Georges Clemenceau

Georges Clemenceau
Georges Clemenceau vuonna 1904.
Ranskan pääministeri
25. lokakuuta 1906 – 24. heinäkuuta 1909
Presidentti	Armand Fallières
Edeltäjä	Ferdinand Sarrien
Seuraaja	Aristide Briand
16. marraskuuta 1917 – 20. tammikuuta 1920
Presidentti	Raymond Poincaré
Edeltäjä	Paul Painlevé
Seuraaja	Alexandre Millerand
Henkilötiedot
Syntynyt	28. syyskuuta 1841 Mouilleron-en-Pareds, Ranska
Kuollut	24. marraskuuta 1929 (88 vuotta) Pariisi, Ranska
Tiedot
Puolue	Radikaalipuolue
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Georges Benjamin Eugène Clemenceau [kləmãsõ´] (lempinimi Le Tigre, ”Tiikeri”; 28. syyskuuta 1841 Mouilleron-en-Pareds, Vendée – 24. marraskuuta 1929 Pariisi) oli ranskalainen journalisti ja valtiomies. Hän oli yksi Ranskan kolmannen tasavallan merkittävimpiä poliittisia vaikuttajia ja toimi kahdesti Ranskan pääministerinä vuosina 1906–1909 ja 1917–1920. Clemenceaulla oli keskeinen rooli ensimmäisen maailmansodan jälkeisten rauhanjärjestelyjen muotoilussa ja hän vaati erittäin ankaria rauhanehtoja Saksalle.

Clemenceau kuului keskustavasemmistolaiseen radikaalipuolueeseen. Hänet tunnettiin pitkään edistyksellisenä liberaalina ja vaikutusvaltaisena oppositiopoliitikkona, joka kaatoi mestarillisella puhetaidollaan useita hallituksia. Varsinkin maailmansodan aikana ja sen jälkeen hän profiloitui saksalaisvastaisena kansallismielisenä. Alkuperäiseltä koulutukseltaan Clemenceau oli lääkäri. Puolustaakseen mainettaan hän kävi uransa aikana useita kaksintaisteluja.

Elämäkerta

Nuoruus

Nuori Clemenceau Nadarin valokuvaamana.

Clemenceau oli kotoisin Vendéen maaseudulta. Hänen isänsä Benjamin Clemenceau oli vuoden 1848 vallankumousta kannattanut tasavaltalainen, joka pidätettiin vuonna 1858 lyhyeksi aikaa keisari Napoleon III:n vastaiseen salaliittoon kuulumisesta. Clemenceaun äiti Sophie Eucharie Gautreau oli hugenottisuvusta. Clemenceau omaksui isänsä aatemaailman ja tutustui jo nuorena toista keisarikuntaa vastustaneisiin tärkeisiin oppositiomiehiin, kuten historioitsija Jules Michelet’hen.

Clemenceau opiskeli lääketiedettä Nantesin yliopistossa ja vuodesta 1861 Pariisin Sorbonnessa. Hän perusti tasavaltalaisten opiskelijatoveriensa kanssa Le Travail (”Työ”) -nimisen poliittisen lehden, jonka viranomaiset nopeasti lakkauttivat. Hän joutui viettämään kymmenen viikkoa vangittuna, koska lehdessä oli mainostettu vuoden 1848 vallankumouksen muistoksi järjestettyä mielenosoitusta. Vapauduttuaan hän perusti Le Matin -nimisen lehden, joka myös lakkautettiin.

Clemenceau väitteli vuonna 1865 lääketieteen tohtoriksi väitöskirjallaan De la génération des éléments atomiques. Samana vuonna hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa asui neljä vuotta ja työskenteli muun muassa tyttökoulun opettajana Stamfordissa Connecticutissa. Häneen teki vaikutuksen amerikkalainen sananvapaus, joka oli paljon laajempi kuin Napoleon III:n Ranskassa. Palattuaan Ranskaan vuonna 1869 Clemenceau ryhtyi harjoittamaan lääkärin ammattia Pariisissa.

