Kolttasaamelaisten historia

Kolttasaamelaisten historia käsittää kolttien kansan historian ja vaiheet 1500-luvulta nykypäivään. Venäläiset käännyttivät koltat Trifon Petsamolaisen johdolla ortodoksiseen uskoon jo kauan ennen kuin läntisemmistä saamelaisista tuli luterilaisia, millä on ollut merkittävä vaikutus koltansaamelaiseen kulttuuriin. Sittemmin valtioiden väliset rajanvedot ovat vaikuttaneet suuresti kansan kohtaloihin: 1800-luvun alkupuolella osa kolttien perinteisestä asuma-alueesta, Koltanmaasta, joutui Norjalle, mikä erotti eri kolttaryhmät toisistaan ja aiheutti ongelmia kolttien perinteiselle elämäntavalle, jossa perheet olivat muuttaneet vuodenkierron ja kalastusmahdollisuuksien mukaan paikasta toiseen. Vuonna 1920 solmittu Tarton rauha jakoi Koltanmaan kahtia, kun osa kolttasiidoista siirtyi Suomelle ja osa jäi silloisen Neuvosto-Venäjän (nykyisen Venäjän) puolelle. Toisen maailmansodan jälkeisissä alueluovutuksissa Petsamon koltat menettivät ikiaikaiset sukualueensa ja heidät uudelleenasutettiin Inarin kunnan itäosaan Sevettijärven, Nellimin ja Keväjärven kyliin valtion omistamille maille. Asutukseen ei kuulunut enää yhteistä talvikylää tai vuotuismuuton piirteitä, vaan kolttatilojen vaatimattomat rakennukset rakennutti Suomen valtio.

Nykyisin kolttia on jäljellä noin tuhat. 1970-luvulta eteenpäin kolttasaamelainen kulttuuri on jälleen virkistynyt, kieltä on alettu opiskella ja myös Neuvostoliiton aikana katkenneet yhteydet Venäjän ja Suomen kolttien välillä ovat palautuneet Neuvostoliiton hajottua.

Varhaishistoria ja kristillistyminen

Alkujaan kolttasaamelaiset ovat asuneet laajalla, Näätämöstä Petsamoon ja Tuuloman Lappiin ulottuneella alueella, jota kutsuttiin Koltanmaaksi. Seutu käsitti Suomen ja Norjan Lapin koillisimmat osat sekä Venäjällä Kuolan niemimaan luoteisosan ja jakautui seitsemään lapinkylään eli siitaan (Näätämö, Paatsjoki, Petsamo, Muotka, Suonikylä, Nuortijärvi ja Hirvas), joissa jokaisessa oli talvikylä. Perinteinen elämäntapa perustui vuotuismuuttojärjestelmään, jossa asuinpaikkaa vaihdettiin vuodenajan mukaan pääasiassa kalastusmahdollisuuksien perusteella. Talvisin asuttiin yhteisessä talvikylässä ja harjoitettiin yhteisesti suurriistan pyyntiä ja kalastusta. Keväisin perheet muuttivat omille sukualueilleen kalastamaan ja metsästämään. Poroja käytettiin ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen, mutta myös houkutuseläiminä peuranpyynnissä.

Ensimmäiset kristilliset vaikutteet saattoivat tulla Koltanmaalle niinkin varhain kuin 1000-luvulla. 1300-luvun alussa perustettiin Laatokalle Valamon luostari ja seuraavalla vuosisadalla Vienanmeren saareen Solovetskin luostari, josta munkki Feodorit lähti 1500-luvun alussa käännyttämään Kuolan saamelaisia. Lopullisesti koltat käännytettiin ortodoksisuuteen sittemmin kansan suojeluspyhimykseksi korotetun Trifon Petsamolaisen käskystä 1500-luvun puolivälissä, kauan ennen kuin läntisemmistä saamelaisista tuli luterilaisia. Samalla vanhat pakanalliset uskonnot joutuivat ahtaalle ja jopa joikaaminen kiellettiin. Trifon perusti Koltanmaan ensimmäisen ortodoksisen luostarin, Petsamon luostarin, jo 1500-luvun puolivälissä, ja vaikka suomalaiset tuhosivat sen vuosisadan lopussa Juho Vesaisen johdolla, ortodoksisesta uskonnosta ja kirkosta tuli olennainen osa kolttien ja muiden itäsaamelaisten yhteiskuntaa ja kulttuuria. Uudelleen Petsamon luostari perustettiin vasta 1880-luvulla.

