Kekkostiet

Yhdystie 8950 Suomussalmen Vaatovaaralla tammikuussa 2004

Yhdystie 9190 Perangalla Hossaan päin

Kekkosteiksi kutsutaan Kainuuseen 1950-luvulla vankityömäärärahoilla rakennettuja teitä, joiden rakentamista silloinen pääministeri Urho Kekkonen ajoi voimakkaasti.

Tausta

Erityisen nimensä tiet saivat siitä, että ollessaan pääministerinä Urho Kekkonen ajoi voimakkaasti niiden rakentamista, olihan Kainuu hänen vaalipiiriänsä. Viiden tien alueelle hän oli tehnyt hiihto- tai patikkaretken ennen niiden rakentamista 1950-luvun alussa. Ensimmäinen kohde oli yhteys Kuhmosta Hyrynsalmen Moisiovaaraan, nykyinen yhdystie 9070. Tie sai pian lempinimet "Kekkosen katu" ja "Kekkosen polku". Kun seuraavaa tietä käytiin vuonna 1954 rakentamaan Kiantajärven itäpuolitse Juntusrantaan, se sai nimekseen "Kekkoskakkonen" ja Kuhmon tiestä tuli "Kekkosykkönen". Yhteisnimeksi vakiintui "Kekkostiet". Maanteitä tehtiin vuosien 1952 ja 1962 välisenä aikana kaiken kaikkiaan kahdeksan, yhteispituudeltaan 250 kilometriä. Lisäksi tehtiin yksi kylätie. Viimeisimpien teiden rahoituksen järjestämiseen Kekkonen ei enää presidenttinä tiettävästi osallistunut.

Rakentaminen

Tiet rakennettiin osittain vankityövoimalla. Rakennustöitä varten perustettiin työsiirtola, johon voitiin sijoittaa lyhyen vankeustuomion saaneita henkilöitä tai sakkorangaistuksen sovittajia. Työstä maksettiin heille palkkaa. Mukana oli myös siviilityöntekijöitä muun muassa työnjohtajina, koneenkuljettajina ja kirvesmiehinä. Vangit siirrettiin vuonna 1960 nelostien rakennustöihin ja teiden rakentajiksi tuli maakunnan työttömiä. Maalaisliitto kilpaili tiukasti äänestäjistä Kainuussa kommunisteja vastaan, ja tiet eivät ainakaan heikentäneet kannatusta, mainitsihan Kekkonen vielä vuonna 1954 tiet yhtenä saavutuksenaan. Teihin käytettiin noin 14 prosenttia Kainuun tiemäärärahoista 1950-luvulla ja niiden pituus oli viidennes kaikista rakenteilla olleista teistä.

Käyttö

Kekkosteiden tarpeellisuutta perusteltiin niiden varrella olevien kylien ja taajamien asukkaiden kulkuyhteyksillä. Lisäksi maa- ja erityisesti metsätalouden kuljetustarpeet olivat teiden rakentamisen perusteluna. Muun muassa suuria valtion metsäalueita oli Kiantajärven itäpuolella, jonne ei ollut hyviä uittoreittejä. Joitakin teitä oli tosin esitetty rakennettavaksi jo hyvin varhain, esimerkiksi Peranka–Hossa-yhteyttä 1890-luvulla. Puhos–Näljänkä-tienkin ensimmäinen suunnitelma valmistui jo vuonna 1902. Armeija kuitenkin vastusti rajaseudun teiden rakentamista, ja kuntien kustantamina ne olisivat tulleet liian kalliiksi. Talvisodan syttyminen siirsi teiden rakentamisen myöhempään ajankohtaan ja jatkosodan jälkeinen pula-aika puolestaan viivästytti koko maassa tietöitä seuraavalle vuosikymmenelle. Vaikka 1950-luvulla Kekkosteiden piirissä laskettiin asuvan vain 2 500–3 500 ihmistä koko Kainuun 100 000 asukkaasta, niillä oli suuri merkitys syrjäseutujen liikenteelle etenkin Suomussalmella. Yksi Kekkosteiden seurauksista olikin, että Kainuun viimeiset tiettömät erämaa-alueet supistuivat tai oikeastaan hävisivät, koska Kekkostiet muodostivat runkoyhteydet monille kyläteille ja metsäautoteille.