Clemenceaun ensimmäinen vaimo oli hänen entinen oppilaansa, amerikkalainen Mary Plummer, jonka hän nai vuonna 1869. Heillä oli kolme lasta, mutta liitto päättyi eroon.

Varhainen poliittinen ura

Clemenceau osallistui syyskuussa 1870 Pariisissa keisarikunnan kaataneeseen vallankumoukseen ja hänet nimitettiin ensimmäiseen poliittiseen virkaansa, Pariisin 18. arrondissementin eli Montmartren kaupunginosan määriksi. Hän osallistui Pariisin puolustukseen saksalaisen piirityksen aikana. Hänet valittiin helmikuussa 1871 radikaalien tasavaltalaisten riveistä Seinen departementin edustajana Bordeaux’ssa kokoontuneeseen kolmannen tasavallan kansalliskokoukseen, jossa hän äänesti alustavien rauhanehtojen hyväksymistä vastaan. Hänen aloitteestaan hyväksyttiin myös päätös 80-jäsenisen kaupunginvaltuuston perustamisesta Pariisiin. Pariisin kommuunin aikana Clemenceau yritti turhaan sovitella kommuunin johdon ja Versailles’ssa istuneen Ranskan hallituksen välejä. Hän yritti turhaan estää kommunardeja teloittamasta kenraali Clément-Thomasia ja kenraali Lecomtea. Vaikka Clemenceau ei tukenut kommuunia, hän pettyi presidentti Adolphe Thiersin joustamattomuuteen ja kavahti kommuunin kukistamista seuranneita verisiä rangaistustoimia. Hän erosi tämän vuoksi kansalliskokouksesta ja määrin virastaan maaliskuun lopussa 1871, ja jäi joksikin aikaa syrjään politiikasta. Kenraalien murhaajien oikeudenkäynnissä häntä syytettiin asiaan puuttumattomuudesta. Vaikka Clemenceau vapautui syytteestä, seurauksena oli kaksintaistelu, josta hänet tuomittiin sakkoihin ja kahdeksi viikoksi vankeuteen.

Pelätty oppositiojohtaja

Edouard Manet’n vuonna 1879 maalaama muotokuva Clemenceausta.

Clemenceau vaikutti kolmannen tasavallan ensimmäisinä vuosina lähinnä Pariisin kaupunginvaltuustossa, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1875. Vuonna 1876 hänet valittiin Ranskan edustajainkamariin Pariisin 18. arrondissementin edustajana. Taitavana puhujana hän kohosi pian johtavaksi hahmoksi radikaalien tasavaltalaisten ryhmässä, joka tuolloin muodosti parlamentin äärimmäisen vasemmiston. Toukokuun 1877 perustuslaillisen kriisin aikana Clemenceau oli yksi presidentti Patrice de Mac-Mahonin antiparlamentaarisen politiikan näkyvimpiä arvostelijoita. Hän hyökkäsi varsinkin monarkistista pääministeriä Albert de Broglieta vastaan ja vaati vuonna 1879 de Broglien asettamista syytteeseen. Clemenceau myötävaikutti vuonna 1880 säädettyyn lakiin, jolla kommunardeille annettiin yleinen armahdus. Samana vuonna hän perusti La Justice -lehden, josta tuli radikaalien tärkein äänenkannattaja. Vuodesta 1885 hän edusti edustajainkamarissa Varin departementtia. Hyökkäävät esiintymiset toivat hänelle lempinimen Le Tigre, ”Tiikeri”.

