Martemjan Rjutin
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. |
Martemjan Rjutin (ven. Мартемьян Никитич Рютин, 13. helmikuuta 1890 Verhneje Rjutino, Ust-Udinskin alue, Irkutskin kuvernementti – 10. tammikuuta 1937 Moskova) oli venäläinen/neuvostoliittolainen bolševikki. Hän oli pitkän linjan puoluetyöntekijä ja viimeisiä julkisesti Stalinia vastaan nousseita henkilöitä Neuvostoliitossa. Hänet teloitettiin "suuren puhdistuksen" aikana ja rehabilitoitiin vasta 1988.
Lapsuus ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Martemjan Nikititš Rjutin syntyi 13. helmikuuta 1890 köyhään talonpoikaisperheeseen Irkutskin kuvernementin Ust-Udinskin alueen Verhneje Rjutinossa. 13-vuotiaana hän meni tehdastyöhön Irkutskiin. Huolimatta 10 – 11-tuntisista työpäivistä hän jatkoi koulunkäyntiä ja pääsi Siperiaan karkotetun sosiaalidemokraatin B. V. Markovinin avulla opiskelemaan Irkutskin opettajaseminaariin. (Starkov 1992, s. 4.)
Irkutsk oli vuonna 1905 vallankumoustapahtumien keskus Siperiassa, ja Rjutin osallistui opiskelijatoveriensa tavoin poliittisiin kokouksiin. Valmistuttuaan hän työskenteli kyläkoulun opettajana. Hän luki marxilaista kirjallisuutta, osallistui bolševikkien maanalaiseen toimintaan ja kirjoitteli useisiin lehtiin. Rjutin liittyi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueeseen (bolševikit) lokakuussa 1914. (Vaksberg 1990, s. 334; Starkov 1992, s. 4 - 5.)
Kesäkuussa 1915 Rjutin kutsuttiin asepalvelukseen keisarilliseen armeijaan, ja lokakuussa hän siirtyi Irkutskin aliupseerikouluun. Kolmen kuukauden pikakoulutuksen jälkeen Rjutinista tehtiin 2. Siperialaisen varakiväärirykmentin aliupseeri. Hän ryhtyi harjoittamaan vallankumouksellista agitaatiota Irkutskin varuskunnan sotilaiden parissa. (Starkov 1992, s. 5.)
Poliittinen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keisarivallan kukistuttua Rjutin valittiin syyskuussa 1917 Harbinin työläisten ja sotilaiden edustajien neuvostoon. Samana vuonna hän johti lisäksi bolševikkipuolueen Harbinin komiteaa ja työskenteli puolueen ”Borba”-viikkolehden (’Taistelu’) päätoimittajana. (Starkov 1992, s. 6.) Palattuaan Irkutskiin Rjutin nimitettiin Irkutskin sotilaspiirin komentajaksi. Maaliskuussa 1918 hänestä tehtiin Irkutskin toimeenpanevan komitean varapuheenjohtaja. Sisällissodan aikana 1918 – 1920 Rjutin toimi Siperian alueella muun muassa varuskunnan päällikkönä, armeijakunnan esikunnan komendanttina, partisaaniosaston komentajana, Irkutskin maanalaisessa puoluekomiteassa ja puolueen Irkutskin kuvernementtikomitean puheenjohtajana. (Starkov 1992, s. 8 - 10.)
Maaliskuussa 1921 Rjutin osallistui Venäjän kommunistisen puolueen (bolševikit) 10. edustajakokoukseen Moskovassa ja lähti muiden edustajien tavoin mukaan kukistamaan kesken edustajakokouksen alkanutta Krondstadtin kapinaa. Toukokuussa keskuskomitean Siperian-byroo lähtti hänet puoluetyöhön ensin Kuzbasiin ja sieltä Tomskiin. (Starkov 1992, s. 8 - 10.)
