Minnesotan historia
Minnesotan historiaan ovat vaikuttaneet sen alkuperäinen amerikkalaisväestö, eurooppalaisten tutkimusmatkat ja uudisraivaus sekä osavaltion runsaiden luonnonvarojen ansiosta syntynyt teollisuus. Minnesota saavutti huomattavan aseman turkiskaupalla, puuteollisuudella ja maataloudella sekä myöhemmin rautateiden, myllyjen ja rautakaivosten avulla. Nämä teollisuusalat ovat yhä tärkeitä, mutta nykyisin osavaltion talouden kannalta tärkeimpiä ovat pankki-, tietokone- ja terveydenhoitoala.
Varhaisimmat tunnetut asukkaat tulivat alueelle suurriistalaumojen perässä viimeisen jääkauden aikana. Heitä seurasivat anishinaabet, dakotat ja muut alkuperäisamerikkalaiset. 1600-luvulla Ranskasta saapui turkiskauppiaita. 1800-luvulla länteen päin siirtyvät eurooppalaiset karkottivat suurimman osan alkuperäisasukkaista. Varhaisia uudisasukkaita alueelle toi Yhdysvaltojen paikallisia etuja suojelemaan rakennettu Fort Snellingin linnake. Ensimmäiset uudisasukkaat käyttivät Saint Anthony Fallsin putousta sahalaitosten voimanlähteenä alueella, josta syntyi Minneapolis, ja toiset asettuivat asumaan joen alajuoksulle alueelle, josta tuli Saint Paul.
Minnesota liitettiin Yhdysvaltoihin 1849 Minnesotan territoriona, ja 11. toukokuuta 1858 siitä tuli Yhdysvaltain 32. osavaltio. Yhdysvaltain sisällissodan ja vuonna 1862 käydyn dakota-sodan mullistusten jälkeen osavaltion talous alkoi kehittyä, kun luonnonvarat valjastettiin puuteollisuuden ja maatalouden käyttöön. Rautatiet toivat mukanaan siirtolaisia, vakiinnuttivat maatalouden asemaa ja toivat markkinoille kauppatavaraa. Saint Anthony Fallsin tuottama sähkövoima siivitti Minneapolisin kasvua, ja kehittyneet jauhamismenetelmät antoivat sille ”maailman myllypääkaupungin” nimen.
Uusi teollisuusala syntyi, kun pohjoisesta löydettiin rautamalmia. Sitä louhittiin suhteellisen helposti avolouhoksilta ja laivattiin Duluthin ja Two Harborsin satamista Suurten järvien terästehtaisiin. Taloudellinen kehitys ja yhteiskunnalliset muutokset kasvattivat osavaltion hallinnon merkitystä ja johtivat maaltamuuttoon. 1930-luvun lama toi mukanaan irtisanomisia kaivoksissa ja kireyttä työmarkkinasuhteissa, mutta New deal -hankkeet auttoivat osavaltiota. Toisen maailmansodan jälkeen Minnesota tuli tunnetuksi teknologiasta, jolle ensimmäiset tietokoneyhtiöt Sperry Rand, Control Data ja Cray antoivat alkusysäyksen. Guthrie-teatterin, Minnesota Orchestran ja Walkerin taidekeskuksen kaltaisten kulttuurilaitosten avulla Twin Cities -alueesta (Minneapolis-Saint Paul) tuli myös alueellinen taiteiden keskus.
Alkuperäisväestöjen asutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Minnesotan vanhimmat tunnetut ihmisen jäännökset, noin 9 000 vuoden takaa, löydettiin Browns Valleyn läheltä vuonna 1933. ”Browns Valleyn ihmisen” mukana löydettiin Clovis- ja Folsom-tyyppisiä työkaluja.[1] Osa varhaisimmista todisteista pysyvästä asutuksesta alueella on peräisin Mille Lacs -järven lähellä sijaitsevasta Bradbury Brookista, jossa oli asutusta noin 7 500 vuotta eaa.[2] Myöhemmin alueella kehittyi laajoja kaupankäyntiverkostoja. Vuonna 1931 Otter Tailin piirikunnasta löydettiin varhaisen asukkaan ruumis, joka tunnetaan ”Minnesotan naisena”. Radiohiiliajoituksen perusteella hänen pääteltiin liikkuneen alueella noin 6 600 vuotta eaa. Hänellä oli mukanaan aiemmin vain Floridassa tavatun Busycon perversa -etanalajin kotilonkuori.[3]
Useita satoja vuosia myöhemmin Minnesotan ilmasto lämpeni huomattavasti. Kun mammutin kaltaiset suuret eläimet kuolivat sukupuuttoon, alkuasukkaat muuttivat ruokavaliotaan. He keräsivät pähkinöitä, marjoja ja vihanneksia ja metsästivät pienempiä eläimiä, kuten peuraa, biisonia ja lintuja. Tältä ajalta löydetyt kivityökalut olivat pienempiä, ja ne soveltuivat paremmin uusien ravintolähteiden käyttöön. He kehittivät myös uusia kalastusmenetelmiä, kuten koukkuja, verkkoja ja atraimia.[4] Noin 5 000 vuotta eaa. ihmiset Yläjärven rannalla (Minnesotassa ja osittain nykyisten Michiganin, Wisconsinin ja Kanadan alueilla) alkoivat maanosan ensimmäisten joukossa valmistaa metallityökaluja. Hyvin kuparipitoiset malminkappaleet taottiin ensin karkeaan muotoon, karkaistiin kuumentamalla, taottiin uudelleen, viimeisteltiin muotoonsa ja kuumennettiin vielä kerran. Kärjet saattoivat olla niin teräviä, että niitä voitiin käyttää veitsinä tai keihäänkärkinä.[5]
Arkeologisia todisteita alkuperäisamerikkalaisasutuksesta on löydetty 3000-luvulta eaa. asti. Jeffersin kalliopiirrosalueella Lounais-Minnesotassa on kaiverruksia myöhäisarkaaiselta kaudelta ja ajanjaksolta 1750 eaa.–900 eaa. Lyhytaikaisissa asuinpaikoissa alkoi ilmetä keramiikkaesineitä noin vuonna 1000 eaa.[6] Noin 700 vuotta eaa. koottiin ensimmäiset hautakummut, ja käytäntö jatkui eurooppalaisten saapumiseen asti, jolloin osavaltiota täplitti 10 000 kumpua.[7]
Hopewellin kulttuurin uskotaan vaikuttaneen Mississippijoen rannoilla 200-luvulta eaa. noin 400-luvulle jaa. asti. 800-luvulla jaa. alueen pääasiallinen vilja oli intiaaniriisi, etelämpänä maissi.[8] Muutamassa sadassa vuodessa Mississippin kulttuuri saavutti osavaltion kaakkoisosan, jonne perustettiin laajoja kyliä. Dakota-heimon kulttuuri saattaa periytyä joiltakin Mississippin kulttuurin kansoilta.[9]
Kun eurooppalaiset alkoivat ensimmäisen kerran tutkia Minnesotaa, aluetta asuttivat pääasiassa dakota-heimot. Ojibwat (kutsutaan joskus myös nimillä chippewa ja anishinaabe) alkoivat siirtyä länteen kohti Minnesotaa 1700-luvun tienoilla. Näiden heimojen elinkeinoja olivat pääasiassa metsästys ja keräily.[10] Long Prairien lähellä oli myös pieni ryhmä ho-chunk (winnebago) -heimon edustajia, jotka muuttivat myöhemmin vuonna 1855 Blue Earthin piirikunnassa sijaitsevaan reservaattiin.[11]
Eurooppalainen löytöretkeily
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiistellyssä muinaisjäännöksessä, Kensingtonin riimukivessä, lukee että Minnesotan alueella olisi käynyt skandinaavinen retkikunta jo vuonna 1362. Riimukirjoitustutkijat kuitenkin pitävät kiveä 1800-luvun väärennöksenä.[12]
Yhteys eurooppalaisten ja Minnesotan alkuasukkaiden välillä on pystytty vahvistamaan muutamia satoja vuosia tätä myöhemmälle ajalle. 1650-luvun lopulla Pierre-Esprit Radisson ja Médard des Groseilliers olivat luultavasti ensimmäiset, jotka tapasivat dakotoja, ja paikka oli Yläjärven eteläranta, josta tuli myöhemmin Wisconsinin pohjoisosa.[13] Pohjoisrantaa tutkittiin 1660-luvulla, ja ensimmäisiä siellä liikkuneita oli Madeline Island -saarella vaikuttanut lähetyssaarnaaja Claude-Jean Allouez. Hän laati kartan alueesta vuonna 1671.[14]