Uskonnolliset ja hallinnolliset rajat hajottivat aiemmin yhtenäisen itäsaamelaisen kielialueen, kun inarinsaamen puhujat kääntyivät lännestä levinneeseen luterilaisuuteen, kun taas koltansaamen ja akkalansaamen puhujista tuli ortodokseja. Akkalansaame alkoi kehittyä omaan suuntaansa ilmeisesti siksi, että sen puhujat joutuivat Kantalahden luostarin piiriin, kun taas koltat olivat Petsamon luostarin alaisia. Nykyisin akkalansaamelaisia ei enää käsitetä koltiksi.

Venäjän valtakausi

Norjan ja Venäjän rajasopimus vuonna 1330 on vanhimpia Pohjoiskalotin aluetta koskevia valtioiden välisiä sopimuksia. Se antoi venäläisille verotusoikeuden rannikolla Tromssan läänissä nykyisen Kilpisjärven korkeudelle ja Norjan kuninkaalle puolestaan idässä aina Kuolan niemimaan itäkärkeen saakka ja siitä kohti Kantalahtea Välijoelle asti. Kyseessä oli siten laaja yhteisalue. Vuonna 1517 suuriruhtinas Vasili III jakoi Venäjän Lapin kahdeksi verotusalueeksi, joista ”mantereella sijaitseviin kyliin” kuuluivat kolttasiidoista Paatsjoki, Suonikylä, Nuortijärvi, Näätämö ja Muotka.

Jo 1500-luvulla koltat kävivät keskustelua hallitsijoiden kanssa veronkantoon liittyvissä asioissa. Suonikylän ja Nuortijärven vastikään ortodoksisuuteen kastetut koltat Lev Denisov ja Petruška Ivanov valittivat ensin ruotsalaisista verottajista ja sittemmin erityisesti Kuolansuun linnoituksen kauppiaasta Jakuško Zvjagasta, joka oli vienyt kohtuuttomia veroja väkivalloin ja kavaltanut niitä itselleen. Sekä Iivana Julma, Boris Godunov että Vasili Šuiski reagoivat kirjallisesti kolttien puolesta, mikä kertoo alueen tärkeydestä Venäjän tsaarille. Vuonna 1595 solmitussa Täyssinän rauhassa Ruotsin ja Venäjän välinen rajalinja vedettiin saamelaisalueiden poikki Jäämerelle, mutta käytännössä se ei yltänyt Kuusamon pohjoispuolelle.

Vähitellen Koltanmaalle alkoi muuttaa ihmisiä muualta: venäläisiä, karjalaisia, meri- ja tunturisaamelaisia Norjasta, suomalaisia ​​ja jopa muutamia komeja Uralvuorten länsipuolelta. Muuttoliike vaikutti alkuperäiskansojen elinoloihin ja haittasi heidän perinteistä elämäntapaansa. Saamenmaalla ei kuitenkaan ollut vakiintuneita valtionrajoja ennen 1800-lukua, minkä ansiosta kolttien kansa pysyi yhtenäisenä.

Neuvostoliitolle luovutettu Vanhan Suonikylän talvikylä vuonna 1913.

Vuoden 1826 jälkeen kolttien maa on jaettu useita kertoja eri valtioiden kesken, mikä on jättänyt jälkensä kansan perinteisiin asutusmalleihin. Tuona vuonna Norja ja Venäjä jakoivat keskenään Näätämön ja Pasvikin alueet, minkä seurauksena kolttasaamelaiset menettivät suuren osan asuinalueestaan ​​ja oikeuksistaan ja maahanmuutto alueelle kiihtyi. Varsinainen rajankäynti tosin tapahtui vasta vuonna 1849. Vuonna 1852 Norjan ja Venäjän raja suljettiin ja yksi kolttasiidoista, Näätämö, jäi kesäalueiltaan Norjan puolelle. Tieto kulki Koillis-Inarin metsäalueilla kuitenkin hitaasti, ja lopullisesti Näätämön kolttien vuotuismuutto loppui vasta 1880-luvulla. Suuri koltansaamelaisen kulttuurin murros alkoi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, jolloin Paatsjoen kolttasaamelaiset menettivät kalastuspaikkojaan Norjalle ja näätämöläiset poronhoito-oikeutensa kveeneille ja norjalaisille. Tämän jälkeen Näätämön kolttasiita käytännössä lakkasi olemasta, ja koltan kieli katosi alueelta 1970-luvulla.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kolttia oli kaikkiaan 800–900 henkeä. Suurin kolttakylä oli Nuortijärvi, jossa oli yli 200 asukasta; keskikokoisia kyliä olivat 150–200 asukkaan Suonikylä ja Paatsjoki ja pieniä alle sadan asukkaan Hirvas, Muotka, Petsamo ja Näätämö. Näistä Suonikylä ja Hirvas eli Hirvasjärvi olivat ainoat vain kolttien asuttamat. Paikoin vieraat kansallisuudet olivat enemmistönä, mutta elintapojen erot pitivät ryhmät erillään. Kylien välillä oli myös yhteyksiä lujittavia keskinäisiä sopimuksia; esimerkiksi Petsamo ja Suonikylä jakoivat keskenään maa-alueen, jonka käytöstä päätettiin yhteisesti, ja Suonikylällä oli osuus Nuortijärven kylän alueella Tuulomankönkäällä sijaitsevaan lohipatoon. Tästä yhteisomistuksesta ensimmäinen maininta on jo vuodelta 1574.

