskonpuhdistajien uskoon jäi vielä puhdistettavaa. Valtion kannalta pahinta anabaptistien opissa oli se, että he kieltäytyivät asepalveluksesta ja vauvojensa kastamisesta. Koska valtio ja kirkko tuohon aikaan olivat pitkälti yksi ja sama asia, vauvojen kastaminen merkitsi tuolloin myös alamaisten tekemistä hallitsijoille. Koska nuoret protestanttiset valtiot olivat jatkuvassa vaarassa tulla paavin sotaväen valloittamiksi, kastajien kristillinen pasifismi oli heidän silmissään vaarallinen asia. Niinpä hallitsijat yhdessä valtiokirkkojen kanssa alkoivat vainota, vangita, karkottaa ja teloittaa anabaptisteja.

Liikkeen synty Sveitsissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Anabaptistien levinneisyys Euroopassa.

Ulrich Zwingli oli Zürichin suurkirkon pappi ja hänellä oli läheiset suhteet kaupungin raatiin. Hän luki Erasmus Rotterdamilaisen vuonna 1516 julkaisemaa Uutta testamenttia. Hän oli luomassa oppia tulevalle reformoidulle valtiokirkolle. Päätettäessä opista, hän sai vastustusta Balthasar Hubmaierilta, Konrad Grebeliltä ja Felix Manzilta, jotka olivat osallistuneet Zwinglin järjestämiin väittelyihin. He katsoivat, että Zwingli ei ollut uskollinen Raamatulle (sola scriptura -periaatteelle) säilyttäessään lapsikasteen, kirkon ja viranomaisten yhteyden ja kristittyjen osallistumisen sodankäyntiin.[2] Vaikka miesten välillä oli muitakin opillisia erimielisyyksiä, kasteasia nousi yli muiden, mitä kuvastaa haukkumanimi "uudestikastajat". Tosiasiassa he tunsivat vain yhden kasteen, nimittäin uskovien kasteen, joka tarkoittaa henkilökohtaisen uskoontulon jälkeen otettua kastetta. Zwingli nimitti heitä myös kasteenvastustajiksi, "katabaptisteiksi", koska he vastustivat vauvojen kastamista. He eivät pitäneet vauvojen kastetta raamatullisena kasteena. Siksi he itse ajattelivat olevansa vain kerran kastettuja.

Juuri se seikka, että he eivät antaneet kastaa vauvojaan johti ensimmäisiin yhteenottoihin raadin ja Ulrich Zwinglin kanssa. Kun vauvojensa kastamisesta kieltäytyvät eivät alistuneet raadin toimenpiteisiin, seurasi uusi uskontoväittely. Välittömästi sen jälkeen annettiin tammikuussa 1525 uusi määräys, jossa vaaditaan, että niitten, jotka olivat kieltäytyneet kastattamasta vastasyntyneitä lapsiaan, oli maastakarkotuksen uhalla viikon sisällä vietävä heidät kasteelle. Tämä johti siihen, että monet uskoon tulleet sen sijaan, että olisivat kastattaneet vauvansa ottivatkin itse kasteen ja ajatus uskovien muodostamasta seurakunnasta vahvistui. Historian tutkijat pitävät tuota ajankohtaa kastajaliikkeen syntynä. Anabaptismi siis syntyi Zwinglin kannattajain piirissä tammikuussa 1525.

Zürichistä liike levisi Sankt Galleniin, Graubündeniin ja muihin Pohjois-Sveitsin osiin sekä Etelä-Saksaan. Muiden alueiden anabaptistit nimittivät Sveitsin anabaptisteja "sveitsiläisveljiksi". Itävällan ja Sveitsin rajakaupunki Waldshut muodostui tärkeäksi paikaksi, koska siellä asui Balthasar Hubmaier, joka oli alusta asti ollut mukana Zürichissä Zwinglin järjestämissä väittelyissä. Hän oli ottanut kasteen huhtikuussa 1525. Hänen vaikutuksestaan liike levisi Sankt Galleniin, Berniin ja Baseliin. Hän oli liikkeen oppineimpia miehiä ja oli toiminut yliopistojen professorina. Herätys alkoi kaupungeista. Kastajiin kuului enimmäkseen kaupungin käsityöläisiä ja maaseudulla talonpoikia. Sankt Gallenissa kerrotaan olleen vuonna 1525 noin 800 kastajaa. Kaupungin arkisto kertoo, että vielä vuonna 1639 seudulla oli anabaptisteja, kaupungissa koulun opettaja ja muutamia, jotka asuivat maaseudulla.

