Tämä on lupaava artikkeli.

Wigwam (yhtye)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta yhtyeestä. Norjalaisesta rockyhtyeestä katso Wig Wam.
Wigwam
Tiedot
Toiminnassa 1968–1979, 1991–1993, 1999–2006, 2018
Tyylilaji progressiivinen rock
taiderock
poprock
jazz-rock[1]
Kotipaikka Helsinki, Suomi
Laulukieli englanti, suomi
Entiset jäsenet

Jim Pembroke, laulu, koskettimet
Jukka Gustavson, laulu, koskettimet
Pekka Rechardt, kitara
Jan Noponen, rummut
Esa Kotilainen, koskettimet
Ronnie Österberg, rummut
Nikke Nikamo, kitara
Mats Huldén, basso
Pekka Pohjola, basso, viulu
Pave Maijanen, basso
Måns Groundstroem, basso
Pedro Hietanen, koskettimet
Mikko Rintanen, koskettimet
Jari Kettunen, rummut
Jussi Kinnunen, basso

Levy-yhtiö

Love
Warner
EMI
Major Leidén

Wigwam oli Helsingissä vuonna 1968 perustettu suomalainen rockyhtye, joka tyylillisesti yhdistetään lähinnä progressiiviseen rockiin. Wigwam oli 1970-luvulla suomalaisen rockin merkittävimpiä kokoonpanoja, ja oli myös ensimmäinen ulkomailla läpimurtoa yrittänyt ja mainetta niittänyt suomalainen yhtye. Wigwam on vielä nykyäänkin säilyttänyt kulttimaineensa ja suosionsa.[2]

Yhtyeen historia 1970-luvulla jaetaan kahteen päävaiheeseen: vuosina 1969–1974 vaikuttanut kokoonpano edusti musiikillisesti kunnianhimoista ja monimutkaista progressiivista rockia ja vuosien 1975–1978 kokoonpano esitti yksinkertaisempaa taiderockia. Wigwamin jäsenet ovat tehneet myös soololevyjä ja soittaneet taustoja useiden muiden artistien levyillä.[3] 1990-luvulta lähtien yhtye teki useita comebackeja.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Progressiivisen rockin kausi: 1969–1974

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jim Pembroke ja Wigwam esiintymässä Svenska lyceumilla Helsingissä syksyllä 1969. Taustalla Mats Huldén.

Wigwam muodostui vuodenvaihteessa 1968–1969 rumpali Ronnie Österbergin ympärille muusikoista, jotka olivat soittaneet aiemmin muun muassa The Roosters- ja Blues Section -yhtyeissä. Alun perin soittajia koottiin Kristianin taustayhtyeeksi, mutta kokoonpano ehti esiintyä hänen kanssaan vain kerran. Wigwamin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-kosketinsoittaja Jim Pembroke, rumpali Ronnie Österberg, kitaristi Vladimir ”Nikke” Nikamo ja basisti Mats Huldén.[4] Yhtyeen nimi syntyi, kun Jim Pembroke toi yhtyeen harjoituksiin noin 20 nimiehdotuksen listan.

»Nikke (Nikamo) katsoi paperia ja kysyi: ’Mikä... mikä tuo on? Minä sanoin: ’Wigwam, se on sellainen intiaanien teltta, jossa ne pitävät nuotiota tai polttavat rauhanpiippua, ja sieltä tulee savua.’ Nikke: ’Ahaa, minä pidän siitä...’ Ja sitten Mats (Huldén) ja Ronnie (Österberg) sanoivat: ’Mmmm, jee, me pidetään siitä.’»
(Jim Pembroke[5])

Wigwam teki levytyssopimuksen Love Recordsin kanssa ja ensimmäinen single ”Must Be the Devil” ilmestyi maaliskuussa 1969.[4][6] Alkukesällä yhtyeeseen liittyi kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavson, jonka soittoa Wigwamin jäsenet olivat kuulleet Roostersin ja Wigwamin yhteisellä Lapin-kiertueella.[7] Yhtye siirtyi Huldénin perheen vuokraamalle Dalby gård -nimiselle huvilalle harjoittelemaan tulevan esikoisalbumin materiaalia.[4]

Yhtyeen debyyttialbumi Hard N’ Horny ilmestyi joulukuussa 1969. Albumi jakautuu Gustavsonin työstämään filosofisen pohdiskelevaan A-puoleen sekä B-puolen täyttävään Pembroken ”Henry’s”-teokseen, joka on humoristinen kertomus Henry-nimisestä miehestä muodostaen eräänlaisen pop-oopperan. Hard N’ Hornyn ensimmäisen 400:n kappaleen painoksen kannet tehtiin tee se itse -menetelmällä. Kansi koostui kahdesta yhteen niitatusta pahvinpalasta, johon yhtyeen jäsenet piirtelivät ja kirjoittelivat huopakynillä. Lopulta kun jäsenet eivät enää jaksaneet piirtää, painatti Love Records ”oikeat” kannet.[8] Aktiivisen keikkailun myötä albumia myytiin tasaisesti pitkin kevättä.[9] ”Luulosairas”-single, joka julkaistiin samanaikaisesti albumin kanssa[3], saavutti kohtuullisen hyvän kaupallisen vastaanoton[8] ja oli samalla levy-yhtiö Love Recordsin ensimmäinen listahitti.[3] Kappale on sittemmin saavuttanut aseman suomalaisen rockin klassikkona.[2]