Seuraavaksi Rjutin matkusti keskuskomitean määräyksestä Donin-Rostoviin, missä hänestä tuli puolueen Kaakkoisbyroon agitprop-osaston hoitaja ja ”Sovetski jug”-lehden (’Neuvostoetelä’) päätoimittaja. Tammikuussa 1923 Rjutinista tehtiin myös puolueen aluekomitean sihteeri Kaakkoisen alueen rajalla sijaitsevaan Dagestaniin. Hän edusti Dagestania VKP(b):n 12. edustajakokouksessa huhtikuussa 1923. (Starkov 1992, s. 11.)
Rjutin edusti Dagestania myös 13. edustajakokouksessa toukokuussa 1924, vaikka hänet oli siirretty jo edellisen vuoden joulukuussa Moskovaan. Sekä puolueen Kaakkoisbyroon keskuskomitea että Dagestanin aluekomitea olivat vastustaneet siirtoa. (Starkov 1992, s. 11.) Myöhemmin Rjutin osallistui edustajana Yleisliittolaiseksi kommunistiseksi puolueeksi (bolševikit) nimensä muuttaneen puolueen 14:nteen, 15:nteen ja 16:nteen edustajakokoukseen. (Vaksberg 1989, s. 43.)
Moskovassa Rjutin työskenteli puoluekomitean agitprop-osaston hoitajana ja pääsi seuraamaan läheltä puolueen sisäpiirin valtataisteluja. Aluksi hän piti tärkeimpänä tehtävänä taistelua puolueen päälinjan puolesta oppositioryhmittymiä vastaan ja rivien yhtenäistämistä. (Starkov 1992, s. 11.)
Vuonna 1925 Rjutin valittiin puolueen Moskovan Krasnaja Presnjan piirikomitean sihteeriksi. Asema oli huomattava, sillä piirin alueella asui neljännes pääkaupungin puoluejäsenistä. Rjutinin läheiseen toveripiiriin kuului lukuisia huomattavia bolševikkeja, joista osaan hän oli tutustunut jo Siperiassa ja Dagestanissa, esimerkiksi Jemeljan Jaroslavski, Mihail Kalinin ja Anastas Mikojan, ja professoreita puolueen Punaisten professorien instituutista. (Vaksberg 1989, s. 44 - 45; Starkov 1992, s. 12 - 13.) Dagestanissa Rjutin oli ystävystynyt myös Sergei Kirovin kanssa. (Serebrjakova 1997, s. 103.)
Vielä loppuvuodesta 1927 Rjutin vaikutti kovan linjan stalinistilta. Hän osallistui marraskuussa vallankumousjuhlien yhteydessä vasemmisto-opposition viimeisen julkisen mielenosoituksen vaientamiseen ja otti jopa nyrkein yhteen mielenosoittajien kanssa. (Abramovitch 1962, s. 354; Radzinski 2001, s. 250.) Hän oli muun muassa politbyroon Moskovan-komitean jäsen ja tuli joulukuussa puolueen 15. edustajakokouksessa valituksi keskuskomitean ehdokasjäseneksi. (Starkov 1992, s. 14.)
Seuraavina kuukausina tilanne muuttui ratkaisevasti. Stalin lopetti NEP-politiikan ja aloitti radikaalit toimet maan teollistamiseksi, maatalouden pakkokollektivisoimiseksi ja keskusjohtoisuuden lisäämiseksi. Oikeisto-oppositio Nikolai Buharinin johdolla nousi pakkokollektivisointia vastaan. Rjutin asettui tukemaan Buharinia, vaikka pitikin tätä miehenä, joka ”väsyy nopeasti eikä pysty pitkälliseen taisteluun vakavasti otettavaa vihollista vastaan”. (Radzinski 2001, s.259 – 265, 269 – 270.)
Lokakuussa 1928 kommunistisen puolueen keskuskomitean orgbyroossa Rjutinia syytettiin oikeistopoikkeaman suosimisesta johtamassaan Krasnaja Presnjan piirissä ja hän puolestaan syytti Stalinia laittomuuksista. Muutamaa päivää myöhemmin Rjutin erotettiin siihenastisista tehtävistään. Vuonna 1929 hänet siirrettiin armeijan ”Krasnaja svezda”-lehden (’Punatähti’) päätoimittajaksi ja lähetettiin Siperiaan valvomaan kollektivisointia keskuskomitean nimissä. (Vaksberg 1989, s. 45; Serebrjakova 1997, s. 104.)