Maltilliset tasavaltalaiset kohosivat Ranskassa valtaan, kun Jules Grévy valittiin presidentiksi vuonna 1879, mutta Clemenceaun vasemmistoryhmä jatkoi yhä oppositiossa, myös hänen aiemman liittolaisensa Léon Gambettan pääministerikautena. Seuraavina vuosina Clemenceau saavutti maineen kaikkia Ranskan hallituksia armottomasti suomivana oppositiojohtajana, joka arvosteli tasavaltalaisten johtajia haluttomuudesta toteuttaa lupaamiaan poliittisia uudistuksia. Hänet tunnettiin pitkään pelättynä hallitusten kaatajana, joka itse ei koskaan ottanut vastaan ministerinsalkkua. Clemenceau oli kaatamassa Jules Ferryn ensimmäistä hallitusta vuonna 1881 sekä Gambettan ja Charles de Freycinet’n hallituksia seuraavan vuonna, mutta hänen kuuluisin saavutuksensa tällä saralla oli Ferryn toisen hallituksen kaataminen maaliskuussa 1885 niin sanotun Tonkin-kriisin varjolla. Tuolloin Clemenceau, joka vastusti Ranskan kalliiksi tullutta ja Ferryyn henkilöitynyttä siirtomaavalloituspolitiikkaa, onnistui hyödyntämään Ranskan–Kiinan sodan loppuvaiheessa Tonkinissa kärsittyä yksittäistä sotilaallista tappiota tehokkaana poliittisena aseena Ferryn hallitusta vastaan. Clemenceaun mielestä Ranskan turvaaminen sen eurooppalaisilta vihollisilta oli paljon tärkeämpää ja oikeutetumpaa kuin kaukaisten kansojen alistaminen.

Clemenceau oli jonkin aikaa politiikkaan lähteneen kenraali Georges Boulanger’n tärkeä tukija, sillä hän luuli tätä tasavaltalaiseksi. Clemenceau antoi tukensa Freycinet’n tammikuussa 1886 muodostamalle hallitukselle ja junaili samalla Boulanger’n nimityksen sotaministeriksi. Kun Boulanger pian paljastui monarkisteja kosiskelevaksi populistiseksi kiihkonationalistiksi, Clemenceau kääntyi jyrkästi häntä ja hänen ympärilleen syntynyttä ”boulangistien” liikettä vastaan.

Presidentti Grévyn vävyyn liittyneen niin sanotun Wilson-skandaalin varjolla Clemenceau sai vuonna 1887 kaadettua sekä Maurice Rouvier’n hallituksen että Grévyn presidenttiyden, mutta hän kieltäytyi toistuvasti muodostamasta itse hallitusta ja tyytyi mieluummin pitämään muut tunnetut poliittiset johtajat poissa vallasta. Kansalliskokouksen suorittamassa presidentinvaalissa Clemenceau onnistui estämään de Freycinet’n, Ferryn ja Charles Floquet’n valinnan, joten presidentiksi tuli ulkopuolinen Sadi Carnot. Clemenceau menetti seuraavina vuosina osan kannatuksestaan boulangisteille.

Vuodet syrjässä politiikasta

Clemenceaun vaikutusvalta toi hänelle politiikassa paljon vihollisia, jotka pääsivät kostamaan vetämällä hänen maineensa lokaan vuonna 1892 paljastuneen suuren Panama-skandaalin yhteydessä. Ranskan valtion tukemaan kanavayhtiöön liittyneen poliitikkojen lahjonnan yhtenä välikätenä oli ollut juutalainen liikemies Cornélius Herz, joka oli ollut jonkin aikaa myös La Justicen osakkaana ja siten Clemenceaun liikekumppanina. Päivälehti Le Petit Journal esitti syytöksiä Clemenceaun osuudesta lahjonnassa, vaikka todisteita ei ollut. Koska Clemenceau oli vastustanut monien nationalistien kannattamaa Ranskan ja Venäjän liittoa, häntä väitettiin jopa Ison-Britannian ostamaksi agentiksi. Varsinkin boulangistit purkivat kaunansa ja kansanedustaja Paul Déroulède syytti joulukuussa 1892 Clemenceauta edustajainkamarin istunnossa niin jyrkin sanoin, että Clemenceau haastoi hänet kaksintaisteluun, jossa kumpikaan ei tosin loukkaantunut. Vaikka Clemenceau voitti useita vainoajiaan vastaan nostamansa kunnianloukkausoikeudenkäynnin, hänen oma maineensa tahriutui sen verran pahasti, että hän menetti paikkansa edustajainkamarissa vuoden 1893 vaaleissa.