Levyttämisen lisäksi yhtyeellä riitti muitakin projekteja. Wigwam soitti Ruotsalaisen teatterin esittämässä Hair-musikaalissa syksyllä 1969. Yhtye teki myös Jim Pembroken säveltämää musiikkia Jaakko Pakkasvirran ohjaamaan elokuvaan Kesäkapina ja ruotsinkieliseen tv-näytelmään Grottan, jossa pääosaa näytteli rumpali Ronnie Österberg.[10]

Vuoden 1970 alussa ilmestyi single, Jukka Gustavsonin kirjoittama ”Pedagogi”, jonka kaupallinen menestys jäi kuitenkin heikoksi. Kappaleessa soitti viulua Pekka Pohjola, joka liittyi Wigwamin basistiksi huhtikuussa Mats Huldénin erottua opiskelukiireidensä vuoksi.[11] Pedagogi/Häätö-single jäi Wigwamin viimeiseksi suomenkieliseksi levyksi.[12]

Tombstone Valentine -albumin työstö aloitettiin ja sen tuotti yhdysvaltalainen Kim Fowley. Hän kiinnostui Wigwamista luettuaan Rolling Stone -lehdestä yhtyeen Hard ’N Horny -esikoisalbumin arvostelun, jossa levyn sanottiin jatkavan The Beatlesin Abbey Road -albumin ja The Whon Tommy-albumin perintöä. Fowleyn yrityksenä olikin tehdä Wigwamista uusi The Beatles. Kesken äänitysten kitaristi Nikke Nikamo erosi, koska ei tullut toimeen Fowleyn kanssa. Niinpä kitaraa albumilla soittivat Tasavallan Presidentin Jukka Tolonen ja studiomuusikko Heikki Laurila. Tombstone Valentinen musiikissa ilmenivät yhtyeen esikuvat, joita olivat muun muassa The Band, Traffic, The Beatles ja Procol Harum. Laulukieleksi oli vakiintunut englanti. Myös kitara oli esikoisalbumia voimakkaammin esillä, ja yhtyeelle tyypillinen urkusoundi oli enemmän taka-alalla.[13] Wigwamin jäsenet pettyivät Tombstone Valentinen tuotantoon ja vähättelivät albumia myöhemmin.[14] Fowley onnistui suhteillaan järjestämään albumin julkaisun Yhdysvalloissa Verve Forecast -yhtiön kautta. Kyseessä oli tupla-albumi, joka sisälsi myös yhdeksän Blues Sectionin kappaletta, joista kappaleen ”Anna suukko vain” laulaa Kirka.[13] Levyn myynti jäi Yhdysvalloissa vähäiseksi.[2]

Jukka Gustavson Wigwamin esiintymisessä Tapiolan Keskusaltaalla 1970-luvun alussa.

Seuraavan albumin pohjanauhat tehtiin loppuvuodesta 1970 mutta loput äänitykset vasta seuraavana syksynä.[2] Uusi studioalbumi, tupla-LP Fairyport, ilmestyi loppuvuodesta 1971. Levyn materiaali on eri säveltäjien myötä hyvin hajanaista. Studioäänitteiden lisäksi albumille sisältyi Hämis-klubilla livenä äänitetty ”Rave-Up for the Roadies”, joka täytti kokonaan kakkoslevyn B-puolen.[15] Fairyportin merkittävimpänä tuotoksena on pidetty Gustavsonin kirjoittamaa neliosaista teosta ”Joined to Conscience”, joka on uskonnollispohjainen sävel- ja runokokonaisuus.[16] Fairyportin myötä yhtyeen musiikki alkoi yhä vahvemmin edustaa progressiivista rockia.[2]

Fairyportin ilmestyttyä Wigwam ei julkaissut uutta studioalbumia kolmeen vuoteen. Vuonna 1972 ilmestyi Love Recordsin halpasarjassa kokoelma-albumi Wigwam, ja samana vuonna Pekka Pohjola ja Jim Pembroke julkaisivat ensimmäiset sooloalbuminsa.[16] Pembroken albumi Wicked Ivory sisälsi kappaleen ”Grass for Blades”, josta muodostui Wigwamin keikkabravuuri. Pohjolan kokonaan instrumentaalinen Pihkasilmä kaarnakorva sai ylistävän vastaanoton, ja alkoi olla selvää, ettei Pohjola voisi Wigwamissa loputtomiin toteuttaa itseään.[2]