Näihin aikoihin ojibwa-heimon länteen suuntautuva muuttoliike saavutti Minnesotan. Koska he olivat tulleet Mainen ympäristöstä, heillä oli kokemusta asioinnista eurooppalaisten kauppiaiden kanssa. He kävivät kauppaa turkiksilla, ja heillä oli tuliaseita. Seuraavina vuosina ojibwa- ja dakota-heimojen suhteet kiristyivät.[15]
Vuonna 1671 Ranska allekirjoitti monien heimojen kanssa sopimuksen, jolla se salli kaupankäynnin. Pian ranskalainen kauppias Daniel Greysolon, Sieur du Lhut saapui alueelle ja alkoi käydä kauppaa paikallisten heimojen kanssa. Du Lhut tutkimusmatkaili Yläjärven länsipuolella lähellä kaimaansa, Duluthin kaupunkia, ja sen eteläpuolisilla alueilla. Hän avusti rauhansopimuksen teossa dakota- ja ojibwa-heimojen välille vuonna 1679.[16]
Katolinen pappi, isä Louis Hennepin, hänen kumppaninsa Michel Aco ja Antoine Auguelle (alias Picard Du Gay) suuntasivat Illinoisin alueelta pohjoiseen saavuttuaan sille alueelle Robert Cavelier de La Sallen johtaman tutkimusryhmän mukana. Eräs dakota-heimo vangitsi heidät vuonna 1680. Heimon kanssa ollessaan he löysivät Saint Anthonyn putouksen ja nimesivät sen. Du Lhut ryhtyi neuvottelemaan saadakseen Hennepinin ryhmän vapautetuksi. Hennepin palasi Eurooppaan ja kirjoitti matkoistaan kirjan, Description of Louisiana, joka julkaistiin vuonna 1683. Kirjassa monet asiat esitettiin hyvin väritettyinä, kuten Saint Anthonyn putousta koskeva osuus. Hän esimerkiksi kuvasi putouksen 15–18 metriä korkeaksi, kun sen todellinen korkeus oli vain noin viisi metriä.[11] Vuoden 1700 tienoilla Pierre-Charles Le Sueur löytöretkeili Minnesota-jokea pitkin Blue Earthin alueelle saakka. Hän luuli sinisen maan olevan kuparin lähde ja puhui mineraalilla rikastumisen mahdollisuuksista, mutta alueella ei todellisuudessa ollut kupariesiintymiä.[11]
Tarujen Luoteisväylää ja Pohjois-Amerikan suuria sisämeriä etsivät löytöretkeilijät kulkivat edelleen osavaltion läpi. Vuonna 1721 ranskalaiset rakensivat Fort Beauharnois’n linnakkeen Pepinjärvelle. Vuonna 1731 Pierre La Vérendrye kulki ensimmäisenä eurooppalaisena Grand Portagen reitin läpi. Hän käytti assiniboine-opas Ochagachin tuohelle piirtämää karttaa.[17] Turkisyhtiö ja Hudson’s Bay Companyn kilpailija North West Company perustettiin Grand Portagen varrelle 1783-1784.[18]
Massachusettslainen suutari Jonathan Carver kävi alueella vuonna 1767 toisen löytöretken yhteydessä. Tavarapulan vuoksi hän ja muu tutkimusryhmä pystyivät viipymään alueella vain suhteellisen lyhyen ajan. He suuntasivat takaisin itään Fort Michilimackinacin kauppa-asemalle, missä Carver kirjoitti matkoista päiväkirjoja, vaikkakin monet väittivät jälkeenpäin kertomusten olevan suurelta osin muilta plagioituja. Kertomukset julkaistiin vuonna 1778, mutta Carver kuoli ennen kuin ehti ansaita kirjalla juurikaan rahaa. Carverin piirikunta ja Carverin luola on nimetty hänen mukaansa.[19]
Vuoteen 1818 asti Red Riverin jokilaaksoa pidettiin osana Britanniaa, ja alueelle suunniteltiin useita siirtokuntia, näistä esimerkkinä Red River Colony -siirtokuntahanke. Red Riverin ja 49. leveyspiirin muodostama rajalinja merkittiin vasta vuonna 1823 Stephen H. Longin johtaman tutkimusretken yhteydessä. Kun sadat uudisasukkaat lähtivät Red River Colony -siirtokunnasta 1820-luvulla, he siirtyivät Red Riverin jokilaakson kautta Yhdysvaltojen alueelle, sen sijaan että olisivat muuttaneet Kanadan itäosiin tai palanneet Eurooppaan.[11] Aluetta oli asuttanut 1600-luvun puolivälistä asti métis-kansa, alkuasukkaiden ja turkistyöläisten jälkeläiset.[10]
Mississippi-joen alkulähteen määrittämiseksi tehtiin useita yrityksiä. Todellinen alkulähde löydettiin vuonna 1832, kun Ozaawindibin (”Keltainen Pää”) johtama ryhmä ojibwoja opasti Henry Schoolcraftin Minnesotan pohjoisosassa sijaitsevalle järvelle. Schoolcraft nimesi sen Itascajärveksi yhdistäen latinan kielen sanat veritas (totuus) ja caput (pää). Järven alkuperäinen nimi oli Omashkooz, mikä tarkoittaa hirveä.[20][21] Muita löytöretkeilijöitä alueilla olivat Zebulon Pike vuonna 1806, majuri Stephen Long vuonna 1817 ja George William Featherstonhaugh vuonna 1835. Featherstonhaugh johti geologista tutkimusta Minnesota-joen laaksossa ja kirjoitti matkakertomuksen A Canoe Voyage up the Minnay Sotor.[11]
Joseph Nicollet tutki aluetta 1830-luvun loppupuolella ja kartoitti alueita Mississippi-joen yläjuoksulla, St. Croix -joella ja maa-alueella Mississippi- ja Missouri-jokien välissä. Hän ja John C. Frémont jättivät jälkensä osavaltion lounaisosaan, kun he kaiversivat nimensä kiveen Winnewissan putouksen lähellä sijainneella katliniittilouhoksella (nykyisin alue on osa Pipestonen kansallismonumenttia Pipestonen piirikunnassa).[22][23]
Henry Wadsworth Longfellow ei koskaan tutkimusmatkaillut osavaltiossa, mutta hän auttoi tekemään sen tunnetuksi. Hän julkaisi vuonna 1855 runon The Song of Hiawatha, jossa on viittauksia moniin Minnesotan alueisiin. Tarina perustui ojibwa-tarustoihin, joita muut löytöretkeilijät ja kaupankävijät toivat mukanaan palatessaan itään, erityisesti Henry Schoolcraftin keräämään aineistoon.[24]
Aluejako ja uudisasutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maan valtaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaikki maa-alueet Mississippi-joen itäpuolella myönnettiin Pariisin sopimuksella Yhdysvalloille Amerikan vallankumouksen päättyessä vuonna 1783. Alueeseen kuului nykyinen Saint Paul, mutta vain osa Minneapolisista, sekä osavaltion koillisosa, keskinen pohjoisosa ja keskinen itäosa. Sopimuksen Minnesotan aluetta koskeva sanamuoto perustui turkiskauppiaiden ilmoittamiin maamerkkeihin, joista osa oli virheellisiä, kuten ”Isle Phelipeaux” -niminen saari Yläjärvellä ja ”Long Lake” -järvi saaren länsipuolella, sekä käsitykseen, että Mississippi-joki jatkuisi pitkälle nykyisen Kanadan puolelle. Suurin osa osavaltiosta ostettiin Ranskalta vuonna 1803 Louisianan oston yhteydessä. Osa Minnesotan pohjoisosan alueista katsottiin kuuluvan Rupertinmaahan. Minnesotan ja brittiläisen Pohjois-Amerikan tarkka raja määriteltiin vasta vuonna 1818 Britannian ja Yhdysvaltojen välisessä sopimuksessa, jossa määriteltiin Yhdysvaltojen ja Kanadan väliseksi rajaksi Lake of the Woods -järvestä länteen 49. leveyspiiri (lukuun ottamatta rajan Tyynenmeren päässä olevaa pientä maa-aluetta, jota nykyään kutsutaan nimellä Northwest Angle, luoteiskulma). Rajakiistat Lake of the Woods -järvestä itään jatkuivat vuonna 1842 solmittuun Webster-Ashburtonin sopimukseen asti.[11]
1800-luvun alkupuoliskon aikana osavaltion koillisosa kuului ensin luoteisterritorioon, sitten Illinoisin ja Michiganin territorioihin ja lopulta Wisconsinin territorioon. Osavaltion läntiset ja eteläiset osat eivät virallisesti kuuluneet mihinkään alueeseen ennen vuotta 1838, jolloin ne liitettiin Iowan territorioon.
