Keittämöalus

Keittämöalus on valaanpyyntiin liittyvä tuotantoyksikkö. Yhteen sellaiseen tukeutuu 6–10 pyyntialusta ja 4–5 apualuksina toimivaa valaanhinausalusta. Lisäksi laivueeseen kuului 1–2 jäähdytysalusta lihan varastointia varten ja erillisiä huoltoaluksia.

Saksalainen keittämöalus Kiel.

Alustyyppi otettiin käyttöön 1920-luvulla, kun havaittiin sellaisen olevan taloudellisempi kuin siihenastiset maa-asemat: laiva saattoi mennä sinne missä valaita esiintyi ja pitkistä valaanhinausmatkoista, joiden aikana ammuttu riista pilaantui pahasti, päästiin eroon. Näin erityisesti siksi, että hygieniamääräysten johdosta ammuttu valas on käsiteltävä 48 tunnin sisällä ampumisesta.

Perusominaisuudet

Alustyypin erityisominaisuuksiin kuuluu että siinä on poikkeuksellisesti kaksi kapteenia: alusta ohjaileva merikapteeni ja yleensä myös saman pätevyyden omaava pyyntipäällikkö, joka johtaa valaanpyyntiä ja jalostustoimintaa. Pyyntipäällikkö saattaa useinkin siirtyä keittämöltä johonkin pyyntialukseen harppuunatykkimieheksi eli skytteriksi tai joskus harvoin hinausalukseen tarkkailemaan yleisesti toimintaa. Jotkut pyyntipäälliköt saattavat lähteä erityisesti etsimään valasparvia jollain tarkoitukseen varatulla apualuksella tai sittemmin helikopterilla.

Jako on tehty siksi, että kumpikin ala on – näennäisestä päällekkäisyydestään huolimatta – niin erikoistunut, että niiden hoitamiseen tarvitaan erikoistuneet miehet. Pyyntipäälliköltä edellytetään kuitenkin myös taitoa merenkulkupäällikkönä toimimiseen sairauden tai tapaturman varalta. Nämä miehet ovatkin poikkeuksetta merikapteenin pätevyyksisiä.

Miehistöön kuuluu aina tapaturmakirurgin pätevyyden omaava lääkäri, jolla on käytössään täydellisesti varustettu leikkausyksikkö avustajineen, koska valaanpyynti on hyvin tapaturma-altista työtä.

Aluksessa on myös keskivertoa suuremmat polttoainesäiliöt, koska käytännön syistä keittämöalus toimii myös muiden kyseisen valaslaivueen alusten yhteisenä emälaivana josta harppuunaveneet ja hinausalukset käyvät tankkaamassa samalla kun hakevat valaista irrotetut harppuunat ja merkkiliput kiinnittimineen.

Alusten rakenne

Keittämöalukset ovat suuria noin 15–26 000 tonnin aluksia. Niiden kansitila on suunniteltu valaiden käsittelyyn ja perässä on luiska nostoa varten. Luiskan kyljessä on mitta-asteikko, josta näkee valaan mitat. Valaiden paino arvioidaan vetovinssin voimamittarin avulla.

Kannen alla on suuret kannelta käsin täytettävät kattilat öljyn keittoa ja teurastamolaitteet lihan käsittelyä varten. Aluksissa on suuret säiliöt valasöljyn välivarastointiin ja pakastamot valaanlihalle. Säiliöt puhdistetaan edellisen käytön jälkeen pitkien siirtoajojen aikana Norjasta tai Japanista Eteläiselle Jäämerelle. Säiliöt pestään ensin höyryllä ja sitten ne puhdistetaan vielä käsin ja maalataan sisältä erityisellä maalilla. Nyt ne ovat valmiita tuoreelle valasöljylle.

Miehistöt

Puhdistus- ja maalaustyön tekee valaskansimiehistö eli leikkurit, paloittelijat sekä koukku- ja vinssipojat jotka pitkän siirtoajon aikana ovat vapaita varsinaisesta työstään ja tekevät tällaista yleistä laivatyötä. Varsinaisesti he ovat tavallisten merimiesten asemassa: leikkurit ja paloittelijat saavat siirtoajolla normaalia matruusin ja vinssi- ja koukkupojat puolimatruusin tai jungmannin palkkaa. Sekä leikkurien että paloittelijoiden johdossa on ykkösmies, joka toimii osionsa työnjohtajana yleensä pursimiehen vakanssilla.

Luonnollisesti aluksilla on myös erillinen kuljetusmiehistö, jolla on omat pursi- ja kirvesmiehensä, koska alushan on liikenteessä koko ajan. Sijoituspaikkoja saatetaan vaihtaa useinkin sen mukaan, kuinka valaita esiintyy koska lyhyet siirtohinaukset pyyntipaikoilta ovat eduksi.

Pyyntikauden alkaessa valaskansimiehistön palkka muuttuu urakkapalkaksi eli he saavat määräosuuden jokaisen käsitellyn valaan tuottaman öljyn, lihan tai muun tuotteen arvosta. Osuuden suuruus riippuu työtehtävästä eli leikkurit ja paloittelijat saavat suuremman osuuden kuin koukkupojat. Pieni osuus liikenee joka miehelle, myös keittiöväelle. 1950-luvulle sijoittuvassa kirjallisuudessa tällainen pohjaosuus oli noin puoli Norjan äyriä valasöljybarrelia kohti.