Vuonna 1973 Wigwam aloitti työskentelyn suurta albumikokonaisuutta varten. Saman vuoden keväällä kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt soitti yhtyeessä kolmen keikan ajan Jim Pembroken vieraillessa samanaikaisesti vanhempiensa luona Englannissa. Tämä kokeilu sai Wigwamin pohtimaan mahdollista vakituisen kitaristin hankkimista, joten yhtye harjoitteli Janne Ödnerin kanssa. Lopulta kitaristin hankkimisesta luovuttiin, vaikka yhtyeen manageri Norman Hines sellaista vaatikin. Marraskuussa uuden albumin äänitykset olivat valmiit, jolloin Rechardtia pyydettiin jälleen yhtyeen kitaristiksi. Hänen toivottiin selkeyttävän ja puhdistavan levytysprosessin aikana ilmaantuneita sisäisiä ristiriitoja.[17] Uuden albumin työstämiseen kului koko vuosi 1973. Koska projekti vei paljon studioaikaa, soitti Wigwam hyvitykseksi taustoja Love Recordsin muille artisteille.[2]

Wigwamin neljäs albumi, arvostelumenestys Being, ilmestyi lopulta helmikuussa 1974. Albumia pidettiin ilmestyessään ennennäkemättömän korkeatasoisena suomalaisessa rockmusiikissa ja siitä muodostui pian kulttilevy. Levyn materiaalista suurin osa on Jukka Gustavsonin käsialaa, ja hänen syvälliset tekstinsä käsittelevät ihmissielua, Jumala-suhdetta ja poliittisia ideologioita. Albumi on hyvin kosketinvoittoinen Gustavsonin soittamien syntetisaattoreiden muodossa. Being herätti huomiota myös Isossa-Britanniassa, missä New Musical Express -lehden Ian McDonald ylisti levyä. Hän totesi samalla Wigwamin olevan paras yhtye Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen ulkopuolella.[2][17]

Being oli kärjistänyt yhtyeen sisäisiä jännitteitä, eikä Rekku Rechardtin liittyminen kitaristiksi enää auttanut. Huhtikuussa 1974, ennen Tasavallan Presidentti -yhtyeen kanssa suoritettavaa Englannin-kiertuetta, Jukka Gustavson ja basisti Pekka Pohjola ilmoittivat jättävänsä yhtyeen kesäkuussa.[18] Gustavson on myöhemmin, vuonna 2018 kertonut, että pääsyy näiden kahden eroamiselle oli se, ettei Österberg “tykännyt soittaa progesävellyksiämme. Arvostimme ja kannustimme häntä kovasti, mutta hän piti kiinni ajatuksesta, että kappaleemme vaatisivat jazz-rumpalin teknistä soittotyyliä.”[19]

Viimeiset keikat päätettiin nauhoittaa ja tuloksena oli livealbumi Live Music from the Twilight Zone. Wigwamin konserttiohjelmisto koostui enimmäkseen vieraasta materiaalista ja albumilla olivat muun muassa cover-versioina The Beatlesin ”Let It Be”, The Bandin ”The Moon Struck One” sekä John Lennonin ”Imagine”. Sen sijaan vanhaa keikkasuosikkia, versiota Jean Sibeliuksen Finlandia-hymnistä, ei levylle tallennettu.[18]

Uusi kokoonpano: 1974–1978

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt liittyi yhtyeeseen vakituisesti vuonna 1974. Kuva on samalta vuodelta.

Hetkellisen hajoamisen jälkeen Jim Pembroke ja rumpali Ronnie Österberg pyysivät yhtyeeseen mukaan Rekku Rechardtia sekä Tasavallan Presidentissä soittanutta basisti Måns Groundstroemiä.[18] Kesä 1974 vietettiin Groundstroemin mökillä Porvoon saaristossa ja harjoituksia pidettiin paikallisella tanssilavalla.[19] Uudeksi nimeksi oli ehdolla Wigloo, mutta lopulta päätettiin pysyä vanhassa Wigwam-nimessä. Yhtye oli saavuttanut arvostelumenetyksiä Britanniassa, joten vanhalla nimellä oli helpompi pyrkiä ulkomaisille markkinoille. Manageriksi pyydettiin Tapio Korjus. Uusi kokoonpano esiintyi elokuussa 1974 Helsingin juhlaviikkojen festivaaliklubilla. Musiikillisesti uusi Wigwam oli selväpiirteisempi, jykevämpi ja rentoutuneempi.[18] Suunnitelmissa oli myös toisen kosketinsoittajan hankkiminen. Esa Kotilainen liittyikin yhtyeeseen vierailevana jäsenenä, ja tammikuussa 1975 Wigwam matkusti Marcus Music -studioille Tukholmaan äänittämään uutta albumia.[20]

