Oppositio
| Osa artikkelisarjaa |
| Puoluepolitiikka |
|---|
Oppositio tarkoittaa suppeammassa merkityksessä kaikkia niitä parlamenttiryhmiä, jotka ilmaisevat etteivät tue vallassa olevaa hallitusta. Lisäksi voidaan puhua ulkoparlamentaarisesta oppositiosta, johon kuuluu kaikenlainen hallituksen vastustaminen parlamentin ulkopuolella.[1]
Laajassa merkityksessä poliittinen oppositio tarkoittaa kaikkia niitä voimia, jotka vastustavat hallituksen politiikkaa, pyrkivät hallituksen tilalle tai tähtäävät toisenlaiseen poliittiseen järjestelmään. Se käsittää puolueet, etujärjestöt, kansanliikkeet, vallankumoukselliset ryhmät sekä toisinajattelevat kansalaiset.[2]
Merkitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Opposition käsite perustuu länsimaisessa mielessä pluralistiseen järjestelmään, jossa vallitsee vapaa mielipiteenmuodostus. Politiikassa esiintyy tällöin kilpailevia suuntia ja parlamentti edustaa keskeistä voimatekijää.[2]
Laillinen oppositio on nähty keskeisenä osana liberaalia demokratiaa.[1] Kilpailudemokratiassa johtava kriteeri on enemmistön valta. Vähemmistöllä on parlamentaarisessa asetelmassa mahdollisuus kilpailla enemmistön kanssa ilman että sitä nujerretaan, minkä vastineeksi vähemmistö tunnustaa enemmistön vallan. Poliittinen kenttä jakautuu täten ristiriitaiseksi ja jännitteiseksi, mikä parlamenttitutkija Bernard Crickin mukaan kuuluu olennaisena poliittiseen järjestelmään. Opposition sallimisella pyritään säätelemään konflikteja.[2]
Toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Opposition toiminta tuo poliittiset asiat suuren yleisön tietoisuuteen, jolloin myös vähälle huomiolle muutoin jäävät ongelmat nousevat julkisiksi. Oppositio tarkastelee niin hallituksen yksittäiset politiikat kuin sen yleisen suunnankin, ja estää hallitusta yrittämästä mitä tahansa. Opposition vastaehdotukset ylläpitävät poliittista pluralismia ja myös oppositiopoliitikkojen henkilökohtaista näkyvyyttä heidän omaa tulevaisuuttaan ajatellen.[1]
Oppositiopuolue voi vastustaa hallituksen politiikkaa yhtenäisenä rintamana. Joskus hallituspolitiikan kannatuksen ja vastustuksen raja ei kulje puolueiden välissä, vaan yksittäiset edustajat valitsevat puolensa. Myös hallituspuolueiden sisällä voi toimia hallituksen vastaisia oppositiofaktioita. Joskus hallituspuolueet ja oppositiopuolueet tekevät joissain asioissa yhteistyötä, mutta ovat toisissa asioissa eri linjoilla.[1]
Jos oppositio kaksipuoluejärjestelmässä voittaa vaalit, se puolestaan muodostaa uuden hallituksen. Näin on mahdollista oppositiopuolueen piirissä jo valmistautua enemmistön saamiseen ja seuraavaan hallitukseen siten, että oppositiopuolueen johtaja muodostaa varjohallituksen johdon valmistautuen mahdolliseen tulevaan pääministeriyteensä, samoin myös muut opposition edustajat todennäköisen tulevan ministeriytensä mukaan hallinnonaloittain.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Parlamentaarisen opposition käsite syntyi Euroopassa parlamenttien ja parlamentarismin yleistyessä 1700- ja 1800-luvulla.[3]
Antiikissa ja keskiajalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antiikissa ja keskiajalla valtajärjestelmät olivat keskitettyjä. Valtaryhmät perustelivat johtavaa asemaansa sillä, että politiikan periaate tuli olla ”yhteishyvä”, jonka kanssa osaintressit olivat ristiriidassa. Viittauksia parlamentaariseen oppositioon on sisältyy mm. Aristoteleen opissa sekoitetuista valtiomuodoista, demokratian ja aristokratian yhteensovittamisessa. Käytännön esimerkkejä poliittisesta oppositiosta ovat roomalaiset kansantribuunit, joille kuului oikeus kumota senaatin päätöksiä ja konsulien toimenpiteitä sekä estää sotaväen kutsuntoja ja veronkeruuta. Tällaista veto-oikeutta poliittisella vähemmistöllä ei ole myöhemmin ollut.[3]
Absolutismin kaudella (1500–1789)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Absolutismin kaudella ja sen jälkeen tapahtui vastakkainasetteluita hallitsijan ja edustajalaitosten, kuten säätyjen tai aristokraattien, välillä. Hallitusinstituution, jonka johdossa hallitsija toimi, syntyessä syntyi vastakkainasettelu hallituksen ja parlamentin välillä. Parlamentti esiintyi vielä poliittisesti kokonaisena, vaikka ristiriidat osin jakoivat mm. kuninkaan puolustajiin ja vastustajiin.[3]
Demokratian kaudella (1789–)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Poliittisen järjestelmän perustuessa massademokratiaan, vaaleihin, puolueisiin, parlamentin itsenäistymiseen ja vallan kasvuun sekä parlamentarismiin, edustuslaitos jakautui kahtia: hallitsevaan enemmistöön ja vähemmistönä olevaan oppositioon. Näin ollen parlamentaarinen hallitustapa edellytti opposition olemassaoloa. Oppositio otti parlamentin entisen roolin, joka kritikoi ja vastusti vallassaolevia.[4]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rantala, Onni: Enemmistövalta vai konsensus. (Parlamentaarinen oppoistio Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Suomessa 1960-1980) Turku: Turun yliopisto - Politiikan tutkimuksen ja sosiologian laitos, 1982. ISBN 951-642-222-5
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Patzelt, Werner J. (toim. Badie, Bertrand & Berg-Schlosser, Dirk & Morlino, Leonardo): ”Opposition”, International Encyclopedia of Political Science, s. 1744–1747. Sage Publications, 2011. ISBN 978-1-4129-5963-6
- ↑ a b c Rantala 1982, s. 1–2.
- ↑ a b c Rantala 1982, s. 7.
- ↑ Rantala 1982, s. 8.