Pudottuaan parlamentista Clemenceau keskittyi journalismiin ja saavutti aseman arvostettuna kirjoittajana. Hän ystävystyi monien kulttuurivaikuttajien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Hän tuki muun muassa taidemaalari Claude Monet’ta. Clemenceau kirjoitti myös itse lukuisia poliittisia teoksia, romaaneja ja näytelmiä. Hän jatkoi politikointia lehdistössä ja kirjoitti paljon Dreyfus-skandaalista. Ensimmäisen Dreyfus-oikeudenkäynnin aikana Clemenceau uskoi upseeri Alfred Dreyfusin todella olleen vakooja, mutta vakuuttui myöhemmin tämän syyttömyydestä. Yhdessä kirjailija Émile Zolan kanssa Clemenceau kampanjoi vuodesta 1897 alkaen Dreyfusin maineen puhdistamiseksi ja perusti äänitorvekseen uuden L’Aurore-lehden. Lehti julkaisi 13. tammikuuta 1898 etusivullaan Zolan kuuluisan avoimen kirjeen ”J’accuse…!”, jolla oli suuri vaikutus Dreyfusin maineen palauttamiseen. Vuonna 1901 Clemenceau perusti Le Bloc -viikkolehden.

Paluu politiikkaan ja ensimmäinen pääministerikausi

Dreyfusin puolustaminen palautti Clemenceaun suosion tasavaltalaisten parissa ja hänet valittiin huhtikuussa 1902 Varin edustajana Ranskan senaattiin, jossa hän jatkoi edustajana vuoteen 1920 asti. Hän palasi johtamaan radikaaleja tasavaltalaisia, jotka järjestäytyivät vuonna 1901 virallisesti puolueeksi nimellä ”Tasavaltalainen radikaali ja radikaali-sosialistinen puolue” (Parti Républicain Radical et Radical-Socialiste) ja tunnettiin siitä alkaen ”radikaali-sosialisteina”. Puolue oli vuodesta 1899 johtavassa asemassa René Waldeck-Rousseaun ja Émile Combesin johtamissa keskustavasemmistolaisissa hallituksissa, joiden aikana Dreyfus viimein julistettiin syyttömäksi kolmannessa oikeudenkäynnissä ja vuonna 1905 säädettiin laki kirkon ja valtion erosta.

Clemenceau otti ensimmäistä kertaa vastaan aseman hallituksessa tullessaan maaliskuussa 1906 Ferdinand Sarrienin hallituksen sisäministeriksi. Häntä pidettiin Sarrienin hallituksen vahvana miehenä, mutta hän menetti sosialistien sympatiat määrätessään sotilaat tukahduttamaan kaivostyöläisten lakkolevottomuuksia Pas-de-Calais’ssa. Clemenceau nimitettiin Sarrienin seuraajana pääministeriksi 23. lokakuuta 1906. Hän joutui kokoamaan hallituksensa pelkästään keskustan ja radikaalien yhteistyön varaan, koska sosialistien uusi puolue SFIO kieltäytyi tukemasta porvarillisia hallituksia.

Kapean pohjansa vuoksi Clemenceaun ensimmäisellä hallituksella oli vaikeuksia saada sosiaalinen uudistusohjelmansa läpi parlamentissa. Hallitus kääntyi työväenliikettä vastaan kukistamalla ankarin keinoin syndikalistisen CGT-ammattijärjestön johtamat työlevottomuudet. Ranskan työministeriö kuitenkin perustettiin Clemenceaun ensimmäisen hallituksen aikana. Hallitusta haittasivat myös kirkon ja valtion eron toimeenpanosta seuranneet kiistat katolisen kirkon kanssa. Ulkopolitiikassa eniten huomiota saivat Ranskan ja Saksan kiistat intresseistään Marokossa. Niitä koitettiin sovitella helmikuussa 1909 solmitulla sopimuksella. Myös Ranskan ja Ison-Britannian entente cordiale -liitto tiivistyi noina vuosina. Vuoden 1908 Bosnian kriisin aikana Clemenceau ilmoitti Ranskan pysyvän puolueettomana. Clemenceau erosi yllättäen pääministerin tehtävistä 20. heinäkuuta 1909 käytyään katkeran sananvaihdon Théophile Delcassén kanssa edustajainkamarin istunnossa laivastokysymyksen käsittelyn aikana. Clemenceaun pääministerikausi oli vieroittanut hänet osin omasta puolueestaankin, ja uudeksi pääministeriksi tuli vasemmistolaisempi Aristide Briand.