Fort Snellingin linnake ja Minneapolisin ja Saint Paulin kaupunkien perustaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fort Snellingin linnake oli osavaltion ensimmäinen suuri armeijan tukikohta. Zebulon Pike hankki vuonna 1805 linnaketta varten Minnesota- ja Mississippi-jokien haarautumiskohdassa sijaitsevan maa-alueen. Linnakkeen rakentaminen alkoi vuonna 1819, kun huoli alueen turkiskaupasta oli alkanut kasvaa.[25] Rakennustyö valmistui 1825, ja eversti Josiah Snelling upseereineen ja sotilaineen jätti oman merkkinsä alueelle. Yksi linnakkeen tehtävistä oli sovitella ojibwa- ja dakota-heimojen välisiä kiistoja. Lawrence Taliaferro oli Yhdysvaltojen intiaaniasioiden viraston (U.S. Bureau of Indian Affairs) asiamies. Hän asui seudulla 20 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1839.[25][26]
1850-luvulla Fort Snelling oli keskeisessä osassa surullisenkuuluisassa Dred Scottin oikeusjutussa. Dred Scottin ja hänen vaimonsa toi orjina linnoitukseen heidän isäntänsä John Emerson. He asuivat linnakkeessa ja muualla alueilla, joissa orjuus oli kielletty. Emersonin kuoltua Scottit kiistivät olevansa enää orjia, koska olivat asuneet vapaalla vyöhykkeellä. Lopulta Yhdysvaltojen korkein oikeus teki Scottien kannalta kielteisen ratkaisun. Lähistöllä Bloomingtonissa sijaitseva Dred Scott Field on nimetty tämän Yhdysvaltojen historian merkittävimpiin kuuluvan ennakkotapauksen mukaan ja Fort Snellingillä siinä olleen tärkeän aseman muistoksi.[25]
Vuonna 1851 alkuasukasheimojen ja Yhdysvaltojen hallituksen väliset sopimukset olivat avanneet suuren osan Minnesotasta uudisasutukselle, joten linnake ei enää toiminut rajavartioasemana. Fort Snellingissä oli Yhdysvaltojen sisällissodan aikana sotilaiden koulutuskeskus, ja myöhemmin siitä tuli armeijan Dakotan alueen osaston (Department of Dakota) päämajan. Osasta aluetta on tehty Fort Snellingin kansallinen hautausmaa, johon on haudattu yli 160 000 ihmistä. Toisen maailmansodan aikana linnake toimi lähes 300 000 värvätyn koulutuskeskuksena. Toisen maailmansodan jälkeen linnaketta uhkasi purkaminen moottoriteiden Highway 5 ja Highway 55 rakentamisen takia, mutta kansalaiset kampanjoivat historiallisen linnakkeen säilyttämisen puolesta. Fort Snelling on nykyisin Minnesotan historiallisen seuran ylläpitämä historiallinen muistomerkki.[26]
Fort Snelling oli tärkeä vaikuttaja Minneapolisin kaupungin syntyyn. Ollakseen omavaraisia linnakkeen sotilaat rakensivat teitä, kylvivät viljaa ja rakensivat myllyn ja sahan Saint Anthonyn putouksen luo.[26] Myöhemmin Franklin Steele tuli Fort Snellingiin ”sutleriksi” (sekatavarakaupan pitäjäksi) ja hankki omaisuutta sahatalouden ja muiden toimialojen piirissä. Kun ojibwat allekirjoittivat maiden luovutusta koskevan sopimuksen vuonna 1837, Steele teki maavaltauksen Mississippi-joen itäpuolella Saint Anthonyn putouksen vieressä. Vuonna 1848 hän rakensi putouksen luokse sahan, ja Saint Anthonyn yhdyskunta syntyi putouksen itäpuoliselle alueelle. Franklin Steelen alainen John H. Stevens keksi, että putouksen länsipuolinen alue olisi hyvä paikka tuleville myllyille. Koska länsipuolinen maa-alue oli yhä osa sotilasaluetta, Stevens teki sopimuksen Fort Snellingin komentajan kanssa. Stevens tarjoaisi ilmaista lauttaliikennepalvelua joen poikki putouksen yläpuolella sijaitsevaa 160 eekkerin (0,65 km²) maatilkkua vastaan. Stevens sai valtauksen ja rakensi talon, Minneapolisin ensimmäisen, vuonna 1850. Vuonna 1854 Stevens suunnitteli länsirannalle Minneapolisin kaupungin. Myöhemmin, vuonna 1872, Saint Anthonyn kaupunki sulautui Minneapolisiin.[10]
Saint Paulin kaupunki Minnesotassa on olemassa Fort Snellingin ansiosta. Ryhmä alueenvaltaajia, enimmäkseen kovaonnisesta Serkirkin siirtokunnasta nykyisen Kanadan Manitoban provinssin alueella, rakensi leirin linnakkeen lähelle. Suuri osa linnakkeen asukkaista, myöskään Taliaferro, ei pitänyt tämän uuden asutuksen ilmestymisestä. Linnakkeessa tehtiin uusia säädöksiä, ja valtaajat joutuivat suuntaamaan Mississippi-joen alavirran suuntaan.[10] He asettuivat Fountain Cave -nimellä tunnettuun paikkaan. Tämä alue ei ollut linnakkeen upseereille tarpeeksi kaukana, joten valtaajat joutuivat jälleen vaihtamaan paikkaa. Pierre ”Pig’s Eye” Parrant, tunnettu pontikankeittäjä ryhmän joukossa, muutti alavirran suuntaan ja perusti saluunan. Hänestä tuli näin ollen ensimmäinen eurooppalainen asukas tulevan Saint Paulin alueella. Valtaajat nimesivät asutuskeskuksensa Parrantin mukaan ”Pig’s Eyeksi” (sian silmä). Myöhemmin nimi vaihdettiin Lambert’s Landingiksi ja lopulta Saint Pauliksi. Alueen varhaisin nimi on kuitenkin alkuperäisamerikkalaisten yhdyskunnan nimi Im-in-i-ja-Ska, joka tarkoittaa valkoista kiveä ja viittaa läheisiin kalkkikivitöyräisiin.[27]
Minneapolis ja Saint Paul tunnetaan yhteisellä nimellä ”Twin Cities” (kaksoskaupungit). Alkuaikoina kaupungit kilpailivat keskenään, Saint Paul oli pääkaupunki ja Minneapolisista tuli merkittävä teollisuuden ansiosta. Nimitys ”Twin Cities” keksittiin vuoden 1872 tienoilla, kun eräässä sanomalehden pääkirjoituksessa ehdotettiin, että Saint Paul voisi sulautua Minneapolisiin. Asukkaat päättivät, että kaupungit tarvitsevat erilliset identiteetit, joten ihmiset keksivät ilmaisun ”Dual Cities” (kaksoiskaupungit), joka kehittyi myöhemmin muotoon ”Twin Cities” (kaksoskaupungit).[28] Nykyisin Minneapolis on Minnesotan suurin kaupunki, ja sen väkiluku oli vuoden 2000 väestönlaskennassa 382 618.[29] Saint Paul on toiseksi suurin kaupunki, väkiluvultaan 287 151. Minneapolisia ja Saint Paulia ympäröivän suurkaupunkialueen väkiluku oli vuoden 2000 laskennassa 2 968 806,[30] ja koko osavaltion väkiluku 4 919 479[29].
Varhainen eurooppalaisasutus ja kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Henry Hastings Sibley rakensi Minnesotan territorion ensimmäisen kivitalon Mendotaan 1838 ja muita kalkkikivirakennuksia, joita käytti American Fur Company -yhtiö. Yhtiö osti alueelta eläinten nahkoja vuosina 1825–1853. [31] Toinen varhainen taloudellisen kehityksen alue Minnesotassa oli metsänhakkuuteollisuus. Metsätyömiehet havaitsivat strobusmännyn olevan erityisen arvokas, ja sitä esiintyi runsaasti osavaltion koillisosassa ja St. Croix -joen laaksossa. Ennen rautateiden tuloa tukkilaiset kuljettivat tukit markkinoille enimmäkseen jokiteitse, mikä teki Minnesotan puuvarannoista houkuttelevia. Marine on St. Croix’n ja Stillwaterin kaltaisista kaupungeista tuli St. Croix -joen ansiosta tärkeitä puutavarakeskuksia, ja Winonaan puutavaraa tuli eteläisen Minnesotan alueilta ja Minnesota-joen varrelta. Ajan säätelemättömät metsätalouskäytännöt ja vakava kuivuus vaativat veronsa vuonna 1894, kun suuri Hinckleyn tulipalo tuhosi Hinckleyn ja Sandstonen alueilla Pinen piirikunnassa 1 200 km², ja yli 400 asukasta kuoli.[32]
Mississippi-joen itärannalla sijainnut Saint Anthony sulautui myöhemmin Minneapolisiin, ja se oli Rum-joen ansiosta tärkeä sahatalouden keskus.[11] Vuonna 1848 liikemies Franklin Steele rakensi ensimmäisen yksityisen sahan Saint Anthonyn putouksen luo, ja pian sen jälkeen syntyi lisää sahoja.[33] Saint Anthonyn vanhin yhä pystyssä oleva asuintalo on vuonna 1848 rakennettu Ard Godfreyn talo, jossa asuivat Ard ja Harriet Godfrey.[34] John H. Stevensin taloa, joka oli länsirannan ensimmäinen talo Minneapolisissa, siirrettiin useita kertoja, lopulta Minnehahan puistoon eteläisessä Minneapolisissa vuonna 1896.[35]
Minnesotan territorio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Senaatin territoriokomitean puheenjohtaja, demokraatti Stephen A. Douglas, teki lakialoitteen Minnesotan territorion laillistamisesta. Hän näki Mississippin yläosan jokilaaksolla olevan tulevaisuutta, joten hänen oli innostunut säästämään alueen naapuriterritorioiden tekemältä paloittelulta. Vuonna 1846 hän esti Iowaa ottamasta Fort Snellingiä ja Saint Anthonyn putousta pohjoisrajansa sisäpuolelle. Vuonna 1847 hän esti Wisconsinin päättäjiä viemästä Saint Paulia ja Saint Anthonyn putousta.[10] Minnesotan territorio perustettiin Iowan ja Wisconsinin territorioilta säästyneistä maa-alueista 3. maaliskuuta 1849. Minnesotan territorio ulottui pitkälle nykyisten Pohjois- ja Etelä-Dakotan alueille aina Missouri-joelle asti. Minnesotan territoriosta lohkaistavan osavaltion muodosta oli erimielisyyksiä. Niukasti hävinneessä vaihtoehtoisessa ehdotuksessa 46. leveyspiiri olisi ollut osavaltion pohjoisraja ja Missouri-joki länsiraja, eli koko osavaltion pohjoisosa olisi vaihdettu nykyisen Etelä-Dakotan itäosaan.