Kesällä 1919 Lapin rajavartioston päällikkö Martti Wallenius ja Aleksi ”Mosku” Hihnavaara miehineen lähtivät siviilipuvuissa Venäjän rajan yli ”kolttaretkenä” tunnetulle retkelle, jolla kolttasaamelaisia kuulusteltiin kovaotteisesti, pahoinpideltiin ja jopa kidutettiin. Walleniuksen ja Hihnavaaran mukaan retken tavoitteena oli selvittää, ketkä saamelaisista olivat syyllistyneet porovarkauksiin Suomen puolelta. Ilmeisesti kaikki oletettiin syyllisiksi, ja varastettujen eläinten lisäksi retken yhteydessä takavarikoitiin myös saamelaisten omia poroja. Retkikuntalaisista suuri osa oli itse poromiehiä, jotka näin lisäsivät eloaan eli omaa poromääräänsä.

Tarton rauhasta vuoteen 1945

Kolttaäiti lapsineen Suonikylän talvikylässä vuonna 1932.

Kolttanaisia talvipuvuissaan Suonikylän talvikylässä vuonna 1934.

Kolttakönkään lapinkylää vuonna 1939.

Vuonna 1920 solmittu Tarton rauha jakoi kolttien asuinalueen kahtia: Paatsjoen, Petsamon ja Suonikylän siidat tulivat osaksi Suomea, kun taas Muotka, Nuortijärvi ja Hirvas joutuivat Neuvosto-Venäjälle. Näätämön siidasta oli tullut osa Norjan kuningaskuntaa jo aiemmin. Viivoittimella vedetty raja ei ottanut lainkaan huomioon paikallisen väestön tarpeita ja vaaransi koko kolttien identiteetin, kun vanhat vuotuiskiertoreitit katkesivat ja perinteiset elinkeinot poronhoito, metsästys ja kalastus vaikeutuivat. Koltat jäivät Petsamossa pieneksi vähemmistöksi suomalaisten alettua muuttaa alueelle. Vuonna 1926 heitä oli yksi neljäsosa Petsamon alueen asukkaista ja vuonna 1930 enää yksi kuudesosa. Vuonna 1921 Petsamon alueella tehtiin väestönlaskenta, jonka mukaan asukkaita oli 1 423. Näistä suurin ryhmä olivat suomalaiset (577), sitten karjalaiset (387) ja kolmantena saamelaiset (221). Petsamon koltat vannoivat uskollisuutensa Suomen valtiolle vuosina 1921–1923, mutta epätietoisuus jatkui vuosikymmenen ajan: paljonko heitä oli ja ketkä kuuluivat Suomeen, ketkä Neuvostoliittoon. Alueella oli ortodoksisten kolttien lisäksi luterilaisia poro- ja merisaamelaisia.