Zürichissä vaino koveni, kun raati maaliskuussa 1525 antoi asetuksen, jossa säädettiin maastakarkotus jokaiselle, joka antoi kastaa itsensä uudelleen. Maaliskuussa 1526 raati antoi asetuksen, jossa määrättiin, että jokaisen oli pysyttävä omassa pastoraatissaan ja käytävä siellä kirkossa. Kastajia ei saanut majoittaa eikä ruokkia. Ankarat rangaistukset uhkasivat niitä, jotka eivät totelleet määräyksiä. Raati ja Zwingli kävivät sanoista tekoihin, kun Felix Manz tammikuussa 1527 hukutettiin Zürichin läpi virtaavaan Limmatiin. Zürichistä vaino levisi muualle Sveitsiin. Anabaptisteille annettiin sakkoja, vankeutta, maastakarkotuksia, takavarikoitiin omaisuutta ja annettiin kuolemanrangaistuksia. Baselissa teloitettiin ensimmäinen kastaja tammikuussa 1530. Saman vuoden lopulla julkaistiin uusi määräys: peruuttajat armahdetaan, kannassaan pysyvät karkotetaan, ja jos he palaavat, heidät hukutetaan tapaamispaikalla.

Kronikoitsija kirjoittaa, että Appenzellin osavaltiossa muutamassa kuukaudessa tuhansia ihmisiä oli liittynyt anabaptisteihin. Näiltä seuduilta monet muuttivat Määriin, jolloin syntyi kastajaliikkeen itäinen haara. Katolisten joukkojen uhatessa kaupunkia yhdenmukaisen kristillisyyden vaatimus vain kasvoi. Siksi luotiin tiukka kirkkojärjestys. Vuonna 1530 Zürichin raati sääti lain, jonka mukaan kansalaisten oli pakko käydä kirkossa. Zwingli kaatui taistelussa katolisia hyökkääjiä vastaan vuonna 1531. Hänen seuraajansa Heinrich Bullinger jatkoi vainoa.[3]

Eteläsaksalainen haara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Luther kohteli anabaptisteja samoin kuin Zwingli. Jo ennen Sveitsin kastajaliikkeen syntyä, Luther oli taistellut omien alueidensa radikaaleja ja "hurmahenkiä" vastaan. Siksi uudet samalta vaikuttavat liikkeet tavallisesti yhdistettiin niihin tutkimatta niiden mahdollisia eroja. Luterilaiset olivat vähitellen taistelleet itselleen tietyn aseman ja vapauden Speyerin valtiopäivillä 1520-luvulla ja Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1530 ja Nürnbergin sopimuksen avulla 1532. Tammikuun 4. päivänä 1528 keisari antoi Speyerissä julistuksen, joka oli suunnattu kastajaliikettä vastaan. Se määräsi, että uskovien kaste (uudestaan kastaminen) oli rangaistava kuolemalla tarvitsematta minkäänlaista oikeudenkäyntiä hengellisten viranomaisten edessä. Oli vain todettava, että tuo raskas rikos oli tehty, ja sitä seurasi kuolema roviolla tai mestaus miekalla. Samalla tavalla oli kohdeltava myös niitä, jotka itse eivät olleet uudesti kastettuja, mutta kieltäytyivät viemästä lapsiaan kasteelle. Speyerin toisilla valtiopäivillä vuonna 1529 säädyt korottivat tämän katolisen keisarin määräyksen valtakunnanlaiksi. Näin kaikki saksalais-roomalaisen valtakunnan osavaltiot, sekä katoliset että evankeliset, saivat perustuksen, jonka nojalla paikallishallitukset, säädyt ja raadit julkaisivat samankaltaisia määräyksiä.