Whig-puolueen Alexander Ramsey ollessa Minnesotan territorion ensimmäinen kuvernööri ja demokraatti Henry Hastings Sibley territorion edustaja Yhdysvaltojen kongressissa Saint Paulin ja Saint Anthonyn väkiluku kasvoi räjähdysmäisesti. Demokraatti Henry M. Rice, josta tuli Sibleyn jälkeen vuonna 1853 territorion edustaja, ajoi kongressissa Minnesotan asioita. Hän ajoi Saint Paulin ja Yläjärven välille rakennettavan rautatien rakentamista, niin että Saint Paulista olisi yhteys Illinois Central -rautatielle.[10]
Minnesota osavaltiona
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1856 joulukuussa Rice teki kongressissa kaksi lakialoitetta. Toinen koski lakia, joka sallisi Minnesotan osavaltion perustuslain sallimisen, ja toinen maanluovutuslakia rautateitä varten. Ricen perustuslakia koskeva laki määritteli sekä preeria- että metsäalueita sisältävän osavaltion. Osavaltion rajasi etelässä Iowa, idässä Wisconsin, pohjoisessa Kanada ja lännessä Red River- ja Bois de Sioux -joet, Lake Traverse- ja Big Stone Lake -järvet sekä etelään Iowan rajaa kohti vedetty viiva. Rice teki tämän aloitteen Minnesotan väkiluvun lisääntymisen takia.[11]
Tuohon aikaan pohjoisvaltioiden ja etelävaltioiden välit olivat kiristymässä, ja sattui useita konflikteja, joista lopulta seurasi Yhdysvaltojen sisällissota. Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa oltiin myötämielisiä, mutta kun Stephen A. Douglas esitteli lain Yhdysvaltojen senaatissa, siitä seurasi myrskyisä väittely. Pohjoisvaltiolaiset näkivät mahdollisuutensa lisätä kaksi senaattoria vapaiden osavaltioiden puolelle, etelävaltiolaiset taas olivat varmoja, että menettäisivät valtaa. Monet senaattorit antoivat kohteliaita vastustavia lausuntoja sanoen, että asutus oli liian harvaa ja että osavaltioksi tuleminen oli ennenaikaista. Etenkin kentuckyläinen senaattori John Burton Thompson oli sitä mieltä, että uusien osavaltioiden tiet, kanavat, linnakkeet ja majakat tulisivat hallitukselle liian kalliiksi. Vaikka Thompson ja 21 muuta senaattoria äänesti osavaltiota vastaan, laki hyväksyttiin 26. helmikuuta 1857.[11]
Kun laki oli hyväksytty, alueellisilla lainsäätäjillä oli vaikeuksia osavaltion perustuslain kirjoittamisessa. Heinäkuussa 1857 muodostettiin perustuslaillinen konventti, mutta republikaanit ja demokraatit olivat vahvasti erimielisiä. Itse asiassa he perustivat kaksi erillistä perustuslaillista konventtia ja laativat kaksi erillistä perustuslakia. Lopulta ryhmät muodostivat yhteiskomitean ja saivat laadituksi yhteisen perustuslain. Erimielisyydet kuitenkin jatkuivat, koska republikaanit kieltäytyivät allekirjoittamasta asiakirjaa, jossa oli demokraattien allekirjoituksia, ja päinvastoin. Perustuslaista tehtiin kaksi kappaletta, joista toinen kirjoitettiin valkoiselle paperille ja sen allekirjoittivat vain republikaanit, ja toinen kirjoitettiin sinertävälle paperille ja sen allekirjoittivat demokraatit. Nämä kaksoiskappaleet allekirjoitettiin 29. elokuuta 1857. 13. lokakuuta 1857 pidettiin äänestys, jossa Minnesotan asukkaat äänestivät perustuslain hyväksymisestä. 30 055 äänestäjää hyväksyi perustuslain, ja 571 hylkäsi sen.[36]
Osavaltion perustuslaki lähetettiin Yhdysvaltojen kongressiin vahvistettavaksi joulukuussa 1857. Hyväksymismenettely kesti useita kuukausia kongressin kiistellessä Kansas-Nebraska-laista seuranneista kysymyksistä. Etelävaltiolaiset olivat halunneet seuraavasta osavaltiosta orjavaltion, joten kun Kansas lähetti käsiteltäväksi orjuutta kannattavan Lecomptonin perustuslain, Minnesotan osavaltiolakiasia viivästyi. Tämän jälkeen pohjoisvaltiolaiset pelkäsivät, että Minnesotan demokraattiedustajisto kannattaisi orjuutta Kansasissa. Kun Kansasin kysymys oli lopulta ratkaistu ja kun kongressi oli päättänyt, montako edustajaa Minnesota saisi edustajainhuoneeseen, laki hyväksyttiin.[11] Henry Mower Ricen määrittelemästä Minnesotan territorion itäosasta tuli Yhdysvaltojen 32. osavaltio 11. toukokuuta 1858.[37] Länsiosa ei kuulunut virallisesti mihinkään alueeseen, kunnes se liitettiin Dakotan territorioon 2. maaliskuuta 1861.
Sisällissodan aika ja vuoden 1862 dakota-sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun Yhdysvaltain sisällissota puhkesi, Minnesota oli ensimmäinen osavaltio, joka antoi joukkoja Unionin armeijaan. Unionin armeijassa palveli yhteensä noin 22 000 minnesotalaista. Minnesotan ensimmäinen kuvernööri Alexander Ramsey oli Washingtonissa sodan syttyessä 13. huhtikuuta 1861. Hän lähetti Saint Pauliin sähkeen, jossa kiirehti varakuvernööriä, republikaani Ignatius L. Donnellya, kutsumaan vapaaehtoisia palvelukseen.[10] Minnesotan vapaaehtoisista koostunut ensimmäinen jalkaväkirykmentti oli erityisen tärkeä Gettysburgin taistelussa.[11]
Samaan aikaan osavaltiota kohtasi toinen kriisi, kun vuonna 1862 syttyi dakota-sota. Dakotat olivat allekirjoittaneet Traverse des Sioux’n ja Mendotan sopimukset vuonna 1851, koska pelkäsivät, että ilman Yhdysvaltojen hallituksen varoja he nääntyisivät nälkään menetettyään riista-alueita. Heille annettiin aluksi maapala 16 kilometriä Minnesota-joesta pohjoiseen ja etelään, mutta myöhemmin he joutuivat myymään pohjoisosan maasta. Vuonna 1862 kato aiheutti dakotoille ruokapulaa, ja rahansaanti hallitukselta viivästyi. Kun neljä nuorta dakotamiestä ruokaa etsiessään ampuivat Actonin lähellä valkoisen uudisasukasperheen, dakota-johtajat päättivät jatkaa hyökkäyksiä uudisasukkaiden karkottamiseksi. Usean päivän mittaisissa hyökkäyksetissä Lower Sioux Agencyssä, New Ulmissa ja Hutchinsonissa sekä ympäröivillä maaseuduilla kuoli ainakin 300–400 valkoista uudisasukasta ja valtion työntekijää, asutuskeskuksissa syntyi pakokauhu ja osavaltion miliisin ja liittovaltion joukot aloittivat vastahyökkäyksiä koko Minnesota-jokilaakson alueella ja jopa Red River -jokilaaksossa saakka.[38] Taisteluita seurasi Fort Ridgelyssä, Birch Couleessa, Fort Abercrombiessa ja Wood Lakessa. Kuusi viikkoa kestänyt sota päättyi oikeudenkäyntiin, jossa 425 alkuperäisamerikkalaista syytettiin osallisuudestaan sotaan. Näistä 303 miestä tuomittiin kuolemaan.