Rjutin kutsuttiin takaisin Moskovaan helmikuussa 1930 ja nimitettiin kansantalouden korkeimman neuvoston jäseneksi ja johtamaan elokuvateollisuuden hallintoa. (Radzinski 2001, s. 304.) Rjutin kirjoitti politbyroolle perusteellisen kirjeen Siperian-kokemuksistaan kuvaillen maatalouden tuhoamista ja lähes sisällissodan partaalla olevaa maaseutua. Kaunistelemattomat kuvaukset raivostuttivat Stalinin. (Serebrjakova 1997, s. 104 - 105.) Elokuussa Stalin kutsui Rjutinin luokseen Sotšiin, mutta tämä ei edelleenkään suostunut osoittamaan julkista katumusta tai tuomitsemaan oikeisto-oppositiota. (Serebrjakova 1997, s. 104 - 105; Radzinski 2001, s. 304.)
Syyskuussa 1930 Rjutin julistettiin puolueesta erotetuksi. (Serebrjakova 1997, s. 104 - 105.) Stalin ei ollut tyytyväinen, vaan kirjoitti Molotoville suunnitellen Rjutinin karkottamista jonkin ajan kuluttua vähin äänin mahdollisimman kauas Moskovasta. (Stalin, 13.9.1930; Sebag Montefiore 2004, s. 80.) Marraskuussa (Serebrjakova 1997, 105) Stalin määräsi Rjutin pidätettäväksi ”vastavallankumouksellisen ryhmän organisoimisesta” ja ”neuvostovastaisesta agitaatiosta” syytettynä, mutta tammikuussa 1931 OGPU vapautti tämän kaikista syytteistä. Rjutin otettiin myös takaisin puolueen jäseneksi. (Vaksberg 1989, s. 45.)
Vapauduttuaan Rjutin työskenteli Sojuzelektron ekonomistina (Martirolog) ja aloitti maanalaisen Stalinin-vastaisen toiminnan. Maaliskuun alussa 1932 hän sai valmiiksi parisataasivuisen ohjelmanjulistuksen nimeltä ”Stalin ja proletariaatin diktatuurin kriisi” sekä sen pohjalta lyhyemmän "Vetoomuksen kaikille puolueen jäsenille". (Starkov 1992, s. 27.) Kirjoitukset levisivät monisteina kädestä käteen, ja Rjutin kutsui koolle joukon vanhoja bolševikkeja, jotka perustivat 21. elokuuta Golovinossa Moskovan lähellä Marxisti-leninistien liiton hänen esittämiensä ajatusten pohjalta. Ohjelmanjulistuksessa tuomittiin jyrkästi laittomuudet ja valtiollinen väkivalta, Stalinin henkilödiktatuuri, nälänhätään johtanut pakkokollektivisointi ja ylipäänsä tavallisten ihmisten elämää kurjistava politiikka. (Vaksberg 1989, s. 43 - 46.)
OGPU aloitti Rjutinin "vastavallankumouksellisen ryhmän" jäsenten pidätykset syyskuun 15. päivänä 1932. Rjutin pidätettiin Jessentukin kylpyläkaupungissa Kaukasuksen alueella. (Starkov 1992, s. 29 - 30.) Stalin kutsui koolle keskuskontrollikomitean presidiumin, joka päätti erottaa kyseiset "kommunismin ja neuvostovallan viholliset ja työväenluokan petturit" puolueesta. Stalin vei asian vielä politbyroohon ja keskuskomitean täysistuntoon. Hän vaati Rjutinille kuolemantuomiota, mutta ei saanut enemmistöä taakseen. (Abramovitch 1962, s. 355; Antonov-Ovsejenko 1981, s. 111 - 112; Gill 1990, s. 250; Laqueur 1990, s. 74; Vaksberg 1990, s. 62; Volkogonov 1991, s. 205 - 206.)