Uudelta levyltä julkaistiin keväällä 1975 etukäteen single ”Freddie Are You Ready”, ja itse albumi Nuclear Nightclub saapui markkinoille kesäkuussa. Levyllä oli eniten esillä kitaristi Rechardt, joka sävelsi suurimman osan kappaleista, ja levy oli muutenkin kitaravoittoinen. Albumista tuli niin kaupallinen kuin taiteellinen menestys. Wigwam sai albumista ainoan kultalevynsä, ja se sai hyvää palautetta kriitikoilta. Nuclear Nightclub muun muassa voitti ylivoimaisesti Yleisradion äänestyksen kaikkien aikojen merkittävimmästä suomalaisalbumista.[20]

Yhtyeeseen liittyi keväällä 1975 vakituiseksi kosketinsoittajaksi Heikki ”Hessu” Hietanen. Samoihin aikoihin manageri Tapio Korjus ja Love Recordsin johtaja Atte Blom vierailivat Lontoossa, ja tuloksena oli viiden vuoden levytyssopimus Virgin Recordsin kanssa Ison-Britannian markkinoille. Virgin järjesti Nuclear Nightclub -levyä varten historiansa siihen mennessä suurimman mainoskampanjan; muun muassa The Marquee Clubilla vietettiin Wigwam-iltaa, jossa DJ kehui albumia sekä jaettiin Wigwam-tuotteita, kuten tarroja ja julisteita. Nuclear Nightclubiin panostaminen näkyi myös Lontoon levykaupoissa, joissa se oli esimerkiksi asetettu erikoispaikalle. Yhtye itse järjesti menestyksekkään kiertueen Pohjoismaissa ja elokuun lopulla 1975 yhtye esiintyi ilmaiskonsertissa Lontoon Hyde Parkissa.[20] Konsertin jälkeisenä päivänä Wigwam levytti Virginin liikkuvalla Manor Mobile -studiolla uuden singlen ”Tramdriver”, joka ilmestyi Suomessa vuoden lopulla. Menestyksekkään vuoden johdosta yhtye sai apurahaa Georg Malmstén -rahastolta.[21]

Wigwamin jäsenistöllä oli vaikeuksia sopeutua ajatukseen musiikintekemisen kaupallisesta näkökulmasta, jota Nuclear Nightclubin Britanniassa julkaissut Virgin-yhtiö odotti.[22] Yhtyeelle ehdotettiin myös muuttoa Britanniaan tai Alankomaihin asioiden hoidon helpottamiseksi. Tätä yhtye ei kuitenkaan tehnyt osaksi henkilökohtaisista ja osaksi taloudellisista syistä. Love Records -yhtiöllä ei ollut varaa tukea muuttoa.[23] Toisaalta yhtiössä uskottiin, että järjestelyt onnistuisivat myös Suomesta käsin.[24] Tammikuussa 1976 Wigwam äänitti uutta Lucky Golden Stripes and Starpose -albumiaan Virginin Manor-studiolla. Nauhoitukset veivät kaikkiaan neljä viikkoa Englannin maaseudulla. Keväällä 1976 ilmestynyt Lucky Golden Stripes and Starpose oli edeltäjäänsä Nuclear Nightclubia yhtenäisempi kokonaisuus, mutta vain harvojen yksittäisten kappaleiden on katsottu nousevan edellislevyn parhaimmiston tasolle. Levyn ilmestymisen aikoihin Wigwam lähti Englannin-kiertueelle lämmittelemään Gong-yhtyettä ja kesällä yhtye esiintyi eri puolilla Keski-Eurooppaa, kuten Roskilden festivaaleilla Tanskassa.[21]

Lucky Golden Stripes and Starpose -albumi oli osoittautunut epäkaupalliseksi, mikä merkitsi Wigwamille ongelmia. Vuodenvaihteen 1976–77 yhtye oli käytännössä rahaton, ja kevään kuluessa syntyi lopulta päätös yhtyeen hajoamisesta. Helmikuussa 1977 oli aloitettu uuden albumin äänitykset Finnlevyn uuden studion ensimmäisenä asiakkaana. Levyn valmistuessa yhtyeen Britannian levy-yhtiö Virgin Records ei kuitenkaan suostunut julkaisemaan albumia sellaisenaan, koska piti levyä tunnelmaltaan liian masentuneena. Niinpä sisällöstä pudotettiin pois 9-minuuttinen ”Grass for Blades” sekä Jim Pembroken kirjoittama valssiballadi ”Turn Stone to Bread”. Kesällä 1977 äänitettiin Love Recordsin studiolla tilalle kolme uutta kappaletta.[21] Virgin ei kuitenkaan ollut enää kiinnostunut Wigwamista, joten yhtye erotettiin sen alaisuudesta vuoden 1977 ”suurpuhdistuksen” seurauksena.[25]