Kekkostiet ja politiikka

Kainuun maakunnassa Urho Kekkonen sai kovan maineen tieasioiden hoitajana. Vuosikymmenien ajaksi jäi elämään tarina Kekkosesta, joka "käveli" tiet Kainuun syrjäkulmille, ja Kekkosen pitkä presidenttikausi piti tarinan hengissä. Vaikka Kainuun Kekkostiet ovat vain pieni sirpale suomalaisesta 1950-luvun tiehistoriasta, ne kertovat osaltaan siitä poliittisesta kulttuurista, jossa tiemäärärahoja tuolloin jaettiin. Paikallisten asukkaiden, kuntien tai yksittäisten kansanedustajien aloitteet teiden rakentamiseksi eivät aina auttaneet, vaan vasta pääministerin vaikutusvalta ja hänen henkilökohtainen puuttumisensa asiaan tuotti tulosta. Kekkosteiden taustalla oli myös kilpailu äänestäjistä, sillä Urho Kekkonen oli sotien jälkeen valittu eduskuntaan Kainuun maalaisliittolaisten listalta. Maakunnan pääpuolueet olivat Maalaisliitto ja SKDL, ja molempien puolueiden kainuulaiset kansanedustajat olivat vuosien mittaan tehneet lukuisia aloitteita teiden rakentamisesta, mutta turhaan. Maalaisliitto pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään Kekkosteiden mainetta taistelussaan kommunismin leviämistä vastaan.

Myös toinen huomattava maalaisliittolainen poliitikko, puoluesihteeri ja ministeri Arvo Korsimo, sai samoihin aikoihin nimensä Suomen tiehistoriaan, mutta hieman negatiivisemmalla tavalla. Niin kutsutun Korsimon mutkan avulla Korsimo sai Turun seudulla rakenteilla olleen valtatien kulkemaan hänen omien tiluksiensa sijasta naapurien maita pitkin.

Luettelo

Seuraavassa taulukossa on lueteltu työsiirtolamäärärahoilla Kainuuseen rakennetut tiet eli Kekkostiet.

	Nykyinen tienumero tai -nimi	Reitti	Kunnat	Pituus (km)	Rakentamisvuodet	Muuta
1	9070	Kuhmo–Iivantiira–Moisiovaara	Kuhmo, Hyrynsalmi	72	1952–1955	Samassa yhteydessä rakennettiin vuosina 1954–1955 Kuhmoon Nivan kylätie (3,6 km) eli "Kekkosen harha-askel".
2	9130, 843	Haukiperä–Palovaara–Juntusranta	Suomussalmi	61	1954–1956
3	8950	Pesiönlahti–Joukokylä	Suomussalmi, Puolanka	44	1955–1957
4	8390	Näljänkä–Puhos	Suomussalmi, Pudasjärvi	28	1957–1958
5	9190	Peranka–Hossa	Suomussalmi	26	1958–1959
6	8390	Puhos–Siivikko	Pudasjärvi	14	1959	Kylätie parannettiin maantieksi.
7	9123, 89	Änätinniska–Kiimavaara	Kuhmo	23	1959–1960	Tie rakennettiin valmiiksi työttömyystyönä 1960–1962.
8	89, 9126	Iivantiira–Lentiira	Kuhmo	18	1959–1960	Koko Mieslahti–Lentiira-tie rakennettiin valmiiksi työttömyystyönä vuosina 1960–1962.

Kekkosteiden muistomerkki pystytettiin vuonna 1990 Kuhmoon Kajaanin ja Moisiovaaran teiden risteykseen. Muistomerkin suunnitteli Matti Hynynen.

Lähteet

• Haavisto, Timo: Kainuun Kekkostiet. Tiemuseon julkaisuja 8. Kajaani: Tielaitos, 1993. ISBN 951-47-8184-8
• Haavisto, T. 1995. Kainuun Kekkostiet. Syrjäseutujen tietöiden yhteiskunnallinen tausta. Teoksessa: Rajamailla I 1994. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi. Documenta Septentrionalia 26, ss. 9 - 24. ISBN 952-9888-04-X

Kirjallisuutta

• Nenonen, Marko: Lapiolinjalla – Työttömät pakkotöissä 1948–1971. Atena Kustannus, 2006. ISBN 951-796-428-5