OGPU julisti tuomiot 11. lokakuuta. Rjutin tuomittiin 10 vuodeksi, ja hän vietti neljä vuotta ankarissa erityisvankiloissa Verhneje Uralskissa ja Suzdalissa. 1936 Stalin määräsi Rjutinin tuotavaksi Moskovaan. Rjutin kieltäytyi matkustamasta, joten hänet tuotiin väkivalloin tarkoin vartioidussa erikoisvaunussa. Häntä syytettiin terrorismista. (Vaksberg 1990, s. 62 - 63.) Tarkoitus oli ilmeisesti käyttää häntä tulevassa näytösoikeudenkäynnissä, mutta hän oli ainoa, joka kieltäytyi todistamasta itseään tai muita vastaan. Kun häneltä ei kiduttamallakaan saatu haluttuja lausuntoja, hänet tuomittiin kuolemaan 13. tammikuuta 1937 ja ammuttiin samana päivänä. (Radzinski 2001, s. 366 - 367.)
Perheen kohtalo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rjutinin pojista Vasili (s. 1910) kuoli 1937 Lefortovon vankilassa ja Vissarion (s. 1913) ammuttiin samana vuonna leirillä Keski-Aasiassa. Vaimo Jevdokia M. Rjutina kuoli leirillä Karagandassa 1947. Myös Rjutinin veli ammuttiin. Rjutinin tytär Ljubov jäi ainoana perheestä eloon. Hän yritti saada isänsä rehabilitoiduksi jo Hruštšovin aikana, mutta ei onnistunut. (Opablog.)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Abramovitch, Raphael R. The Soviet revolution 1917 – 1939. New York: International Universities Press 1962.
- Antonov-Ovsejenko, Anton. The time of Stalin. Portrait of a tyranny. New York: Harper & Row 1981.
- Gill, Graeme. The origins of the Stalinist political system. Cambridge: Cambridge University Press 1990.
- Laqueur, Walter. Stalin. The Glasnost revelations. London: Unwin Hyman 1990.
- Martirolog rasstreljannyh v Moskve i Moskovskoi oblasti. Rjutin Martemjan Nikititš. https://www.sakharov-center.ru/asfcd/martirolog/?t=page&id=13106 (luettu 28.11.2018).
- Nove, Alec. Glasnost' in action. Cultural Renaissance in Russia. Boston: Unwin Hyman 1989.
- Opablog. https://opablog.net/2017/11/04/es-geschah-am-4-november-1936/ (luettu 28.11.2018).
- Radzinski, Edvard. Stalin. Helsinki: WSOY 2001.
- Sebag Montefiore, Simon. Stalin. Punaisen tsaarin hovissa. Helsinki: WSOY 2004.
- Serebrjakova, Sorja. Die Heldentat von Martemjan Nikititsch Rjutin. Utopie Kreativ 81/82 heinä-elokuu 1997, s. 103 - 107. https://www.rosalux.de/fileadmin/rls_uploads/pdfs/Utopie_kreativ/81-2/81_2_Serebrjakowa.pdf.
- Stalin, Joseph et al. Stalins’s letters to Molotov. 1926 – 1936. New Haven: Yale University Press 1995.
- Starkov, B. A. Tjaškij put’ prozrenija. Teoksessa Martemjan Rjutin. Na koleni ne vstanu. Moskva: Izdatel'stvo polititšskoi literatury 1992.
- Vaksberg, Arkadi. He speaks to us as a living man to the living… Teoksessa Names that have returned. Moscow: Novosti 1989.
- Vaksberg, Arkadi. Skjut de galna hundarna! Berättelsen om Stalins åklagare Vysjinskij och hans tid. Norstedts 1990.
- Volkogonov, Dmitri. Stalin. Triumph and tragedy. London: Weidenfeld and Nicolson 1991.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]http://inevitablehistoricity.blogspot.com/2016/03/ (”Vetoomus kaikille puolueen jäsenille”, englanninkielinen käännös Annette Vogtin saksankielisestä käännöksestä).