Elokuussa 1977 Wigwamin esiintyminen Ruisrockissa piti olla samalla yhtyeen viimeinen keikka, mutta toimintaa päätettiin vielä jatkaa amatööripohjaisesti työtilaisuuksien mukaan. Kitaristi Rekku Rechardt siirtyi päätoimisesti Freemanin yhtyeeseen ja rumpali Ronnie Österberg Madame Georgeen. Jim Pembroke kokeili muun muassa yhteistyötä Royals-yhtyeen kanssa, ja Måns Groundstroem toimi äänittäjänä Love Recordsin studiolla. Wigwamin toiminta hiipui hiipumistaan. Keväästä syksyyn 1977 yhtye esiintyi kokoonpanolla, jossa oli jatkuvasti mukana eri vierailijoita. Vielä vuoden 1977 lopulla Wigwam teki huonoissa tunnelmissa sujuneen Pohjoismaiden-kiertueen.[25]

Jouluna 1977 ilmestyi lopulta nimen Dark Album saanut uusi albumi. Tummasävyisestä ja vakavasta kannestaan huolimatta Dark Album oli musiikillisesti edellisiä levyjä vapautuneempi ja lauluvoittoisempi. Albumin ilmestyessä kosketinsoittaja Hessu Hietanen oli jo lähtenyt yhtyeestä M. A. Nummisen säestäjäksi. Parilla raidalla urkuja soittikin yhtyeen entinen jäsen Jukka Gustavson.[25] Levy jäi kuitenkin vähälle huomiolle. Punk, lama ja levy-yhtiö Love Recordsin talousongelmat vaikuttivat osaltaan siihen, että Wigwam oli pakotettu lopettamaan toimintansa.[2]

Dark Albumin ilmestymisen jälkeen yhtye keikkaili vielä vuonna 1978 ja teki muun muassa kymmenvuotisjuhlakonsertin Punkarockissa.[25] Vielä vuonna 1979 se kokoontui kerran ja esiintyi viimeisen kerran aikakautenaan.[2] Heinäkuussa 1979 Virgin Records julkaisi Britanniassa tupla-LP-kokoelman Rumours on the Rebound, joka sai ylistävää palautetta paikallisessa lehdistössä. Esimerkiksi Melody Maker kehui yhtyeen kappaleiden olevan kuolemattomia popklassikoita.[25] Albumi sisälsi kappaleita myös Britanniassa julkaisemattomalta Dark Album (1977) -levyiltä.[26]

Ronnie Österbergin kuoltua itsenäisyyspäivänä 1980 loput jäsenet erkaantuivat pitkäksi aikaa omille urilleen. Rekku Rechardt soitti Veltto Virtasen kanssa, teki myöhemmin teatterimusiikkia ja opiskeli. Jim Pembroke teki yhteistyötä muun muassa Hurriganesin ja Kojon kanssa sekä levytti omalla kokoonpanollaan. Måns Groundstroem jatkoi tehtäviään tuottajana, kunnes 1980-luvun lopulla ryhtyi kokiksi. Pedro Hietanen työskenteli EMIn tuottajana ja johti Pedro’s Heavy Gentlemen -yhtyettään.[2]

Myöhempiä vaiheita: 1991–2006

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jari Kettunen liittyi yhtyeen rumpaliksi vuonna 1993.

Wigwam teki yllättävän paluun vuoden 1991 Provinssirockissa kokoonpanolla Pembroke, Rechardt, Groundstroem, Hietanen. Hyvän vastaanoton myötä yhtye jatkoi toimintaansa vuosien tauon jälkeen. Edesmenneen Ronnie Österbergin paikan rummuissa oli ottanut Jan Noponen, ja Hietasen tilalle kosketinsoittimiin tuli Mikko Rintanen. Tämä kokoonpano julkaisi vuonna 1993 albumin Light Ages, jota on musiikillisesti verrattu yhtyeen 1970-luvun julkaisuihin. Levyn ilmestymisen jälkeen ensin Noponen ja sitten Rintanen jäivät yhtyeestä pois. Samalla koko yhtyeen toiminta hiipui. Viimeisillä keikoilla rumpuja soitti Jari Kettunen.[2]

Wigwamin ensimmäiset CD-versiot vanhoista albumeista olivat ilmestyneet vuonna 1989. Ensimmäinen CD-kokoelma Highlights ilmestyi vuonna 1996. Vuonna 2000 julkaistiin puolestaan harvinaisista singlekappaleista ja ennenjulkaisemattomista livenauhoituksista koostuva Fresh Garbage – Rarities 1969–1977. Tosin, ennenjulkaisematonta materiaalia oli jo aiemmin julkaistu parilla eri esittäjiä -kokoelmalla.[2] Fresh Garbage saavutti Suomessa listasijan 34.[27]