Episkopaalipiispa Henry Benjamin Whipple teki armahdusvetoomuksen presidentti Abraham Lincolnille, ja 39 miehen kuolemantuomiota lukuun ottamatta muiden tuomiot lievennettiin vankilatuomioiksi. 38 miestä hirtettiin 26. joulukuuta 1862 Yhdysvaltojen suurimmassa joukkoteloituksessa. Monet jäljelle jääneistä dakotoista, myös taisteluun osallistumattomia, vangittiin talvella 1862–1863 Pike Islandin vankileirille, jolla yli 300 kuoli tauteihin.[39] Henkiin jääneet vietiin myöhemmin Crow Creekin reservaattiin, ja myöhemmin Nebraskaan Niobraran lähellä sijaitsevaan reservaattiin. Pieni joukko dakotoja onnistui 1880-luvulla palaamaan Minnesotaan, ja he perustivat yhdyskuntia Granite Fallsin, Mortonin, Prior Laken ja Red Wingin läheisyyteen.[11]
Taloudellinen ja sosiaalinen kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maatalous ja rautateiden kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissodan jälkeen Minnesotasta tuli houkutteleva maatalousalue eurooppalaiselle maahanmuutolle ja uudisasutukselle. Minnesotan väkiluku oli 439 000 vuonna 1870, ja tämä luku kolminkertaistui kahden seuraavan vuosikymmenen aikana.[11] Vuoden 1862 viljelyspalstalaki (Homestead Act) teki maaoikeuksien hankkimisen helpommaksi uudisasukkaille, jotka pitivät maata halpana ja hedelmällisenä. Rautatieteollisuus, jota johtivat yhtiöt Northern Pacific Railway ja Saint Paul and Pacific Railroad, mainosti osavaltion monia mahdollisuuksia ja työskenteli saadakseen siirtolaiset asettumaan Minnesotaan.[11] James J. Hill oli eturivissä organisoimassa uudelleen Saint Paul and Pacific Railroadia ja laajentamassa yhteyksiä Minneapolis-Saint Paul-alueelta Red Riverin laaksoon ja Winnipegiin. Hill rakennutti myös Minneapolisiin uuden henkilöliikenteen rautatieaseman, jonka toimintaa edisti vuonna 1883 valmistunut maamerkki Stone Arch -silta. 1880-luvulla Hill jatkoi ratojen rakentamista Pohjois-Dakotan ja Montanan läpi. 1890-luvulla hänen nyt nimellä Great Northern Railway tunnettu yhtiönsä alkoi rakentaa ratoja vuorten poikki länteen Seattleen.[25] Muut rautatieyhtiöt, kuten Lake Superior and Mississippi Railroad sekä Milwaukee Road, näyttelivät myös tärkeää osaa Minnesotan osavaltion varhaisvuosina. Myöhemmät ratayhtiöt, kuten Soo Line ja Minneapolis and St. Louis Railway, eivät osallistuneet yhtä paljon uudisasukkaiden houkutteluun, mutta helpottivat Minneapolisin jauhon ja muiden tuotteiden myyntiä.
Oliver Hudson Kelleyllä oli merkittävä rooli maataloudessa National Grange -viljelijäjärjestön yhtenä perustajana useiden muiden Yhdysvaltain maatalousministeriön virkailijoiden kanssa. Liike syntyi hänen mielenkiinnostaan yhteistoiminnallisia maatalousyhdistyksiä kohtaan sisällissodan jälkeen, ja hän perusti Grangen paikallisosastoja Elk Riveriin ja Saint Pauliin. Järjestö työskenteli tarjotakseen uusia maanviljelymenetelmiä koskevaa koulutusta, sekä vaikuttaakseen hallituksen mielipiteisiin ja julkiseen mielipiteeseen maanviljelijöille tärkeistä asioista. Yksi huolenaihe oli rautatieyhtiöiden ja viljasiilojen perimät rahtimaksut. Koska Minnesotan maatalousyhdyskuntia palvelevilla rautatieyhtiöillä oli kilpailua vain vähän tai ei lainkaan, yhtiöt saattoivat laskuttaa kuinka paljon tahansa. Vuoteen 1871 mennessä tilanne oli kuumentunut sille tasolle, että sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaat osavaltion vaaleissa lupasivat säädellä rautatiemaksuja. Osavaltio perusti rautatievaltuutetun viran ja sääti rahtimaksuille ylärajan. Myös populisti Ignatius L. Donnelly toimi Grangen palveluksessa organisaattorina.[10]
Saint Anthonyn putous näytteli merkittävää osaa Minneapolisin kehityksessä. Vesiputousta käytettiin aluksi sahalaitosten voimanlähteenä, mutta myöhemmin se valjastettiin myllyjen käyttöön. Vuonna 1870 Minneapolisin alueella oli vain pieni määrä myllyjä, mutta vuoteen 1900 mennessä Minnesotan myllyt jauhoivat 14,1% maan viljasta. Kuljetusalan, myllyteknologian ja vesivoima-alan edistysaskeleet yhdistettyinä antoivat Minneapolisille valta-aseman myllyteollisuudessa. Kevätvehnä pystyttiin kylvämään keväällä ja korjaamaan kesän lopulla, mutta sen myllytyksen kanssa oli erityisiä ongelmia. Näistä ongelmista päästäkseen Minneapolisin myllärit käyttivät uutta teknologiaa. He keksivät ”middlings purifier” -viljanpuhdistimen. Laite käytti ilmasuihkuja akanoiden irrottamiseen jauhosta myllytysprosessin varhaisessa vaiheessa. He alkoivat myös käyttää valssimyllyjä jauhinkivien sijaan. Ryhmä valsseja rikkoi vähitellen jyvät ja liitti gluteenin tärkkelykseen. Näiden parannusten johdosta alettiin tuottaa ns. patenttijauhoa, jonka hinnasta tuli lähes kaksinkertainen syrjäyttämiinsä ”leipurin jauhoon” tai ”puhtaaseen jauhoon” nähden. Pillsbury- ja Washburn-Crosby-yhtiöistä (General Millsin edeltäjä) tuli Minneapolisin myllyteollisuuden johtajia. Tämä johtoasema myllyteollisuudessa heikkeni myöhemmin, kun myllyteollisuus ei ollut enää riippuvainen vesivoimasta, mutta myllyjen valta-asema vaikutti suuresti Minneapolisin ja Minnesotan talouteen, houkutellen alueelle ihmisiä ja rahaa.
Teollinen kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1800-luvun lopulla Minnesotaa muovasivat useat teollisen kehityksen muodot. Vuonna 1882 Saint Anthonyn putoukselle rakennettiin vesivoimala, mikä oli vesivoiman ensimmäisiä kehitysaskelia Yhdysvalloissa. Rautakaivosteollisuus alkoi Minnesotan pohjoisosassa, kun Soudanin kaivos avattiin vuonna 1884. Vermilion Rangen louhosaluetta tutki ja kartoitti Charlemange Towerin rahoittama ryhmä. Toinen kaivoskaupunki syntyi Elyn kaupungista, kun Chandlerin kaivos perustettiin 1888. Pian sen jälkeen perustettiin Mesabi Rangen louhosalue, kun malmia löydettiin aivan maanpinnan alta Mountain Ironin kaupungissa. Mesabi Rangen alueella oli lopulta paljon enemmän malmia kuin Vermilion Rangen alueella, ja se oli helposti louhittavissa, koska malmi oli lähempänä pintaa. Niinpä Mesabi Rangen avolouhoksista tuli vakavaraisia, ja vuonna 1904 louhoksia oli toiminnassa 111. Minnesota Mining and Manufacturing Company -yhtiö perustettiin vuonna 1902 Minnesotan Two Harborsissa, ja myöhemmin se muutti Duluthiin, Saint Pauliin, ja sitten Maplewoodiin. Louhoksilta rakennettiin rautateitä (esimerkiksi Duluth, Missabe and Iron Range Railway) Yläjärven rannalla sijaitseviin Two Harborsiin ja Duluthiin, jotta rautamalmi saataisiin rahdatuksi jalostamoille. Noiden kaupunkien suurilla malminlastauslaitureilla rautamalmi lastattiin laivoihin kuljetettavaksi itään Suurten järvien poikki. Kaivosteollisuus edisti Duluthin kehitystä pikkukaupungista menestyväksi suurkaupungiksi.[11] Vuonna 1904 rautaa löydettiin Cuyuna Rangen alueelta Crow Wingin piirikunnasta. Vuosina 1904–1984 (kaivostoiminta päättyi vuonna 1984) malmia louhittiin yli 106 miljoonaa tonnia. Cuyuna Rangen rauta sisälsi myös merkittäviä määriä mangaania, mikä kasvatti sen arvoa.
Mayo-klinikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mayo-klinikan perustaja William Worrall Mayo muutti Britannian Salfordista Yhdysvaltoihin vuonna 1846, ja vuonna 1850 hän valmistui lääkäriksi. Hän muutti vuonna 1864 Rochesteriin kahden poikansa, William James Mayon (1861–1939) ja Charles Horace Mayon (1865–1939) kanssa. Kesällä 1883 Rochesteriin iski F5-tason tornado, jossa kuoli ja loukkaantui runsaasti ihmisiä. Tohtori W. W. Mayo hoiti eloonjääneitä Sisters of St. Francisin sisarkunnan nunnien kanssa. Katastrofin jälkeen abbedissa Mary Alfred Moes ja Mayo tohtoripoikineen totesivat, että alue tarvitsee sairaalan, ja rakensivat yhdessä 27 vuodepaikan sairaalan Saint Mary’s Hospital. Sairaala avattiin vuonna 1889, ja nykyisin siellä on 1 157 vuodepaikkaa. Vuonna 1901 tohtori Henry Stanley Plummer tuli töihin Mayon veljesten klinikalle. Plummer kehitteli monia lääkärikeskuskäytäntöjä, esimerkiksi sairauskertomus- ja sisäpuhelinjärjestelmiä, jotka nykyisin ovat yleisesti käytössä ympäri maailmaa lääkintäalalla ja muilla aloilla.