Suomalaisten ja kolttasaamelaisten kulttuurit ymmärsivät toisiaan huonosti. Suomalaiset pitivät kolttasaamelaisia rodullisesti alempiarvoisina ja myös huonompina saamelaisina, porosaamelaisten edustaessa ”aitoa” ja ”alkuperäistä” saamelaiskulttuuria. 1930-luvulle asti kullakin saamelaisperheellä oli ollut nautinta-alueena omat kalajärvensä, mutta tuolloin Suomi myi Petsamon alueen kalastusoikeudet Norjalle, mikä hankaloitti kolttien tilannetta entisestään. 1920-luvun lopulla Paatsjoen siidan ja sen perinteisen nautinta-alueen halki rakennettiin maantie. Yhä useampi saamelainen joutui satunnaistöiden varaan ja jopa kerjäläisiksi. Jotkut innostuivat harvinaisistakin suomalaisista harrastuksista, kuten Vasko Fedotoff, joka oli kansallisen tason mäkihyppääjä 1920-luvulla. Matkamuistoja myytiin turisteille, mutta turistit myös tunkeutuivat saamelaisten koteihin arvostelemaan. Osa valtaväestön edustajista piti kolttia ”ryssinä” ja ”hassuina kääpiöinä”. Negatiivista asennetta selittää osin yleinen venäläisvastaisuus Suomen itsenäistymisen jälkeen.

Erämaiden takainen kolttien Suonikylä köyhtyi Suomeen liittämisen jälkeen. Suonikyläläiset menettivät rajan taakse neljäsosan alueestaan, talvikylä mukaan luettuna, ja varkaat veivät sodan aikana kolme neljäsosaa kylän poroista. Uusi isäntämaa valittiin perinteisten sukualueiden mukaan, ja 35 Suonikylän kolttaa päätti pysyä uuden rajan itäpuolella, jossa heidät sijoitettiin Nuortijärven kylään. Kuolaan ja Kuolan niemimaalle pääsi matkustamaan enää vain erityisluvalla eli idän talvitiet katkesivat. 1920-luvulla päätettiin rakentaa Suonikylälle uusi talvikylä valtion varoin, jotta maanviljelyyn soveltumatonta aluetta voitaisiin hyödyntää edes jotenkin. Vuonna 1928 talvikylään rakennettiin koulu, jossa niin koltansaamen kuin venäjänkin puhuminen oli kiellettyä.

Vielä 1920-luvulla Suonikylän lapinkyläjärjestelmä edusti kolttasaamelaisten vanhaa maankäyttöä, jossa kyläkokous jakoi nautinta-alueet sukujen kesken, jotka puolestaan antoivat ne perheille. Perinne oli särkymässä, kun suomalaiset alkoivat tunkeutua kolttien pyyntialueille. Ammattikalastajia kävi ryöstökalastamassa koltta-alueella ja kettuja pyydettiin laittomasti myrkkysyöteillä Suonikylän metsissä. Poronhoitopaliskunnassa valta oli suomalaisilla ja siksi oli ehdotettu suonikyläläisille omaa paliskuntaa. Niinpä Suonikylästä alettiin 1930-luvulla kaavailla erillistä suojelualuetta, kolttaterritoriota. Koltat tai ainakin osa heistä olivat itse aloitteentekijöinä. Lapin sivistysseura alkoi tukea suojeluhanketta, kun taas lääninhallitus ehdotti kolttien vähittäistä siirtymistä kiinteään asutukseen asutustilojen avulla. Lopulta hanke kuitenkin kaatui; tyrmääjiä eivät olleet ”Helsingin herrat” vaan Lapin omat virkamiehet.

Neuvostoliitossa pakkokollektivointi tuhosi sotienvälisenä aikana kolttien perinteisen poronhoitoelinkeinon. Myös uskonnollisesti Neuvostoliiton aika oli tuhoisaa valtion uskonnonvastaisen politiikan vuoksi. Hirvaan kylän asukkaat siirrettiin 1920–1930-luvuilla idempänä sijaitsevaan kolhoosikylään Juonniin ja uusi piirijako halkaisi Muotkan kylän kahtia. Neuvostoliiton suurimman kolttakylän Nuortijärven alueelle perustettiin Tuuloman kolhoosi. Kuolan saamelaiset joutuivat nyt samaan asemaan kuin muut neuvostokansalaiset, eikä perinteisillä oikeuksilla ollut enää merkitystä.