Augsburg oli ensimmäisiä paikkoja, jossa anabaptistit menestyivät. Hubmaier pakeni sinne Sveitsistä 1526. Kaupungissa vaikuttivat myös anabaptistijohtajat Ludwig Hätzer ja Hans Denk. Siellä toimi myös thüringeniläinen kirjansitoja ja kirjojen levittäjä Hans Hut. Hän tunsi hyvin Wittenbergin ja kääntyi vuonna 1524 kasteasiassa itse suurten uskonpuhdistajien puoleen saadakseen selvyyttä asiaan. Hän koki jääneensä vastausta vaille. Hän kielsi viemästä kasteelle äsken syntynyttä lastaan ja selitti, ettei hänelle ollut Raamatusta voitu osoittaa lapsikasteen välttämättömyyttä tai oikeutta. Tämän seurauksena hänen oli paettava kaupungista. Ilmeisesti hän tällöin muutti Nürnbergiin. Toukokuussa 1526 Hut otti kasteen. Hän matkusteli laajalti Baijerissa, Schwabenissa, Frankenissa ja Itävallassa ja menestyi hyvin saarnaajana. Hänet vangittiin 1527. Kidutuksesta uupuneena hän ilmeisesti maatessaan olkivuoteella kaatoi kynttilän ja kuoli saamiinsa palovammoihin. Myös joissakin muissa Etelä-Saksan kaupungeissa oli kastajaseurakuntia, kuten Ulmissa, Memmingenissä, Passaussa ja Regensburgissa. Hessenin maakreivi Filip Jalomielinen, Lutherin läheinen ystävä, oli poikkeus ruhtinasten joukossa, sillä hän ei sallinut alueillaan kuolemanrangaistusta kastajia vastaan. Sen sijaan heidät voitiin tuomita elinkautiseen vankeuteen.

Ambrosius Spittelmaier oli anabaptisti, joka vangittiin. Hänen kuulustelupöytäkirjaansa merkityt tiedot hänen uskostaan valaisevat meille anabaptistien ajatuksia. Hän esittää pyhän Raamatun ehdottomana auktoriteettinaan. Kristus on hänelle iankaikkinen Jumalan Poika, mutta samalla todellinen ihminen, lihaa ja verta niin kuin mekin. Kärsimyksellään ja kuolemallaan Hän on ansainnut meille Jumalan armon ja avannut sen taivaan valtakunnan, jonka Aadamin ja Eevan syntiinlankeemus meiltä riisti. Meidän on omalta puoleltamme omistettava tämä evankeliumi elävällä uskolla ja totuudessa seurattava Kristusta saavuttaaksemme autuuden. Oikea usko ei ole ainoastaan ulkonainen tunnustus vaan sydämen kokemus, ja sen todistaa kristillinen vaellus ja ennen kaikkea rakkaus lähimmäisiin. Kysymykseen omaisuuden yhteisomistuksesta hän vastasi, ettei hän sillä tarkoittanut järjestettyä kristillistä kommunismia vaan ainoastaan sitä lähimmäisen rakkautta, jota Kristus itse julisti. Kristityllä voi olla omaisuutta, mutta hänen tulee aina pitää mielessä, että se kuuluu kaikille veljille. Tässä mielessä kristityn ei pidä pitää mitään omanaan, vaan asettaa se tarvitsevien veljiensä käytettäväksi. Vain Määrin anabaptistit ja huterilaiset ajattelivat omaisuudesta toisin. Spittelmaier teloitettiin miekalla helmikuussa 1528 siinä Nürnbergin lähellä olevassa linnassa, jossa häntä pidettiin vangittuna.[4]

