Nam Il
Nam Il (kor. 남일; 5. kesäkuuta 1913 Venäjän Kaukoitä – maaliskuu 1976) oli pohjoiskorealainen kenraali ja poliitikko.[1][2]
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaiheet Neuvostoliitossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nam syntyi talonpoikaisperheeseen.[1] Hänellä oli myös venäjänkielinen nimi Jakov Petrovitš Nam.[2] Vuonna 1937 Namin perheenjäsenet karkotettiin Uzbekistaniin Neuvostoliitossa toteutettujen etnisten ryhmien pakkosiirtojen yhteydessä. Ei ole varmaa, karkotettiinko myös Nam itse, mutta tältä välttyivät vain hyvin harvat etniset korealaiset. Yhdysvaltalais- ja kiinalaislähteiden mukaan Nam olisi valmistunut yliopistosta Taškentissa vuonna 1939, mutta venäläisten valtionarkistojen tietojen mukaan hän päättikin tuona vuonna opintonsa Tomskissa.[1]
Joka tapauksessa Nam liittyi karkotettujen perheenjäsentensä joukkoon Uzbekistanissa ja suuntautui opetusuralle. Hän meni naimisiin etnisesti korealaisen naisen kanssa ja sai tyttären. Neuvostoliiton tietojen mukaan hän työskenteli toisen maailmansodan ajan Uzbekistanissa. Hän oli koulun opettajana eteläisessä Uzbekistanissa vuosina 1941–1943, minkä jälkeen hän eteni johtoasemaan Qashqadaryon alueen opetushallinnollisissa tehtävissä. Näitä tehtäviä Nam hoiti vuoteen 1946 saakka. Hän sai sodanaikaisesta työstään Uzbekistanissa valtiollisen mitalin. Näiden tietojen kanssa ristiriidassa ovat olleet muun muassa yhdysvaltalaisissa Korean sodan kronikoissa esitetyt kuvaukset Namista oletetusti venäläistaustaisena pohjoiskorealaisena, joka oli palvellut Puna-armeijaa toisessa maailmansodassa.[1]
Ura Pohjois-Koreassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1946 Nam lähti Neuvostoliiton hallinnoimalle alueelle jaetulle Korean niemimaalle.[2] Hän eteni nopeasti Korean työväenpuolueessa ja pääsi varaopetusministeriksi vuonna 1948.[1] Vuonna 1950 hän sai yllättäen nimityksen henkilöstöpäälliköksi armeijaan Korean sodassa kaatuneen Kang Konin seuraajaksi.[2] Hän myös pääsi Korean työväenpuolueen keskuskomitean jäseneksi.[1] Vuonna 1953 Namista tuli kenraali. Aselevon solmimiseksi järjestetyissä neuvotteluissa hän toimi Pohjois-Korean delegaation johtajana.[2] Esimerkiksi amiraali C. Turner Joy arveli muistelmissaan, että Kim Il-sung olisi valinnut Namin esiintymään neuvotteluissa armeijan henkilöstöpäällikkönä vain "nukkena".[1]
Pian Korean sodan jälkeen Nam sai nimityksen Pohjois-Korean ulkoministeriksi. Hänet nimitettiin samaan tehtävään uudelleen vuonna 1957, jolloin hänet nimitettiin myös yhdeksi varapääministereistä. Varapääministerin asemassa hän oli elämänsä loppuun saakka. Nam oli Neuvostoliiton kansalainen vuoteen 1956 saakka, mutta uskoi luottamuksensa ennemmin Kim Il-sungille kuin Nikita Hruštšoville. Hän palveli Kim Il-sungia henkilökohtaisena tulkkina.[1] Vaikka Nam oli salaisen poliisin perustaneen Pang Hak-sen ohella yksi harvoista merkittävistä neuvostotaustaisista pohjoiskorealaisista, jotka selviytyivät 1950-luvun poliittisista puhdistuksista[2], hän ei välttynyt loputtomiin epäsuosiolta. Hänet erotettiin opetusministerin tehtävistä vuonna 1960, ja hänestä tuli valtion rakennustöiden komitean puhemies. Vuosina 1962–1965 Nam oli kasvavasti poliittisesti eristyksissä, mutta vuonna 1966 hänet nimitettiin uudeksi rautatieministeriksi. Vuonna 1970 päättyi hänen jäsenyytensä puolueen politbyroossa.[1]
Nam sai vuonna 1972 kaksi viimeistä nimitystään, kun hänestä tuli valtion hallintoneuvoston varapuhemies ja valtion kevyen teollisuuden neuvoston komitean puhemies.[1]
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]7. maaliskuuta 1976 ilmoitettiin Namin kuolleen auto-onnettomuudessa. Useat muutkin Pohjois-Korean eliittiin kuuluneet ovat kuolleet epäselviksi jääneissä liikenneonnettomuuksissa.[2] Namin hautajaisseremonia pidettiin 9. maaliskuuta.[1]
Namin Neuvostoliitossa asunut poika matkusti isänsä kuoleman jälkeen Pohjois-Koreaan ja yritti saada aikaiseksi tutkintaa onnettomuudesta. Salaisen poliisin perustanut Pang Hak-se käski pojan poistua ja luopua hänelle kuulumattomiin asioihin sekaantumisesta. Ainakaan Nam ei silti joutunut muodollisen puhdistuksen kohteeksi; hänet esimerkiksi säilytettiin aselevon solmimista esittävässä kuvastossa vuodelta 1953 toisin kuin Kim Tu-bong ja Pak Chong-ae, jotka Pohjois-Korea sensuroi kuvista.[2]