Talvisodan sytyttyä Petsamon saamelaiset joutuivat evakkoon. Suonikyläläiset asutettiin Tervolaan ja Paatsjoen saamelaiset Norjaan, mutta Petsamonkylän evakuointi viivästyi ja sen asukkaat joutuivat sotatoimialueelle ja sieltä vankileirille Neuvostoliiton puolelle keskelle Kuolan niemimaata. Lupa Petsamoon palaamiseen annettiin 11. huhtikuuta 1940. Talvisodan päättymisen jälkeen koltat palasivat kyliinsä, mutta joutuivat uudelleen evakkoon jatkosodan aikana. Sodassa sai surmansa myös muutamia kolttasaamelaisia ja tuberkuloosi alkoi levitä. Lapin sodan sytyttyä Petsamon saamelaiset siirrettiin Pohjanmaalle Kalajoen ja Oulun tienoille, missä vallinnut maanviljelyskulttuuri puhtausihanteineen oli heille vieras ja monissa taloissa karsastettiin erikoista kieltä puhuvia ja toiseen uskontokuntaan kuuluvia tulokkaita. Sopeutuminen osoittautui vaikeaksi, ja lähes kaikki poronsa menettäneet koltat palasivat Lappiin jo vuosina 1945–1946.

Sotien jälkeen

Koltat asutettiin valtion rakennuttamiin standardimallisiin kolttakoteihin. Kuvan kolttakoti on nykyisin museona Sevettijärvellä.

Petsamon alueella asuneet saamelaiset menettivät perinteiset sukualueensa toisen maailmansodan jälkeisissä alueluovutuksissa. Pohjanmaan evakkomatkan jälkeen koltat sijoitettiin tilapäisiin asuinpaikkoihin, osa lähelle entisiä kotiseutuja Luton kairaan, toiset korsuihin Nangujärven ja Tsarmijärven seuduille. Jotkut päätyivät Inarijärven pohjoispuolella säilyneisiin lapintaloihin tiettömien taipaleiden taakse.

Lopullisia asuinpaikkoja alettiin osoittaa 1940-luvun lopulla. Tällöin Petsamon alueen kolmen saamelaiskylän asukkaat sijoitettiin asumaan Inarin kuntaan niin, että Suonikylän asukkaat asettuivat Inarijärven pohjoispuolelle Sevettijärven alueelle, Petsamon asukkaat Mustolan-Nellimin alueelle Inarijärven kaakkoiskulmalle ja Paatsjoen asukkaat Keväjärvelle Inarijärven eteläpuolelle. Inarissa valtion maille määriteltiin vuoden 1955 kolttalaissa ns. koltta-alue, jolta Petsamossa syntyneellä koltalla oli oikeus saada kolttatila rakennuksineen. Lisäksi oli oikeus käyttää valtion maata ja vesialueita elinkeinoihin, rakennuspuiden otto-oikeus metsähallinnon osoituksesta, polttopuiden otto-oikeus sekä eräitä poronhoitoa ja kalastusta tukevia lisäetuuksia. Sevettijärven alueella koltat asutettiin yli 80 kilometrin pituiselle vyöhykkeelle, jolla talot olivat liian lähekkäin vastatakseen entistä kesäajan järviasutusta ja liian kaukana toisistaan vastatakseen talvikylää. Uusi asuinympäristö oli luonnonvaroiltaan köyhää verrattuna entisajan Suonikylään. Kiinteään asutukseen ei kuulunut enää vuotuismuuton piirteitä ja kolttatilojen vaatimattomat rakennukset rakennutti Suomen valtio.

Teiden varsilla sijainneiden, sodan loppuvaiheessa tuhottujen asutusten tilalle kasvoivat uudet kylät palveluineen. Suonikylän kolttien asuttaminen ennestään harvaanasutulle Sevettijärven alueelle synnytti kyläkeskuksen, jonne rakennettiin koulu asuntoloineen, terveystalo ja rukoushuone. Kylään perustettiin tällöin myös kauppaliike uutta asutusta palvelemaan. Keväjärvellä, Mustolassa ja Nellimissä kolttasaamelainen asutus sijoittui inarinsaamelaisen asutuksen lomaan. Jälleenrakennuksen myötä näille alueille rakentui yhteiskunnan ja liike-elämän palveluita, samalla palvelemaan myös alueelle sijoitettua kolttaväestöä.

1960-luvulla Neuvostoliiton puolelle rakennettiin pääasiassa suomalaisvoimin Ylä-Tuuloman vesivoimalaitos, jolloin Nuorttijärvi muutettiin samankaltaiseksi tekojärveksi kuin Suomen Lokka ja Porttipahta. Alueella asuneet koltat joutuivat siirtymään Tuulomajoen alajuoksulle Tuuloman sovhoosiin poronhoitajiksi ja perinteisestä elinkeinojen harjoittamisesta tuli mahdotonta.