Wigwam palasi konserttilavoille kesällä 2000, kun yhtye esiintyi Ruisrockissa kokoonpanolla Jim Pembroke, Pekka Rechardt, Måns Groundstroem, Pedro Hietanen, Jari Kettunen. Jo edellisvuoden keväällä Wigwam oli tehnyt pienimuotoisen esiintymisen Pedro Hietasen 50-vuotisjuhlissa. Ruisrock ja sitä seuranneet pari klubikeikkaa onnistuivat hyvin, joten yhtye päätti aktivoitua uudelleen. Tämä mahdollistui, kun vuosia Yhdysvalloissa asunut Jim Pembroke muutti syksyllä 2000 lähemmäksi Suomea, Englantiin. Uudeksi kosketinsoittajaksi tuli jo Nuclear Nightclubilla soittanut Esa Kotilainen. Keväällä ja kesällä 2001 Wigwam kiersi Suomea ja esitti vanhaa materiaaliaan. Kahdelta Tavastian-keikalta taltioitiin syksyllä 2001 julkaistu livealbumi Wigwam Plays Wigwam – Live.[2]

Maaliskuussa 2002 Wigwam äänitti Suomenlinnan Seawolf-studioilla uutta studioalbumiaan yhdeksään vuoteen. Kyseinen Titans Wheel julkaistiin toukokuun lopussa. Kriitikoilta albumi sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta nousi Suomen albumilistalla seitsemännelle sijalle.[2]

Talvella 2003 Wigwam vietti 35-vuotisjuhliaan tekemällä laajan kotimaan kiertueen. Kahdella Tavastian-keikalla nähtiin vierailemassa lähes kaikki vanhat Wigwam-jäsenet. Heistä Jukka Gustavson vieraili myös yhtyeen neljällä Semifinal-klubin keikalla lokakuussa 2003. Sairauseläkkeelle siirtyneen Måns Groundstroemin tilalle basistiksi oli tullut aiemmin muun muassa Hassisen koneessa ja Freud Marx Engels & Jungissa soittanut Jussi Kinnunen.[2]

Kesällä 2004 basistiksi liittyi alkuperäisjäsen Mats Huldén. Hänen kanssaan yhtye levytti toukokuussa 2005 julkaistun albumin Some Several Moons.[2] Se saavutti Suomen albumilistalla sijan 28.[28]

Viimeisen keikkansa tuolla erää Wigwam soitti 11. elokuuta 2006 Helsingin Virgin Oilissa.[29]

Vuonna 2009 Megamania-yhtiö julkaisi kokoelma-albumin Parhaat.[30]

Vuonna 2014 EasyZone-yhtiö julkaisi kokoelma-albumin 28 Songs from the Twilight Zone Suomi Aarteet -sarjassa.[31]

Pääasiassa yhtyeen entisistä jäsenistä koostuva BigJam-yhtye on viime vuosina konsertoinut soittaen puoliakustisesti materiaalia yhtyeen levyiltä sekä Jim Pembroken soolotuotannosta. Myös suurelta osin samoista soittajista koostunut Wigwam Revisited on viime vuosina soittanut yhtyeen materiaalia, mutta täysin sähköisesti.

50-vuotisjuhlakiertue: 2018

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wigwam soitti 50-vuotisen uransa kunniaksi juhlakiertueen syksyllä 2018. Yhtye soitti Helsingin Kulttuuritalolla (26. ja 28.9.), Tampere-talossa (29.9.), Helsingin Tavastia-klubilla (30.9.), Oulussa Madetoja-salissa (3.10), Jyväskylän Lutakossa (4.10.) sekä Turun Logomossa (6.10.)[32][33]

Juhlakiertueen kokoonpanossa soittivat Jukka Gustavson, Jim Pembroke, Pekka Rechardt, Esa Kotilainen, Pave Maijanen ja Jan Noponen. Lisäksi joillain keikoilla oli mukana vierailijoita.[34][35]

Muun muassa Gustavson, Noponen, Kotilainen, Mikko Rintanen ja Måns Groundstroem ovat 2010-luvulla soittaneet Wigwamin musiikkia vaihtelevissa kokoonpanoissa nimellä Wigwam Revisited. Syksyn kiertue, jolle mukaan oli saatu myös Pekka Reckhardt suunniteltiin alkujaan nimelle Wigwam Experience. Kun selvisi, että myös nykyään Yhdysvalloissa asuva Jim Pembroke pääsisi mukaan, kiertue tehtiin nimellä Wigwam. Yhtyeen piirissä oli päätetty, että nimeä Wigwam käytetään vain silloin, kun Pembroke on mukana, sillä hän on yhtyeen ainoa jäljellä oleva perustajajäsen.[19] Merkittävää tässä kokoonpanossa oli se, että yhtyeen voimamiehet Pembroke ja Jukka Gustavson tulivat nyt soittamaan yhdessä ensi kertaa sitten vuoden 1974. Yhtye teki kuitenkin myös nimellä Wigwam Experience yhteensä kolme keikkaa Hangossa, Porissa ja Porvoossa syyskuun taitteessa ennen kuin Pembroke saapui Suomeen.