Palattuaan oppositioon Clemenceau myötävaikutti Joseph Caillaux’n hallituksen kaatumiseen vuonna 1912 ja Briandin toisen hallituksen kaatumiseen vuonna 1913. Vuoden 1913 presidentinvaalissa hän tuki Jules Pamsia, joka hävisi Raymond Poincarélle.

Ensimmäinen maailmansota ja toinen pääministerikausi

Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina Clemenceaun mielenkiinto kohdistui maanpuolustusasioihin, sillä hän ennakoi Saksan suunnittelevan hyökkäystä. Hän kannatti sotilaallisen varustelun lisäämistä ja perusti keväällä 1913 tämän asian ajamiseen uuden lehden L’Homme Libren. Sotasensuuri lakkautti lehden pian sodan puhkeamisen jälkeen syyskuussa 1914 sen arvosteltua haavoittuneiden hoitoa, mutta Clemenceau perusti lehtensä uudelleen nimellä L’Homme Enchaîné. Hän tuki Ranskan sotapolitiikkaa, mutta arvosteli ankarasti ensimmäisten sotavuosien hallituksia kyvyttömyydestä. Clemenceau kieltäytyi sodan alussa oikeusministerin paikasta René Vivianin kokoamassa hallituksessa ja moitti julkisuudessa erityisesti ylipäällikkö Joseph Joffrea. Toimiessaan marraskuusta 1915 alkaen senaatin ulkoasiain- ja sota-asiainvaliokunnan puheenjohtajana hän vaati suurempaa panostusta varusteluun ja tehokkaampaa inhimillisten ja aineellisten resurssien hyödyntämistä. Lehdissään hän hyökkäsi kansakunnan taistelumoraalia horjuttavia ”defaitisteja” kuten vasemmistolaisia pasifisteja vastaan. Julkisuudessa Clemenceausta tuli Ranskan ”voitontahdon” symboli. Hän myötävaikutti Alexandre Ribot’n ja Paul Painlevén hallitusten kaatumiseen vuonna 1917.

Kun Ranskan taistelukyky ja -tahto kolmen sotavuoden jälkeen olivat lakkoliikkeiden ja sotilaskapinoiden heikentäminä surkeimmassa tilassaan, presidentti Poincaré päätti nimittää 76-vuotiaan Clemenceaun uudelleen pääministeriksi 16. marraskuuta 1917. Clemenceau muodosti keskustaoikeistolaisen enemmistöhallituksen, jossa hän otti itselleen myös sotaministerin salkun. Hän asettui Pariisissa pääministerin virka-asunnon sijasta sotaministeriön taloon Hôtel de Brienneen. Sodan alkupuolella Ranskan hallitus oli antanut armeijan ylipäällikölle varsin itsenäisen toimintavapauden, mutta nyt valta ja vastuu sodan johtamisesta keskitettiin Clemenceaulle. ”Vain minä määrään täällä”, hän ilmoitti ylipäällikkö Philippe Pétainille. Clemenceaun johtamistyyliä on kutsuttu ”diktatoriseksi”, vaikka hän toimi parlamentarismin puitteissa antamalla säännöllisesti selontekoja parlamentille ja sen valiokunnille. Hän kokosi ympärilleen pienen piirin luotettuja neuvonantajia, joista tärkeimmät olivat kansliapäällikkö Georges Mandel ja sotakabinetin johtaja, kenraali Henri Mordacq. Clemenceaun kyvyttöminä pitämät komentajat korvattiin nopeasti uusilla.