Kaupungistuminen ja hallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Teollistumisen seurauksena väestö alkoi keskittyä enemmän kaupunkialueille. Vuoteen 1900 tultaessa Twin Citiesistä oli tulossa kaupankäynnin keskus, mitä vauhditti Minneapolis Grain Exchange -yhtiö ja Federal Reserve Bank -pankin perustaminen. Pankin yhdeksäs toimialue oli Minneapolis. Monet rautateillä sekä mylly- ja puuteollisuudella rikastuneet liikemiehet asuivat Twin Citiesissä ja antoivat kasvot Yhdysvaltojen kehityksen kulta-ajalle (”Gilded Age”). He alkoivat lahjoittaa rahaa Minneapolisin sinfoniaorkesterin (nykyisin Minnesota Orchestra) kaltaisille kulttuurijärjestöille. Minneapolisin puistoista tuli kuuluisia Theodore Wirthin johdatuksella, ja uusi Minnesota State Capitol -rakennus ja Saint Paulin katedraali toivat huomiota Saint Paulille.[25]
Myös hallituksen rooli kasvoi 1900-luvun alkupuolella. Maaseudulla useimmat hankkivat ruokaa ja käyttötavaraa naapureilta ja muilta tutuilta. Teollisuuden ja kaupankäynnin kasvaessa ruoan, materiaalien ja lääkkeiden kaltaisia kauppatavaroita eivät enää tehneet naapurit vaan suuryritykset. Kansa taas vaati hallitukselta kuluttajansuojaa, tuotteiden tarkastamista ja peruspalvelujen säätelyä.[25] Autoteollisuuden kehitys synnytti vaatimuksia teiden kehittämisestä ja liikennelakien säätämisestä. Osavaltion valtatiejärjestelmä sai virallisen alkunsa vuonna 1920, kun perustuslakiin hyväksyttiin Babcockin lisäys, joka määritti osavaltioon 70 perustuslaillista väylää (Constitutional Route). Pankki- ja vakuutusalalle tarvittiin uusia säännöksiä. Teollisuuden työntekijöiden ja kaivostyöläisten turvallisuudesta tuli kasvava huolenaihe, ja perustettiin työtapaturmavakuutusjärjestelmä. Koska hallintojärjestelmästä oli tulossa monimutkaisempi, kansalaiset vaativat itselleen suurempaa roolia hallinnossa ja ryhtyivät poliittisesti aktiivisiksi.[25]
Suuri lama
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Wilbur Foshay, useiden peruspalveluyritysten omistaja, rakensi Foshay Tower -pilvenpiirtäjän vuonna 1929, juuri ennen Wall Streetin pörssiromahdusta. Rakennus oli siihen aikaan Minnesotan korkein. Se oli Minneapolisin korkein rakennus vuoteen 1973 asti, jolloin sen ohitti IDS Tower. Torni oli ajan vaurauden symboli, mutta kun pörssi romahti, Foshay menetti romahduksessa omaisuutensa.
Suurella lamalla oli useita vaikutuksia Minnesotaan. Iron Rangen louhoksilla irtisanottiin työntekijöitä ja Suuria tasankoja vaivasi kuivuus vuodesta 1931 vuoteen 1936.[25] Lamaan oli useita syitä, mutta Minnesotan kannalta yksi merkittävimmistä oli se, että yhdysvaltalaiset yritykset olivat 1920-luvulla parantaneet tehokkuuttaan standardoimalla tuotantomenetelmiä ja välttämällä jätteen tuotantoa. Yritysten omistajat keräsivät tämän tuottavuuden lisääntymisen tuotot, mutta eivät jakaneet niitä työntekijöiden kanssa, koska ammattiliittotoiminta oli heikkoa, eivätkä myöskään jakaneet niitä asiakkaiden kanssa alennettujen hintojen muodossa. Sen sijaan voitot menivät osakkeenomistajille. Tästä seurasi lopulta, että kuluttajilla ei ollut enää varaa tehtaiden tuottamiin tuotteisiin.[10]
Vuoden 1930 vaaleissa Minnesota Farmer-Labor Party -puolueen Floyd B. Olson valittiin kuvernööriksi. Ensimmäisellä kaudellaan hän allekirjoitti asiakirjan, jossa myönnettiin 15 miljoonaa dollaria valtateiden rakentamiseen, yrittääkseen saada työttömille töitä. Hän allekirjoitti myös määräyksen, jossa säädettiin minimipalkaksi 45 senttiä tunnissa enintään 48 viikkotunnilta. Tämä tapahtui ennen vuoden 1938 Fair Labor Standard Act -lakia, jossa määriteltiin kansallinen minimipalkka. Vuoteen 1932 tultaessa laman pahetessa Farmer-Labor Partyn puolueohjelma esitti osavaltiollista tuloveroa, progressiivista verotusta kansallisille kauppaketjuille (kuten J. C. Penney ja Sears, Roebuck and Company), matalakorkoisia maatilalainoja ja osavaltiollista työttömyysvakuutusohjelmaa. Vuoden 1933 edistyksellisessä lainsäädännössä annettiin perusteellinen vastaisku lamalle. Kiinnelainojen ulosmittauksia lykättiin, maanviljelijöiden ja talonomistajien omaisuusverotusta kevennettiin, säädettiin osavaltiollinen tulovero ja kauppaketjuverot sekä tavernalaki, lapsityövoimaa koskeva perustuslakilisäys ratifioitiin, perustettiin osavaltiollinen vanhuuseläkejärjestelmä, ja otettiin ensiaskeleet tulevan Boundary Waters Canoe Area Wilderness -erämaa-alueen suojelemiseksi.[10]
Samaan aikaan ennen hiljaiset ammattiliitot alkoivat ilmaista itseään melko voimakkaasti. Vuoden 1934 Minneapolisin kuorma-auton kuljettajien lakko oli likainen taistelu, jossa liitto vaati puheoikeutta kaikille autokuljetusalan työläisille. Tämän ja monien muiden ympäri maata järjestettyjen lakkojen seurauksena kongressi hyväksyi vuonna 1935 työläisten järjestäytymisoikeutta puolustavan National Labor Relations Act -lain. Hallituksen työllistymisohjelmat, kuten Civilian Conservation Corps ja Work Progress Administration, toivat osavaltioon paljon kaivattuja työprojekteja. Vuonna 1934 kongressi hyväksyi Indian Reorganization Act -lain, joka antoi Minnesotan ojibwa- ja dakota-heimoille enemmän päätäntävaltaa omissa asioissaan.[25]
Minnesota nykyaikana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taide ja kulttuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1883 perustettiin taidemuseo Minneapolis Institute of Arts. Nykyinen uusklassista tyyliä edustava rakennus avattiin vuonna 1915, ja siihen on rakennettu vuonna 1974 Kenzō Tangen ja vuonna 2006 Michael Gravesin suunnittelemat laajennukset.
Minnesota Orchestra perustettiin vuonna 1903 nimellä Minneapolis Sympony Orchestra (Minneapolisin sinfoniaorkesteri). Vuonna 1968 se vaihtoi nimensä Minnesota Orchestraksi (Minnesotan orkesteri) ja vuonna 1974 se muutti Minneapolisin keskustassa sijaitsevaan omaan rakennukseen, Orchestra Halliin. Rakennus on ulkomuodoltaan nykyaikainen, ulkoseinä on tiiltä, lasia ja terästä, toisin kuin entisajan perinteisissä konserttihalleissa. Rakennuksen sisätiloissa on mm. yli sata suurta kuutiota, jotka heijastavat ääntä ja saavat aikaan erinomaisen akustiikan. Myöhemmin Saint Paul Chamber Orchestrasta tuli toinen täyspäiväinen ammattilaisorkesterikokoonpano Twin Citiesin alueella.
Walker Art Center perustettiin vuonna 1927, ja se oli pohjoisen keskilännen ensimmäinen julkinen taidegalleria. 1940-luvulla museo siirsi painopistettään modernin taiteen suuntaan, kun rouva Gilbert Walkerilta saatu lahja mahdollisti Pablo Picasson, Henry Mooren, Alberto Giacomettin ja muiden modernien taiteilijoiden töiden hankkimisen. Museo jatkoi keskittymistään moderniin taiteeseen 1960-luvun kiertävissä näyttelyissään.