Syksyn 2018 Wigwam-konserteissa vierailivat myös Jukka Tolonen, joka soitti bassoa, Jari Kettunen, joka soitti rumpuja sekä muutamassa kappaleessa haitaria ja kosketinsoittimia soittanut Pedro Hietanen. Hieman yllättäen Jim Pembroke lauloi suhteellisen vähän, ja hänen aiempia numeroitaan lauloivat Gustavson (mm. Lost Without a Trace), Pave Maijanen (Do Or Die) sekä osassa konserteista vieraillut Mikko Rintanen (A Better Hold (And A Little View) ).[32]

Jim Pembroke sanoi haastattelussa yhtyeen soittavan mahdollisesti myös kesällä 2019, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[36] Sen sijaan Wigwam Experience soitti kiertueen huhti-toukokuussa 2019 esiintyen Tampereella, Seinäjoella, Joensuussa, Helsingin Tavastia-klubilla ja Hämeenlinnassa.[37][38] Wigwam Experience on soittanut myös joitain keikkoja tämän jälkeen.[39] Janne Brunberg on soittanut bassoa kokoonpanossa vuodesta 2019.

Jim Pembroke kuoli lokakuussa 2021.

Suosio ja merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wigwam ei 1970-luvun Suomessa pärjännyt kaupallisessa menestyksessä Hurriganesin ja Hectorin kaltaisille kansansuosikeille, mutta sillä oli oma vankka kannattajajoukkonsa.[2] Wigwam muodostui kulttiyhtyeeksi, jonka levyjä kriitikot kiittivät myös Suomen ulkopuolella, mutta josta suuri yleisö ei kiinnostunut.[4]

Esko Lehtosen vuonna 1983 julkaistussa Suomalaisen rockin tietosanakirja 2 -kirjassa sanotaan, että ”Wigwam lienee merkittävin suomalainen rockyhtye kautta aikojen”. Lehtonen toteaa, että Wigwam oli yksi harvoista rockyhtyeistä, joka kehittyi aidosti tulematta itsetarkoituksellisesti liian älyperäiseksi. Lisäksi se oli ensimmäinen suomalaisyhtye, joka oli lähellä suurta kansainvälistä suosiota. Lehtonen käyttää Wigwamista ilmaisuja ”aliarvioitu” ja ”aikaansa edellä”.[4] Yhtye oli myös levy-yhtiö Love Recordsin tärkeimpiä musiikillisia kivijalkoja Kaj Chydeniuksen, M. A. Nummisen ja Hurriganesin ohella.[3]

Musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wigwamin maine progressiivisen rockin yhtyeenä juontaa juurensa yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon edustamasta tyylistä, josta Jukka Gustavson on käyttänyt nimitystä ”art rock”. Sitä seurannut kokoonpano esitti helpommin lähestyttävämpää musiikkia, jota kitaristi Pekka Rechardt on kutsunut ”deep popiksi”.[2] Musiikillisesti se oli lauluntekijäpohjaisempaa, yksinkertaisempaa ja popmaisempaa.[40] Toisen kokoonpanon musiikkia on verrattu esimerkiksi 10cc- ja Steely Dan -yhtyeiden materiaaliin.[2]

Miska Rantasen Love Records -kirjassa kerrotaan, että ensimmäinen kokoonpano edusti musiikillisesti kunnianhimoista ja monimutkaista progressiivista rockia, kun taas vuosien 1975–1978 kokoonpano esitti yksinkertaisempaa taiderockia.[3]

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rummut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bassokitara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kosketinsoittimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vierailleet muusikot, jotka eivät olleet varsinaisia jäseniä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[41][42]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jim Pembroke & Wigwam

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavilla Jim Pembroken soololevyillä soittajina on Wigwamin kokoonpano ilmestysaikanaan.

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • ”Must Be the Devil” / ”Greasy Kids’ Stuff” (1969)
  • ”Luulosairas” / ”Henry’s Highway Code” (1969)
  • ”True Confession” / ”Helsinki” (1970, vain USA. Molemmat kappaleet todellisuudessa Blues Sectionin tuotantoa)
  • ”Pedagogi” / ”Häätö” (1970)
  • ”Call Me on Your Telephone” / ”Wishful Thinker” (1971, vain USA. A-puoli todellisuudessa Blues Sectionin tuotantoa)
  • ”Freddie Are You Ready” / ”Kite” (1975)
  • ”Tram Driver” / ”Wardance” (1975, Britannian-painoksen B-puolena ”Nuclear Nightclub”)
  • ”Do or Die” / ”Save My Money and Name” (1975, vain Japani)
  • ”Borders to Be Crossed” / ”Planetstar” (1993)
  • ”Heaven in a Modern World” (radio edit) / ”Heaven in a Modern World” (album version) (2002)
  • ”Drive on Driver” / ”The Lost Lizard King” (2002)