1970-luvulta nykypäivään

Alkuperäisten asuttamistoimien jälkeen kolttasaamelaisten keskuudessa on tapahtunut sekä sisäistä muuttoliikettä että muuttoa saamelaisalueen ulkopuolelle. Suurin muuttoaalto osui 1960-luvun loppupuolelle ja 1970-luvun alkuun, jolloin ns. suuret ikäluokat olivat kasvaneet aikuisikään ja hakivat itselleen parempia elinmahdollisuuksia, erityisesti työ- ja asuinmahdollisuuksia. Identiteettikriisiä pahensi perinteisen vuotuiskierron loppuminen, kun alueet olivat pienentyneet entiselle elämänmuodolle riittämättömiksi. Koltat oli asutettu kiinteisiin taloihin ja elämää yritettiin sopeuttaa uusiin suomalaisiin olosuhteisiin. Myös poronhoito harvinaistui elinkeinona: kun vielä 1960-luvun lopulla 80 prosenttia koltansaamenkielisistä harjoitti poronhoitoa, vuonna 1972 se oli pääasiallinen toimeentulon lähde enää neljänneksellä ja vuonna 1980 enää kymmenesosalla.

Vuoden 1974 lainmuutos antoi mahdollisuuden hakea uusia tiloja koltta-alueelle. Tämä hillitsi poismuuttoa ja toi jopa joitakin paluumuuttajia koltta-alueen kyliin. Uusia kolttatiloja perustettiin Sevettijärven, Keväjärven ja Nellimin alueille yhteensä 85. Keväjärven alueelle kaavoitettiin vain asuntotontteja, ja monet nuoret perheet sekä Sevettijärveltä että Nellimistä hakeutuivat työmahdollisuuksien läheisyyden takia asumaan Keväjärvelle. Kolttalakiin myöhemmin tehdyillä muutoksilla on pyritty tukemaan elinkeinotoimintaa ja kulttuuria, mutta vaikutukset ovat jääneet vähäisiksi erityisesti Keväjärven Nellimin alueella.

Karjalaisten evakkojen tavoin myös koltat kohtasivat syrjintää uusilla kotiseuduillaan, ja koltansaamen kieli alkoi taantua. Jo 1990-luvun lopulla nuorin koltansaamea äidinkielenään puhuva koltta oli 20-vuotias. Kolttalasten ainoa opetuskieli kouluissa oli 1970-luvulle saakka suomi, ja lapset asuivat pitkien välimatkojen ja huonojen kulkuyhteyksien takia usein asuntoloissa, joissa mahdollisuuksia kulttuuriperinnön eteenpäin siirtämiseen ei ollut. Opetus pohjautui suomalaiseen kulttuuriin ja kieleen, eikä saamelaisia käsitelty oppikirjoissa juurikaan. Vielä Sevettijärvellä kolttaa puhuneet lapset joutuivat yläasteella Inarissa vaihtamaan kieltään kiusaamisen vuoksi. Lapset vieraantuivat omasta kulttuuristaan ja heidän kolttaidentiteettinsä heikkeni. Lisäksi muut saamelaiset vieroksuivat ortodoksisia kolttia. Sietämättömät ennakkoluulot ja köyhät elinolot vaikuttivat osaltaan siihen, että kolttaäidit rohkaisivat etenkin tyttäriensä suomalaistumista ja avioitumista suomalaisten kanssa, sillä avioliitto toisen koltan kanssa edistäisi vähemmistöaseman ja siten alemman sosiaalisen statuksen jatkumista. 1970-luvun alkupuolella nuoret koltat yrittivätkin useimmiten salata etnisyytensä ollessaan tekemisissä ulkopuolisten kanssa.

Sevettijärven koulu.

Sevettijärven alueelle vedettiin sähköt vuonna 1979, ja tie Kaamasesta Näätämöön, Norjan rajalle, saatiin kokonaisuudessaan valmiiksi ja päällystettyä vuonna 1989. Sevettijärvelle saatiin ala-asteen lisäksi yläaste vuonna 1990. Yläasteen tarkoituksena on ollut vahvistaa koltan kielen osaamista ja kolttaperinteen ja -kulttuurin tuntemusta kouluikäisten keskuudessa. Koulukiinteistössä toimii myös kolttasaamelainen kulttuurisiida. Kylässä toimii kahvila, jossa on elintarvikekioski, asiamiesposti ja internet-piste.