Itäinen haara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wienin pohjoispuolella oli Määrin alue, joka 1500-luvulla tarjosi jonkun aikaa turvapaikan monille kastajille. Sinne pakeni myös Hubmaier kesällä 1526. Siellä hän sai toimia yli vuoden rauhassa ja toimitti 18 kirjoitusta, joita hänellä kaikkiaan oli 25. Aateliset miehet Leonhard von Liechtenstein ja hänen veljensä olivat omilla alueillaan Nikolsburgin (nykyisin Mikulov) kaupungin ympärillä suoneet vapauden luterilaisille ja myös kastajien toiminnalle. Leonhard itsekin otti kasteen. Kerrotaan noin 12 000 henkilön liittyneen alueen kastajayhteisöön. Täällä syntyi anabaptistien kesken vakavia erimielisyyksiä. Hubmaier oli vähitellen asettunut myönteisemmälle kannalle esivaltaan ja miekan käyttöön nähden. Näin syntyi anabaptismia, joka hyväksyi aseen käytön sodassa. Hans Hutista tuli sen siiven johtaja, joka pysyi aseistakieltäymisen kannalla. Syntyneet kaksi puoluetta saivat nimet: "Schwertler" = miekkamiehet ja "Stäbler" = sauvamiehet. Pian tämän jälkeen Hubmaier vangittiin ja vietiin Wieniin. Liechtensteinin veljekset eivät voineet vastustaa kuninkaan vaatimia toimia anabaptisteja vastaan. Ferdinand I ja hänen miehensä pitivät Hubmaieria liian vaarallisena miehenä jätettäväksi henkiin, vaikka hän oli muuttanut kantaansa asekysymyksessä. Maaliskuun 10. päivänä 1528 hänet poltettiin roviolla. Kolme päivää myöhemmin hänen vaimonsa hukutettiin Tonavaan.

Jakob Wiedemanista tuli "sauvamiesten" johtaja. Hänen johdollaan 200–300 hengen ryhmä jätti Nikolsburgin ja meni Austerlitziin. Siellä tämä ryhmä alkoi harjoittaa varsinaista kristillistä kommunismia, mikä sitten tuli tunnusomaiseksi kastajaliikkeen itäiselle haaralle. Jakob Huter tuli tähän Austerlitzin seurakuntaan vuonna 1529. Hän oli paennut vainoja Tirolista. Huterin johdolla luotiin Auspitziin ne pienet kylät eli yhteistaloudet "Bruderhöfe", veljestilat, jotka ovat ominaisia (huterilaisille) hutteriiteille ("Huterin veljet"). Huter vangittiin Tirolissa ja poltettiin roviolla 25. helmikuuta 1536. Ausburgin uskonrauha 1555 toi helpotusta myös kastajille.[5]

Läntinen haara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elsassin Strasbourg oli läntisen haaran pääpaikkoja. Kesällä 1525 Hubmaier tuli Strasbourgiin saadakseen painetuksi Zwinglin vastaisen kastekirjansa. Tämä vierailu lienee ollut ratkaiseva kaupungin radikaalille kastajaliikkeelle. Pian siellä oli kastajaseurakunta, joka kasvoi nopeasti. Strasbourgissa ei koskaan käytetty kuolemanrangaistusta kastajia vastaan, vaan vankeutta ja maastakarkotusta.

Anabaptismi ulottui pian myös Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan. Landaun, Heidelbergin ja Wormsin kaupungeissa ja niiden ympäristössä liike oli jo toiminnassa samaan aikaan kuin se esiintyi muissa Etelä-Saksan kaupungeissa. Tultuaan karkotetuksi Strasbourgista Hans Denk toimi jonkin aikaa Wormsissa. Johannes Cochlaueuksen vuonna 1528 kirjoittamassa kirjeessä sanotaan, että kastajia oli Saksassa jo noin 18 000. Vaaliruhtinas järjesti 1557 Wormsin lähellä olevassa paikassa uskontokeskustelun, johon otti osaa noin 40 kastajaa, joista 19 oli seurakuntien johtajia. Keskustelun aiheina olivat kaste, esivalta, viran omistaminen, kirkkokuri, valan vannominen ja maankirkosta eroaminen. Kuten tavallista, kastajien vastustajien katsottiin voittaneen. Sen vuoksi kastajien johtajat velvoitettiin jättämään Pfalzin alue. Jotkut paikkakunnalle jääneet luterilaiset teologit pitivät oman kokouksensa ja julkaisivat kastajia vastustavan julkilausuman. Siinä he suosittelivat kuolemanrangaistusta niille, jotka eivät tahtoneet palata evankeliseen maankirkkoon. Allekirjoittajina olivat muun muassa Philip Melanchthon, Johannes Brenz, Joh. Pistorius ja Jakob Andreä. Kun kastajia alettiin taas vainota, he valittivat, etteivät olleet saaneet riittävästi tuoda esiin asiaansa. Silloin järjestettiin vuonna 1571 Frankenthaliin uskontokeskustelu, joka kesti kolme viikkoa. Mukana oli 15 kastajaa Pfalzista, Etelä-Saksan valtakunnan kaupungeista ja Määristä. Myös Hollannista saattoi olla osanottajia. Tästä keskustelusta säilynyt 700-sivuinen pöytäkirja on ollut hyvä lähde historiantutkijoille. Tämäkään keskustelu ei lopettanut kastajien vainoamista, koska heidän katsottiin hävinneen keskustelun. Ne kastajat, jotka eivät kääntyneen valtiokirkon jäseniksi karkotettiin maasta ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin.