[43]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Wigwam Rateyourmusic.com. Viitattu 8.3.2014. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Meriläinen, Mikko: Wigwam-historia Wigwam.fi. Viitattu 26.12.2016.
  3. ↑ a b c d e Rantanen, s. 239
  4. ↑ a b c d e Lehtonen 1983, s. 655.
  5. ↑ Meriläinen 2018, s. 77.
  6. ↑ Rantanen, s. 38.
  7. ↑ Lehtonen 1983, s. 655–656.
  8. ↑ a b Lehtonen 1983, s. 656.
  9. ↑ Rantanen, s. 46
  10. ↑ Lehtonen 1983, s. 656.
  11. ↑ Lehtonen 1983, s. 656–657.
  12. ↑ Meriläinen 2018, s. 126.
  13. ↑ a b Lehtonen 1983, s. 657.
  14. ↑ Meriläinen 2018, s. 135, 140.
  15. ↑ Lehtonen 1983, s. 657–658.
  16. ↑ a b Lehtonen 1983, s. 658.
  17. ↑ a b Lehtonen 1983, s. 659.
  18. ↑ a b c d Lehtonen 1983, s. 660.
  19. ↑ a b c Miska Rantanen: Wigwam ikuisesti. Suomalaisen rockin kivijalka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Kappaleet soivat yhä. Helsingin Sanomat, 11.8.2018, s. C 1–2. Helsinki: Sanoma Oyj. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.4.2018.
  20. ↑ a b c Lehtonen 1983, s. 661.
  21. ↑ a b c Lehtonen 1983, s. 662.
  22. ↑ Nyman, Jake: Aution saaren levyt, s. 69. Hämeenlinna: Tammi, 1997. ISBN 951-31-0822-8
  23. ↑ Otto Donner Rytmi 5/2000
  24. ↑ Manageri Tapio Korjuksen haastattelu Rytmi-lehti 5/2000
  25. ↑ a b c d e Lehtonen 1983, s. 663.
  26. ↑ Lehtonen 1983, s. 663–664.
  27. ↑ finnishcharts.com – Wigwam (FI) – Fresh Garbage – Rarities 1969–1977 Finnishcharts.com. Viitattu 16.3.2014.
  28. ↑ finnishcharts.com – Wigwam (FI) – Some Several Moons Finnishcharts.com. Viitattu 8.3.2014. (englanniksi)
  29. ↑ Gigs 1999-2006 Wigwam Nuclear Netclub. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  30. ↑ Wigwam Compilations: Parhaat Wigwam – Nuclear Netclub. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  31. ↑ http://cdon.eu/music/wigwam/suomi_aarteet_-_28_songs_from_the_twilight_zone_%282cd%29-26833604
  32. ↑ a b Mikko Meriläinen: 50-vuotiasta Wigwamia juhlistetaan ainutlaatuisilla konserttisalikeikoilla Soundi.fi. 20.6.2019. Viitattu 9.4.2019.
  33. ↑ http://wigwam.fi/gigs/wigwam_18.htm
  34. ↑ Mattila, Ilkka: Jim Pembroke tulee mukaan Wigwamin syksyiselle juhlakiertueelle HS.fi. 11.7.2018. Viitattu 12.7.2018.
  35. ↑ https://areena.yle.fi/1-4489759
  36. ↑ Uutisklipit - Uutisklipit - Wigwamin Jim Pembroke: "Tulemme soittamaan teille ehkä ensi kesänäkin!" MTV Katsomo. 28.9.2018. Arkistoitu 6.10.2018. Viitattu 6.10.2018.
  37. ↑ Perjantai 3.5.2019: Wigwam Experience Tavastia-klubi. Viitattu 9.4.2019.[vanhentunut linkki]
  38. ↑ Wigwam Experience -kiertue saapuu klubeille keväällä tiketti.fi. Viitattu 9.4.2019.
  39. ↑ http://wigwam.fi/gigs/wigwam_unplugged.htm
  40. ↑ Lindfors, Jukka: Rekku Rechardt muistelee YLE Elävä arkisto. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)
  41. ↑ Wigwam Members Wigwam Nuclear Netclub. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  42. ↑ Wigwam Family Tree Wigwam Nuclear Netclub. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  43. ↑ Wigwam Discography Wigwam Nuclear Netclub. Viitattu 20.3.2014. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Wigwam (yhtye).
Wigwam
Studioalbumit

Hard N’ Horny | Tombstone Valentine | Fairyport | Being | Nuclear Nightclub | Lucky Golden Stripes and Starpose | Dark Album | Light Ages | Titans Wheel | Some Several Moons

Livealbumit

Live Music from the Twilight Zone | Wigwam Plays Wigwam – Live | Pop-Liisa 3 – Wigwam 1973 | Live at Töölönranta 1975 | Live at Provinssirock 1991

Kokoelmat

Wigwam | Rumours on the Rebound | Classics – The Rarest | Highlights | Fresh Garbage – Rarities 1969–1977 | Parhaat | 28 Songs from the Twilight Zone

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Wigwam_(yhtye)&oldid=22821460”