Kotimatkaa varten säiliöt saavat jäädä täyteen, joskin pääosan valasöljystä vie erillinen säiliöalus. Valaanliha kuljetetaan jäähdytysaluksilla.

Valaiden käsittelyä

Valaat kiskotaan peräluiskan kautta kannelle ja rasvakerros poistetaan leikkaamalla se pitkävartisilla, hyvin suuresti jääkiekkomailaa muistuttavilla rasvaveitsillä, joita käyttävät leikkurit eli viileksijät. Irrotetut rasvasuikaleet leikellään parinkymmenen kilon kappaleiksi jotka siirretään vinssien avulla kattiloihin.

Seuraavaksi ruho siirretään edemmäs ja paloittelijat leikkaavat sen samanlaisilla veitsillä noin parikymmenkiloisiksi kappaleiksi jotka siirretään yleensä käsivoimin edelleen käsiteltäviksi. Siirron tekevät käsikoukkujen avulla koukkupojiksi kutsutut kansityöntekijät. Raskaimmat kappaleet kuten kylkiluut ja selkärangat siirretään vinssien ja nostopuomien avulla.

Valasta paloiteltaessa irrotetaan ruhossa kiinni olleet harppuunat ja merkkilipun kiinnitin, itse merkkilipun tanko on irrotettu jo kannelle tuonnin jälkeen, kun yliperämies kirjaa muistiin tuonnin: millainen valas, mikä kokoluokka ja minkä aluksen pyydystämä. Aluksen numero on merkitty lippuun, lisäksi pyrstön tyveen on leikattu niin monta lovea kuin mikä on pyyntialuksen numero. Harppuunat ja merkkiliput viedään nyt aluksen korjaamolle missä ne käydään läpi ja mahdolliset vauriot korjataan. Varusteet palautetaan pyyntialuksille aina kun ne säännöllisin välein tulevat hakemaan keittämöltä muonaa ja polttoainetta tai mahdollisesti tuomaan jonkun työtapaturmassa loukkaantuneen lääkärin käsiteltäväksi.

Yliperämies myös yhdessä tehtävään erityisesti nimitetyn ulkopuolisen valvojan kanssa vastasi siitä, että jos valas oli ollut käsittelemättä liian kauan pyynnin jälkeen – sitä oli esimerkiksi käytetty kylkisuojana alusten välissä – ruhosta leikattiin irti jo rasvakannella kaikki pilaantunut rasva ja liha joka ajettiin mereen.

Kun ruhon yläpuoli on käsitelty se käännetään ympäri höyryvinssillä ja toinen puoli käsitellään samoin. Leukaluut heitetään yleensä mereen ellei pyyntipäällikkö tai joku vanhemmista skyttereistä halua niitä itselleen – mikä on suhteellisen harvinaista. Kuuluisalla pyyntipäällikkö C.A. Larsenilla kerrotaan olleen sinivalaan leukaluista tehty pihaportti kodissaan. Samoin valaan silmiä tyhjennetään ja puhdistetaan jonkin verran lähinnä lampunvarjostimiksi tai muiksi koristeiksi.

Valaan luuranko sahataan kattiloihin sopiviksi kappaleiksi sähkökäyttöisillä moottorisahoilla, joiden laipat ovat noin kolmemetrisiä. Sahat on asennettu telineisiin ja niitä käytetään vivuilla.

Erityismenettelyjä

Kaskelottien kohdalla menettely on hiukan toisenlainen: niiden pää irrotetaan ensimmäisenä, koska sen sisällä on iso ontelo täynnä valaanrasvetta eli spermaseettia. Sitä ei voi käyttää elintarvikkeissa vaan yksinomaan teknisiin tarkoituksiin. Siksi se kerätäänkin erikseen talteen ja varastoidaan omiin säiliöihinsä. Samoin kuuluisa ambra, jota kehittyy kaskelottien suolistossa, kerätään erikseen.

Tuotteet

Valaan liha pääosin keitetään, osa käsitellään kuten mikä tahansa teurasliha. Miehistön ravintona käytettävä liha on peräisin pääosin juuri pyydetyistä valaista. Tähän tarkoitukseen on suosittu etupäässä evävalaan lihaa, koska Robertsonin mukaan sitä pidetään kaikista maukkaimpana valaanlihana.

Määräajoin paikalle saapuu säiliöalus tuomaan keittämöalukselle polttoainetta, provianttia ja postia sekä noutamaan valmiin valasöljyn, lihan ja tietenkin myös lähtevän postin.

Lähteet

• Rosén – Ohrelius: Laivojen kirja, luku Valaanpyytäjiä ja kalastajia; WSOY, Helsinki – Porvoo 1959
• Robertson, Robert Blackwood: Valaita ja miehiä – valaanpyynnissä Eteläisellä jäämerellä, suomentanut Jouko Linturi. Tammi, 1954

Aiheesta muualla

• Factory Ship Whaling 1983 Animal Welfare Institute (englanniksi)
• Whaling from a factory ship - 1930's Cool Antacrtica (kuvia)