Hessenissä ja Hessen-Nassaussa oli kastajia jo 1520-luvun lopulla. Siellä toimi Melchior Rinck. Hessenin maakreivi Filip oli maltillinen mies, eikä suostunut antamaan kuolemanrangaistusta väärän uskon tähden kenellekään. Hän teki kaikkensa taivutellakseen alueensa anabaptistit luterilaiseen kirkkoonsa. Hän järjesti syksyllä 1538 uskontokeskustelun luterilaisten teologien ja vangittujen kastajien välille. Keskustelu päättyi epätavallisesti. Johtavat kastajat saatiin tekemään sopimus, jonka mukaan he palaisivat kirkkoon, mikäli siinä suoritettaisiin tiettyjä uudistuksia. Näihin uudistuksiin kuului vaatimus nuorison kasvattamisesta evankelisen opin mukaisesti. Tästä kehittyi luterilaisen kirkon konfirmaatio.

Hollannissa kastajaliike kasvoi voimakkaasti vuodesta 1530 lähtien. Siellä se sai myös uuden nimen huomatuimman johtajansa, Menno Simonsin mukaan. Nimitystä mennoniitat ruvettiin käyttämään muidenkin maiden kastajista. Hollannissa anabaptisteja oli enemmän kuin missään muussa maassa. Joissakin osissa maata heihin kuului jopa neljäsosa väestöstä. He saivat nauttia uskonnonvapaudesta jo 1570-luvulta lähtien. Sitä edeltävänä aikana heidän elämänsä ei eronnut paljoakaan muiden maiden anabaptisteista.[6]

Uskon opeista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anabaptistien ajatuksissa ja toiminnassa voidaan nähdä yhtäläisyyksiä aiempien radikaalien kristillisten liikkeiden kanssa (esimerkiksi taboriittien). Liikkeen johtomiehet eivät kuitenkaan säilyneissä dokumenteissa mainitse mitään muuta heihin vaikuttanutta tahoa kuin Raamatun. Luterilaiset kutsuivat anabaptisteja "uudeksi kastemunkistoksi". Mistään munkkiyhteisöstä ei ollut kysymys, mutta anabaptistien hurskas elämäntapa toi heille mieleen munkkiyhteisöt. Jotkut uskonpuhdistajat katsoivat, että anabaptistit opettivat tekojen kautta vanhurskautumista, kun vaativat Jeesuksen vuorisaarnan noudattamista todisteena elävästä uskosta. Anabaptistit korostivat voimakkaasti uskoa kuuliaisuutena Raamatun sanalle ("usko ilman tekoja on kuollut"), mutta perustautuivat siinä Jeesuksen sovitustyön kautta saatuun Jumalan armoon.

Anabaptistien sanottiin olevan "hurmahenkiä" tai spiritualisteja, jotka kuuntelivat 'sisäistä ääntä' eikä Raamattua. Joidenkin anabaptistien väitettiin sanovan, että jokaisella yksilöllä on oikeus olla piittaamatta Raamatusta saatuaan suoran jumalallisen ilmoituksen. Anabaptistien joukossa oli henkilöitä, jotka pitivät Pyhän Hengen kastetta tärkeämpänä kuin vesikastetta, esimerkiksi Hans Denk. Heidät usein leimattiin spiritualisteiksi.