Vuonna 1963 avattu Guthrie Theater -teatterin ideoi Sir Tyrone Guthrie, joka tahtoi perustaa alueellisen teatterin ilman Broadwayn kaupallisia rajoituksia. Broadway-tuotantojen korkeiden kustannusten johdosta näytelmien piti olla välittömiä menestyksiä ja tuottaa suuria voittoja. Tämä vähensi mahdollisuuksia uudistuksiin ja kokeiluihin ja hankaloitti tärkeiden kirjallisuuden teosten näyttämöllepanoa. Näitä ajatuksia levitti ensimmäisenä artikkeli New York Times -sanomalehdessä vuonna 1959, ja Minneapolis-Saint Paulin metropolialueen asukkaat kannattivat asiaa innokkaasti. Teatterista tuli prototyyppi muille vakinaisille aatteellisille teattereille.
Minnesota toisessa maailmansodassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Useimmat Fort Snellingin 400 rakennuksesta alkoivat rapistua sen jälkeen, kun linnake suljettiin vuonna 1946.
Muiden Yhdysvaltojen osavaltioiden tavoin Minnesota osallistui toisen maailmansodan ponnistuksiin mm. teollisen tuotannon saralla. Yhdysvaltojen laivasto tilasi Cargill-yhtiöltä laivoja nähtyään firman menestyksen viljan kuljetukseen käytettyjen laivojen ja proomujen rakentajana. Cargillilla oli rakennustelakka Minnesotan Savagessa Minnesota-joen etelärannalla. Neljän vuoden aikana yhtiö toimitti 18 bunkrausalusta ja neljä hinaajaa. Sodan jälkeen Cargillin telakasta tuli suuri viljaterminaali. Honeywell-yhtiö rakensi lentokoneiden hallintalaitteita ja periskooppitähtäimiä sukellusveneisiin ja kehitti myös automaattisen sytyttimen ilmatorjunta-ammuksiin. Yhdysvaltojen hallitus rakennutti Twin Cities Ordnance Plant -tehtaan sotatarvikkeiden tuotantoa varten. Vuonna 1941 tehdas työllisti 8 500 henkeä, ja koska sodan aikana oli pulaa miespuolisista työntekijöistä, yli puolet sotatarviketehtaan työntekijöistä oli naisia. Tehdas työllisti myös lähes tuhat afroamerikkalaista, koska presidentti Roosevelt oli antanut määräyksen, jossa kiellettiin rotusyrjintä puolustusteollisuudessa. Myös alkuperäisamerikkalaiset saivat töitä, koska sota-aikana oli pulaa työvoimasta.[10]
Sotavuosien aikana Savagessa oli myös Camp Savage -koulu, joka oli perustettu parantamaan amerikanjapanilaisten sotilaiden kielitaitoa ja kouluttamaan heitä sotilastiedustelijoiksi. Koulu perustettiin alun perin San Franciscoon, mutta se siirrettiin Minnesotaan Pearl Harborin pommituksen jälkeen. Lopulta koulu kasvoi liian suureksi Savageen ja se siirrettiin Fort Snellingiin. Itse Fort Snellingillä oli tärkeä rooli uusien värvättyjen ilmoittautumiskeskuksena, kun Selective Service Act -asevelvollisuuslaki oli säädetty vuonna 1940. Uusille värvätyille tehtiin terveystarkastus ja Army General Qualification Test -soveltuvuuskoe, jotta saatiin määritellyksi heidän sopivuutensa palvelukseen tietyssä aselajissa. Älykkäimmät värvätyt, noin 37% Fort Snellingin käyneistä minnesotalaisista, sijoitettiin ilmavoimiin (Army Air Corps). Värvätyille myös annettiin sotilaspuvut ja heitä lähetettiin linnakkeesta muihin koulutuskeskuksiin. Yli 300 000 värvättyä koulutettiin Fort Snellingissä toisen maailmansodan vuosien aikana.
Nykyinen talous
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maatalous kehittyi toisen maailmansodan jälkeen yksityisestä ammatista suureksi teollisuudenhaaraksi. Maatilojen tuottavuutta lisäsivät teknologian kehitysaskeleet, kuten sikojen ja karjan syötön automatisointi, koneellinen lypsy maitotiloilla ja kanojen kasvatus suurissa rakennuksissa. Myös viljely kehittyi maissin ja vehnän risteytyksen, lannoituksen ja työkoneiden kuten traktorien ja puimurien yleistymisen myötä. Minnesotan yliopiston professori Norman Borlaugin taitotieto oli osa Vihreän vallankumouksen syntyä.[25] Suuret säilyketehtaat kuten Minnesota Valley Canning Company toivat Minnesotan tuotteliaan maatalouden tuotteet koko maahan.
Esikaupunkien kehitys kiihtyi sodan jälkeen, koska uusia asuntoja tarvittiin. Vuonna 1957 lainsäätäjät nimittivät kaavoituskomitean Twin Citiesin suurkaupunkialueelle. Tästä tuli vuonna 1967 Metropolitan Council.[25] Minnesotasta tuli sodan jälkeen myös teknologian keskus. Vuonna 1946 perustettiin Engineering Research Associates -yhtiö kehittämään tietokoneita Yhdysvaltojen laivastolle. Se yhdistyi myöhemmin Remington Rand -yhtiön kanssa, ja myöhemmin siitä tuli Sperry Rand. William Norris lähti Sperryn palveluksesta vuonna 1957 perustaakseen Control Data Corporationin (CDC). Cray Research perustettiin, kun Seymour Cray lähti CDC:stä perustaakseen oman yhtiönsä. Myös lääketieteellisten laitteiden valmistaja Medtronic perustettiin Twin Citiesissä vuonna 1949.
Northwest Airlines, Minneapolis-Saint Paulin kansainvälisen lentokentän johtava lentoyhtiö, perustettiin vuonna 1926 kuljettamaan postia Twin Citiesistä Chicagoon. Nykyisin lentoyhtiön pääkonttori on Eaganissa.
Sodanjälkeinen politiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hubert Humphrey oli minnesotalainen, josta tuli kansallisella tasolla huomattava poliitikko. Hän pyrki ensin Minneapolisin pormestariksi vuonna 1943, mutta hävisi vaalit republikaaniehdokkaalle vain muutamalla tuhannella äänellä. Koska oli demokraatti, Humphrey näki parhaan mahdollisuutensa poliittiseen suosioon olevan Minnesota Farmer-Labor Party -puolueen tuen saaminen. Muut Farmer Labor Partyn jäsenet olivat Franklin D. Rooseveltin rohkaisemina miettineet asiaa, mutta yhdistyminen tapahtui vasta Humphreyn matkustettua Washingtoniin keskustelemaan aiheesta. Sen sijaan, että olisi vain sulauttanut 200 000 äänestäjän tukeman Farmer-Labor-puolueen demokraattiseen puolueeseen, Humphrey ehdotti, että puolue nimetään Minnesota Democratic-Farmer-Labor Partyksi (DFL). Vuonna 1945 hänet valittiin Minneapolisin pormestariksi, ja ensimmäisten toimenpiteidensä joukossa hän esitti työnantajien suorittaman rotusyrjinnän tekemistä sakotettavaksi. Tämä säännös otettiin käyttöön vuonna 1947, ja vaikka sakkoja määrättiin vähän, kaupungin pankit ja tavaratalot ymmärsivät, että runsas mustien palkkaaminen näyttäisi yleisön silmissä hyvältä.[10] Humphrey piti vuonna 1948 demokraattien kansallisessa puoluekokouksessa (1948 Democratic National Convention) kiihkeän puheen, jossa hän rohkaisi puoluetta sisällyttämään kansalaisoikeudet puolueohjelmaansa. Hänet valittiin Yhdysvaltain senaattiin vuonna 1948, ja uudestaan vuosina 1954 ja 1960.
1960-luvun alussa kansalaisoikeusasia oli nousemassa kansallisesti huomattavaan asemaan Martin Luther King Jr:n ja muiden mustien johtajien järjestämien istumalakkojen ja marssien seurauksena. Vuonna 1963 presidentti John F. Kennedy lähetti kongressille kattavan kansalaisoikeusia koskevan lakialoitteen, joka perustui suurelta osin Humphreyn viimeisen viidentoista vuoden aikana senaatille esittämiin ajatuksiin. Edustajainhuone hyväksyi lain vuonna 1964, mutta lain vieminen senaatin läpi oli vaikeampaa, koska etelävaltiolaiset rotuerottelun kannattajat jarruttivat sitä 75 päivän ajan. Laki hyväksyttiin lopulta vuoden 1964 kesäkuussa ja tunnetaan nimellä Civil Rights Act of 1964. Humphrey kutsui tätä suurimmaksi saavutuksekseen.[10] Lyndon B. Johnson otti Humphreyn varapresidenttiehdokkaakseen vuoden 1964 presidentinvaaleissa, ja Humphreystä tuli Yhdysvaltojen varapresidentti. Kuvernööri Karl Rolvaag (DFL–puolueesta) nimesi Walter Mondalen Humphreyn paikalle senaattiin. Humphrey ilmaisi epäluuloja vuoden 1965 Pohjois-Vietnamin pommituksia kohtaan, mikä etäännytti häntä Johnsonista. Myöhemmin hän puolusti Johnsonin toimia Vietnamin sodassa, mikä heikensi hänen välejään liberaaleihin, jotka alkoivat vastustaa sotaa vuoden 1967 tienoilla. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Humphrey kilpaili Richard Nixonin ja Independent-puolueen ehdokkaan George Wallacen kanssa ja hävisi kansanäänestyksen vain 0,7 prosentilla. Humphrey palasi myöhemmin senaattiin Eugene McCarthyn jätettyä viran vuonna 1971.[10]
DFL-puolueen Eugene McCarthy oli Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa vuodesta 1949 vuoteen 1959 ja Yhdysvaltojen senaatissa vuodesta 1959 vuoteen 1971. Hän saavutti mainetta vahvoja vakaumuksia ja ryhdikkyyttä omaavana älykkönä. Vuonna 1967 hän kilpaili Lyndon B. Johnsonin kanssa presidenttiehdokkuudesta, ja ajoi sodanvastaista ohjelmaa, toisin kuin Johnson. Hänen vahva kannatuksensa New Hampshiren esivaaleissa sai Johnsonin luopumaan kilpailusta.