Clemenceau keskitti kaiken tarmonsa sodan voittamiseen sivuuttaen muut tavoitteet. Hän piti ympärysvaltojen yhtenäisen sotilasjohdon muodostamista välttämättömänä ja sai Ranskan liittolaisilta hyväksynnän kenraali Ferdinand Fochin nimittämiselle kaikkien länsirintaman joukkojen ylipäälliköksi maaliskuussa 1918. Clemenceaun ja Fochin välillä oli strategiaa ja operaatioita koskevia erimielisyyksiä, mutta Clemenceau puolusti Fochia parlamentin edessä. Clemenceaun oman huomion kohteena oli varsinkin armeijan tarvitsemien varusteiden ja kulkuneuvojen saatavuuden takaaminen. Totaalisen sodankäynnin vaatimusten mukaisesti myös Ranskan kansantalouden kontrolli keskitettiin entistä voimakkaammin sodanjohdon käsiin ja kansalaisvapauksia kavennettiin. Defaitismin vastaisessa taistelussa Clemenceau oli niin armoton, että järjesti jopa entisen pääministerin Joseph Caillaux’n ja entisen sisäministerin Louis Malvyn vangituiksi ja myöhemmin oikeuden eteen syytettyinä maanpetoksesta. Clemenceau myös vieraili useasti rintamalla kohottamassa sotilaiden taistelutahtoa.

Clemenceau hyväksyi marraskuussa 1918 välittömän aselevon, vaikka presidentti Poincaré olisi halunnut jatkaa sotaa Saksan täydelliseen antautumiseen asti. Sodan päätyttyä ympärysvaltojen voittoon Clemenceau sai Ranskassa uuden lempinimen Le Père la Victoire, ”voiton isä”. Kiitollisuudenosoituksena Ranskan parlamentti määräsi maan jokaiseen raatihuoneeseen kiinnitettäväksi hänelle omistetun muistolaatan. Lisäksi Clemenceau valittiin marraskuussa 1918 – kymmenen päivää aselevon solmimisen jälkeen – yksimielisesti Ranskan akatemian jäseneksi kirjailija Émile Faguet’lta vapautuneelle tuolille.

Pariisin rauhankonferenssi

Versailles’n rauhanneuvottelujen ”neljä suurta”: Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George, Italian pääministeri Vittorio Orlando, Ranskan pääministeri Clemenceau ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson.

Clemenceaun vaatimuksesta sodan jälkeinen rauhankonferenssi järjestettiin vuonna 1919 Pariisissa. Hän puolusti konferenssissa peräänantamattomasti Ranskan etuja ja vaati Saksan aseistariisumista sekä muita ankaria rauhanehtoja, jotka käytännössä estäisivät Saksaa uhkaamasta Ranskaa uudelleen ja rankaisisivat sitä sodan aloittamisesta. Clemenceaun mielestä Ranskan turvallisuuden takaaminen edellytti Saksan heikentämistä jakamalla se osiin. Vuonna 1871 Saksalle luovutetun Elsass-Lothringenin palauttamisen ohella hän olisi halunnut irrottaa myös Reininmaan Saksasta erilliseksi puskurivaltioksi. Hän kannatti kaikkia Saksaa heikentäviä ehdotuksia ja toivoi samalla voittajavaltioiden sotilaallisen liiton jatkumista.

Clemenceaun ajama kyyninen valtapolitiikka edusti rauhankonferenssissa vastavoimaa Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin edustamalle idealismille. Myös Britannian pääministeri David Lloyd George piti Clemenceaun linjaa epäviisaana, koska Saksan liian ankara kohtelu voisi nostattaa siellä vallankumouksen. Clemenceau hyväksyi kompromissina Saarinmaan erottamisen Saksasta 15 vuodeksi, Reininmaan miehityksen 15 vuodeksi ja sen pysyvän demilitarisoinnin sekä suurten sotakorvausten määräämisen Saksan maksettaviksi, mutta hän piti Versailles’n rauhansopimuksen lopullista sisältöä sittenkin liian pehmeänä Saksalle. Lopuksi hän vaati, että Saksan valtuuskunnan oli allekirjoitettava sopimus samassa Versailles’n palatsin peilisalissa, jossa Saksan keisarikunta oli julistettu perustetuksi vuonna 1871.