Anabaptistien johtomiehet halusivat puolustautua vääriä syytöksiä kohtaan. Balthasar Hubmaierin ja Michael Sattlerin kutsuma kastajasynodi kokoontui helmikuussa 1527. Kokouksessa puhuttiin "vääristä veljistä", mutta ei mainita keitä he ovat. Todennäköisesti kokouksessa julkaistut seitsemän artiklaa oli suunnattu heidän oppejaan vastaan. Ilmeisesti he halusivat julkaista aseettomuutta koskevan oppinsa, ettei heitä sekoitettaisi Thomas Müntzeriin, joka oli niin sanottujen Zwickaun profeettojen johtaja ja katsotaan aiheuttaneen talonpoikaissodan 1524–1525. Synodi laati niin sanotun Schleitheimin tunnustuksen, jonka oppeihin suurin osa liikkeen jäsenistä näyttää yhtyneen. Sitä todistaa se, että se levisi kirjallisesti hyvin laajalle liikkeen piirissä. Julistus käsitteli kastetta, seurakuntakuria, ehtoollista, maailmasta erillään pysymistä, seurakunnan johtoa, aseettomuutta ja valasta kieltäytymistä. Maailmasta erottautuminen merkitsi lähinnä valtion toimien ja virkojen hylkäämistä. Aseista ja valasta kieltäytyminen tulivat suoraan Jeesuksen vuorisaarnasta. Tämä herätti huomiota kristityissä, jotka ajattelivat ettei vuorisaarnaa ollut tarkoitettu noudatettavaksi, vaan ainoastaan paljastamaan meille, kuinka syntisiä me olemme. Anabaptisteja syytettiin kristillisestä kommunismista, mutta artikloissa ei puhuta siitä mitään. Muutenkin ne ovat varsin suppea esitys kristillisestä uskosta. Artiklat käännettiin myös hollanniksi ja painettiin vuosina 1560 ja 1565. Sekä Zwingli että Calvin käsittelivät artikloita anabaptistien vastaisissa kirjoituksissaan.

Myöhempi vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet vainotut kristityt, joilla oli anabaptistitausta pakenivat lopulta Amerikkaan ja vaikuttivat osaltaan siihen, että USA:sta tuli valtio ilman valtionuskontoa. Baptistit ja helluntailaiset ovat monessa mielessä anabaptistien kaltaisia, koska perustavat uskonsa vain Raamattuun. Lisäksi amissien, mennoniittojen ja hutteriittien alku on juonnettavissa kyseisestä liikkeestä.[7]

Liikkeen laulukirja on nimeltään Ausbund, jossa alkujaan oli 51 laulua. Nykyään se on amissien laulukirja lisättynä uudemmilla lauluilla.[8][9]

Luterilaiset pyysivät anteeksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilainen maailmanliitto osoitti anabaptisteja koskevan anteeksipyynnön mennoniitoille. Sovinto julkaistiin 22. heinäkuuta 2010 sovintokokouksessa Stuttgartissa osana LML:n yleiskokousta. Luterilaisten kirkkojen edustajat ovat pyytäneet anteeksi myös sitä, että kirkot ovat julkaisseet vuosisatojen ajan harhaanjohtavia tietoja anabaptisteista, vaienneet heihin kohdistuneista vainoista sekä sivuuttaneet kirkkohistorioissaan anabaptisteille tehdyt vääryydet.[10][11][12]

  1. Gilbrant, Thoralf, Odeberg, Hugo, Saarisalo, Aapeli & Koilo, Toivo (toim.): Iso Raamatun Tietosanakirja, s. 10. (Osa 1) Tikkurila: Raamatun Tietokirja, 1988. ISBN 951-606-041-2
  2. The Anabaptists and other Radical Reformers Story of the Church
  3. Gunnar Westin, Vapaan Kristillisyyden Historia, 1975 (ISBN 951-605-288-6), sivut 68–107
  4. Gunnar Westin, Vapaan Kristillisyyden Historia, 1975 (ISBN 951-605-288-6), s. 108–126.
  5. Gunnar Westin, Vapaan Kristillisyyden Historia, 1975 (ISBN 951-605-288-6), s. 126–148.
  6. Gunnar Westin, Vapaan Kristillisyyden Historia, 1975 (ISBN 951-605-288-6), s. 149–178.
  7. Mennonite (or Anabaptist) including Amish, Brethren and Hutterites Religion Info
  8. Ausbund laulukirjasta (Arkistoitu – Internet Archive) englanniksi
  9. Gunnar Westin, Vapaan Kristillisyyden Historia, 1975 (ISBN 951-605-288-6), s. 58–178.
  10. Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto
  11. Luterilaiset pyysivät mennoniitoilta anteeksi vainoja (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. Lutherans Repent Anabaptist Persecution[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]