Myös demokraatti Walter Mondale saavutti kansallista näkyvyyttä Jimmy Carterin varapresidenttinä. Hän oli senaatissa vuoden 1964 nimityksestään asti, kunnes hänestä tuli varapresidentti vuonna 1977. Vuonna 1984 hän oli ehdokkaana Yhdysvaltojen presidentiksi, ja varapresidenttiehdokkaaksi hän oli valinnut Geraldine Ferraron. Vaaleista tuli murskavoitto suositulle istuvalle presidentille, Ronald Reaganille. Vuonna 2002, vain 11 päivää ennen vaaleja, kun istuva senaattori Paul Wellstone kuoli lento-onnettomuudessa, Mondale lähti mukaan vaaleihin demokraattien ehdokkaaksi Yhdysvaltojen senaattiin. Hän hävisi kahdella prosenttiyksiköllä republikaanien Norm Colemanille.
Vuonna 1970 DFL-puolueen Wendell Anderson valittiin Minnesotan kuvernööriksi. Hän työskenteli kaksi vuotta Minnesotan hajanaisen lainsäädäntöelimen kanssa toteuttaakseen verotusta ja koulujen rahoitusta koskevan uudistuspaketin, jossa peruskoulutuksen rahoituksen lähde siirrettiin paikallisista omaisuusveroista osavaltiollisiin myyntiveroihin, ja alkoholille ja tupakalle määrättiin valmistevero. Tästä Minnesotan ihmeeksi kutsutusta saavutuksesta tuli valtavan suosittu. Muutaman seuraavan vuoden aikana lainsäädäntöelin toteutti muita ns. uuden liberalisminsa näkökohtia, esim. ratifioi tasa-arvoa koskevan perustuslakilisäyksen (Equal Rights Amendment), sääti vahvoja ympäristönsuojelulakeja, korotti työntekijöiden tapaturma- ja työttömyysvakuutusmaksuja, ja poisti tuloverot köyhiltä työssäkäyviltä.[10] Time-lehti kertoi Wendell Andersonista ja osavaltiosta artikkelissaan ”Minnesota, toimiva osavaltio”. Vuonna 1976 Mondalen luovuttua senaattipaikastaan ja ryhdyttyä Jimmy Carterin varapresidenttiehdokkaaksi, Anderson luovutti kuvernöörin virkansa varakuvernööri Rudy Perpichille (DFL-puolueesta), joka nimitti Andersonin välittömästi Mondalen paikalle senaattiin. Vuoden 1978 ”Minnesotan verilöylyksi” kutsutuissa vaaleissa Perpich ja Anderson äänestettiin pois virasta. Perpich valittiin kuvernööriksi uudelleen vuonna 1983 ja toimi virassa vuoteen 1991 asti.[10]
DFL:n Paul Wellstone valittiin Yhdysvaltojen senaattiin vuonna 1990 voitettuaan istuvan senaattorin, republikaani Rudy Boschwitzin yhdessä vuosikymmenen suurimmista vaaliyllätyksistä. Vuonna 1996 hän voitti Boschwitzin jälleen vuoden 1990 vaalien uusintaottelussa. Wellstone tunnettiin liberaaliaktivistina, mikä käy ilmi hänen kirjoistaan How the Rural Poor Got Power: Narrative of a Grassroots Organizer, joka kuvaa hänen työtään Organization for a Better Rice County -ryhmän kanssa, ja The Conscience of a Liberal: Reclaiming the Compassionate Agenda. Hän tunnusteli mahdollista presidenttiehdokkuutta vuonna 1998 kertoen ihmisille edustavansa ”demokraattisen puolueen demokraattista haaraa”. Hän kuoli 25.lokakuuta 2002 Minnesotan Evelethin lähellä tapahtuneessa lento-onnettomuudessa, jossa menehtyivät myös hänen vaimonsa, tyttärensä, kolme kampanjatyöntekijää ja molemmat lentäjät.
Vuonna 1998 kuvernööriksi valitulla Jesse Venturalla oli värikäs menneisyys Navy SEAL -erikoisjoukoissa, showpainijana, näyttelijänä, Brooklyn Parkin pormestarina ja radio- ja TV-toimittajana. Hän lähti virasta yhden kauden jälkeen. Hänen valintansa toi kansainvälistä huomiota Independence Party -puolueelle.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Anfinson, Scott F.: Southwestern Minnesota Archaeology: 12,000 years in the Prairie Lakes Region, s. 30-32. Saint Paul: Minnesota Historical Society, 1997. ISBN 0-8735-1355-X (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Work Site Minnesota Historical Society. Arkistoitu 16.6.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Trade Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Warmth Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Copper Minnesota Historical Society. Arkistoitu 5.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Symbols in Stone Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Mounds Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Wild Ricing Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Mississippian Farmers Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Risjord, Norman K.: A Popular History of Minnesota. Saint Paul, Minnesota: Minnesota Historical Society Press, 2005. ISBN 0-87351-532-3 (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Lass, William E.: Minnesota: A History. New York, NY: W.W. Norton & Company, 1998. ISBN 0-393-04628-1 (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Runestone events.mnhs.org. Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 10.6.2010. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Dakota Meet Europeans Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Exploring the North Shore Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Ojibwe Arrive Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Dakota & Ojibwe Treaty Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: The Grand Portage Trail Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: North West Fur Co. Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Browne, Leanne: History – Who was Jonathan Carver? Carver County Historical Society. Arkistoitu 17.7.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Mississippi Source events.mnhs.org. Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Freelang Ojibwe Dictionary Freelang.net. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Upper Mississippi Maps Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Minnesota History Center: Museum Theater: Joseph Nicollet mnhs.org. Arkistoitu 6.9.2006. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: The Song of Hiawatha Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Gilman, Rhoda R.: The Story of Minnesota's Past. Saint Paul, Minnesota: Minnesota Historical Society, 1991. ISBN 0-87351-267-7 (englanniksi)
- ↑ a b c Historic Fort Snelling Minnesota Historical Society. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Lareau, Paul: Pig's Eye's Notepad lareau.org. Arkistoitu 6.10.2006. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Tracy, Ben: Good Question:Why Are We Twins? 17.03.2007. WCCO-TV. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ a b American FactFinder factfinder.census.gov. 31.01.2008. Arkistoitu 21.5.2008. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Table 4. Rankings for Metropolitan Statistical Areas: April 1, 2000 to July 1, 2005 (CBSA-EST2005–04) 18.12.2006. Population Division, U.S. Census Bureau. Viitattu 12.11.2008.
- ↑ Sibley House Historic Site 19.9.2006. Minnesota Historical Society. Viitattu 13.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Minnesota Historical Society Library, History Topics, Hinckley Fire of 1894 Minnesota Historical Society. Viitattu 13.11.2008. (englanniksi)
- ↑ TimePieces: Falls Power Industry Minnesota Historical Society. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 13.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Ard Godfrey House The Women's Club of Minneapolis. Arkistoitu 5.10.2006. Viitattu 13.11.2008. (englanniksi)
- ↑ Pennefeather, Shannon M.: ill City: A Visual History of the Minneapolis Mill District. Saint Paul, Minnesota: Minnesota Historical Society, 2003. ISBN 0-87351-447-5 (englanniksi)
- ↑ Secretary of State’s Note sos.state.mn.us. Minnesota Secretary of State. Arkistoitu 15.5.2008. Viitattu 10.6.2010. (englanniksi)
- ↑ Journal of the Senate of the United States of America, 1789–1873 memory.loc.gov. The library of Congress. Viitattu 10.6.2010. (englanniksi)
- ↑ Carley, Kenneth: The Dakota War of 1862. Minnesota Historical Society Press, 2001. ISBN 978-0873513920 (englanniksi)
- ↑ Monjeau-Marz, Corinne L.: The Dakota Indian Internment at Fort Snelling, 1862-1864. Prairie Smoke Press, 2005. ISBN 978-0977271818 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Minnesotan historia Wikimedia Commonsissa