Anarkisti Émile Cottin yritti salamurhata Clemenceaun ampumalla rauhankonferenssin aikana 19. helmikuuta 1919.

Pääministerikauden loppu

Sodan päättymisen jälkeen Clemenceaun hallitus pyrki toteuttamaan kotimaassa lupaamiaan uudistuksia ja sääti muun muassa lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Lakiehdotus naisten äänioikeudesta sen sijaan kaatui konservatiivisen senaatin vastustukseen. Ranskan parlamentin ohittaminen rauhanneuvotteluissa oli heikentänyt Clemenceaun hallituksen tukea kotimaassa, varsinkin kun monet ranskalaiset olivat pettyneitä rauhanehtoihin, ja oikeisto-oppositio saavutti voiton marraskuun 1919 vaaleissa. Clemenceau pyrki presidentiksi tammikuun 1920 vaalissa, mutta hävisi Paul Deschanelille äänin 389–408. Clemenceau erosi pääministerin tehtävistä vaalia seuranneena päivänä 18. tammikuuta 1920.

Clemenceau kannatti interventiota Venäjän sisällissodassa ja otti käyttöön sanonnan cordon sanitaire kuvaamaan Neuvosto-Venäjän eristämistä, jonka oli tarkoitus estää kommunismin leviäminen Länsi-Eurooppaan.

Viimeiset vuodet

Toisen pääministerikautensa jälkeen Clemenceau vetäytyi täydellisesti politiikasta. Hän teki 1920–1921 huomiota herättäneen matkan Kaukoitään ja 1922 menestyksekkään puhematkan Yhdysvaltoihin. Eläkepäiviään hän vietti pääasiassa Bel-Ebatin kylässä Vendéen maaseudulla ja osallistui satunnaisesti suurvaltapolitiikkaa koskeneeseen julkiseen keskusteluun. Viimeisinä vuosinaan Clemenceau kirjoitti vielä useita tutkielmia ja aatteellisia teoksia. Hän kuoli vuonna 1929 Pariisin-asunnossaan ja omasta toiveestaan hänet haudattiin ilman muodollisuuksia Vendéen Colombieriin, johon myös hänen isänsä oli haudattu. Hänen keskeneräiset muistelmansa julkaistiin postuumisti vuonna 1930 nimellä Grandeurs et misères d’une victoire (”Voiton suuruudet ja kurjuudet”). Teoksessa hän varoitti Saksan uhkaavan vielä Ranskaa uudella sodalla, mahdollisesti vuonna 1940.

Muistaminen

Clemenceaun patsas Pariisissa.

Clemenceaun mukaan on nimetty vuonna 1919 Mount Clemenceau -vuori (3 658 m) Kanadassa ja vuonna 1961 valmistunut Ranskan lentotukialus FS Clemenceau.

Pariisin Champs-Élysées-kadun varrelle Petit Palaisin lähelle pystytettiin vuonna 1932 kuvanveistäjä François Cognén toteuttama Clemenceaun patsas.

Teoksia

• Les plus forts, romaani (1898)
• Dans les champs du poivoir (1914)
• La France devant l’Allemagne (1916)
• Au pied du Sinaï, esseekokoelma juutalaisuuden historiasta (1922)
• Démosthène, tutkielma Demostheneesta (1926)
• Au soir de la pensée, filosofinen teos (1927)
• Grandeurs et misères d’une victoire, keskeneräinen muistelmateos (1930)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georges Clemenceau Wikimedia Commonsissa

• Maison de Georges Clemenceau (kotimuseo) (englanniksi)
• Clemenceaun puhe Pariisin rauhankonferenssin avausistunnossa (englanniksi) Firstworldwar.com.