Venäjällä kolttia ei enää 1990-luvulla asunut lainkaan Muotkan ja Petsamon alueilla, mutta vanhaa kolttaväestöä oli vielä Ylä-Tuulomassa sekä jonkin verran myös muualla entisen Nuortijärven alueella. Pääosa koltista eli muiden kuolansaamelaisten tavoin Kuolan niemimaan sisäosissa poronhoito-, kalatalous- ja maatalouskollektiiveissa, joissa he asuvat ja työskentelevät yhdessä muiden kansallisuuksien kanssa. Suurin osa heistä asui Luujärvellä, joka on nykyisin Kuolan niemimaan ainoa varsinainen saamelaissiita. Eräitä vanhoja tyhjennettyjä koltta-asuinpaikkoja alettiin pienessä määrin asuttaa uudelleen 1990-luvulla.

Keväjärven kylässä ei ole omaa koulua eikä muitakaan kokoontumistiloja, vaikka asukkaita on lähes 200. Kylän asukkaat käyttävät 12 kilometrin päässä sijaitsevan Ivalon palveluita. Keskellä kylää on talkoovoimin rakennettu jääkiekkokaukalo. Kylällä on Siskeljärven rannalla oma venesatama, josta pääsee Inarijärven Nanguvuonolle. Myös Nellim on kokenut koulun lakkauttamisen aiheuttaman taantuman, vaikka siellä on muutoin säilynyt kohtuullisen hyvä palveluvarustus. Nellim on tärkeä veneliikenteen tukikohta itäiselle Inarille ja satama-alueen palvelut ovat jopa parantuneet kalastuselinkeinoa ajatellen.

1970-luvulla koltansaamelainen kulttuuri alkoi jälleen voimistua. Vasta tuolloin alettiin kehittää yhtenäistä koltansaamen kirjoitustapaa, ja vuonna 1983 julkaistiin Suomen ensimmäinen latinalaisella kirjaimistolla kirjoitettu koltankielinen kirja, rukouskirja Ristoummi Mo'lidvake'rjj. Ennen vuotta 1970 syntyneiden kolttien äidinkieli on tavallisesti koltansaame, mutta myöhemmin lapset ovat oppineet useimmiten suomen ensimmäisenä kielenään. Vuoden 1990 jälkeen on kuitenkin syntynyt muutamia kaksikielisiä lapsia, ja monet ovat jälleen alkaneet opiskella esivanhempiensa unohtamaa kieltä. Kieltä on myös opetettu Sevettijärvellä vuodesta 1991 eteenpäin, ja toisen asteen oppilaitos Saamelaisalueen koulutuskeskus on järjestänyt koltansaamen lyhyt- ja etäopetuskursseja vuodesta 2012. Vuonna 2017 Suomessa toimi kaksi koltansaamen kielipesää, toinen Sevettijärvellä kolttasaamelaisten kotiseutualueella ja toinen Ivalossa. Kielipesätoiminnan ansiosta myös monet lapset ovat oppineet koltansaamen kielen.

Nykyään kolttasaamelaisia on noin tuhat; heistä suurin osa on joko Norjan, Suomen tai Venäjän kansalaisia. Pääosa jäljellä olevista koltista asuu Inarissa ja muualla Suomessa, mutta heitä on jonkin verran myös Norjan puolella. Venäjällä kolttia on nykyisin vain muutamia. Kulttuurisesta elpymisestä huolimatta koltat ovat joutuneet 1990-luvulle tultaessa yhä selvemmin vähemmistöasemaan perinteisillä sukualueillaan niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Vain hyvin harva koltta asuu nykyisin Koltanmaalla, ja vielä 1800-luvulla seitsemän suuren kylän muodostama yhtenäinen kulttuurialue on pelkkä muisto. Neuvostoliiton hajottua ovat kuitenkin palautuneet aiemmin katkenneet yhteydet Kuolan niemimaan ja Suomen kolttien välille.

Vuonna 2011 Norjan valtio palautti 96 kolttasaamelaisten luurankoa, jotka oli kaivettu haudoistaan ​​Neidenissä vuonna 1915.

Lähteet

• Saarinen, Tuija & Suhonen, Seppo (toim.): Koltat, karjalaiset ja setukaiset - pienet kansat maailmojen rajoilla. Kuopio: Snellman-instituutti, 1995. ISBN 951-842-167-6
• Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953. Helsinki: SKS, 2012. ISBN 978-952-222-331-9