Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta ETYK)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen Etyk-valtuuskunnan jäseniä huippukokouksessa 1975: ulkoministeri Olavi J. Mattila, pääministeri Keijo Liinamaa ja presidentti Urho Kekkonen.
Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford ja Yhdysvaltain valtuuskunnan jäseniä Helsingin huippukokouksessa vuonna 1975

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk, ETYK[1]) ensimmäinen vaihe oli ulkoministerien kokous Helsingissä vuonna 1973, toinen Genevessä pidetyt neuvottelut 1973–1975 ja kolmas Helsingissä pidetty huippukokous 1975.

Etykin ensimmäinen pääsihteeri oli saksalainen diplomaatti Wilhelm Höynck. Hänet nimitettiin virkaan 28. huhtikuuta 1993. Pääsihteerin virasto sijoitettiin Wieniin.[2]

Etykin päätösvaiheen valmisteluissa keskeisesti mukana ollut silloinen suurlähettiläs Jaakko Iloniemi on myöhemmin luonnehtinut konferenssia: ”Tarkoituksena oli vain raottaa rautaesirippua, sen aukirepäisemistä tuskin kukaan edes ajatteli.” Neuvostoliitto teki Etykissä kuitenkin länsimaille myönnytyksiä, jotka myöhemmin koituivat sen kohtaloksi.[3]

Etykissä käytetyt viralliset kielet olivat englanti, saksa, ranska, espanja, italia ja venäjä.[4]

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto oli joutunut Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi poliittisesti vastakkain liittolaistensa kanssa. Lisäksi se oli menettänyt otteensa länsimaiden kommunistisiin puolueisiin (eurokommunismi) ja sen ideologiset erimielisyydet Kiinan kanssa olivat kärjistyneet sotilaallisiksi yhteenotoiksi maiden välisellä raja-alueella talven ja kevään 1969 aikana. Neuvostoliiton johto käsitti, että mikään näistä ongelmista ei ollut ratkaistavissa selittelemällä tai paikkailemalla, vaan Neuvostoliitto voisi parantaa asemiaan vain avaamalla uuden diplomaattisen rintaman. Niinpä se ehdotti huhtikuussa 1969 Euroopan turvallisuuskokouksen järjestämistä samalla tavoin kuin se oli tehnyt vuonna 1954.[5]

Suomessa tiedettiin, että myönteinen vastaus Neuvostoliiton konferenssialoitteeseen kytkisi Suomen länsimaiden silmissä yhä tiukemmin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Toisaalta presidentti Urho Kekkonen tiesi syksyn 1961 noottikriisin perusteella, että sotilaallisesti sävyttynyt poliittinen jännitys Keski-Euroopassa ei ole hyväksi Suomelle. Turvallisuuskokous voisi auttaa Eurooppaa toipumaan Tšekkoslovakian miehityksen aiheuttamasta shokista, jos se olisi todellinen neuvottelufoorumi eikä pelkkä propagandakulissi aiempien yritysten tavoin. Niinpä Suomi päätti tehdä konferenssista oman, Neuvostoliiton aloitteesta poikkeavan esityksensä, jonka mukaan kahden Saksan tunnustaminen ei olisi kynnyskysymys kokouksen pitämiselle, mukaan kutsuttaisiin myös Yhdysvallat ja Kanada ja Suomi tarjoutuisi konferenssin isännäksi.[5] Suomen lähtöasetelmat konferenssihankkeessa olivat muita maita edullisemmat sen vuoksi, että Suomi ei ollut tunnustanut kumpaakaan Saksaa, mutta hoiti suhteitaan tasapuolisesti kummankin Saksan kanssa, vaikkakin matalalla profiililla kaupallisten edustustojen kautta.[6] Ennen lähtöään Helsinkiin Yhdysvaltojen presidentti Gerald Ford järjesti tapaamisen ryhmän itäeurooppalaistaustaisten yhdysvaltalaisten kanssa, jossa hän vakaasti julisti, ettei Yhdysvaltojen poliittinen suhtautuminen Baltian maiden asemaan muuttuisi. Nykyinen linja vain vahvistuisi, sillä sopimuksen mukaan toisen valtion alueiden laiton anastus oli kansainvälisen lain vastaista.[7]

Suomen aloite sai länsimaissa tuoreeltaan laimean vastaanoton eikä Suomessakaan aluksi uskottu sen saavuttavan erityisempää vastakaikua. Sotilasliitto Naton piirissä kiteytyi ajatus siitä, että konferenssilla ei olisi onnistumisen mahdollisuuksia ennen Saksan kysymyksen ratkaisua. Kutsun saaneista maista 20 oli elokuun 1969 loppuun mennessä vastannut aloitteeseen myöntävästi. Ainoa ehdottomasti kieltäytynyt oli Kiinan liittolainen ja sen eurooppalainen puhetorvi Albania. Tunnelin päässä alkoi kuitenkin näkyä valoa Willy Brandtin tultua Länsi-Saksan liittokansleriksi lokakuussa 1969. Helmikuussa 1970 Urho Kekkonen nimitti Suomen Tukholman-suurlähettilään Ralph Enckellin kiertäväksi suurlähettilääksi, jonka tehtävänä oli pitää yhteyksiä kutsun saaneiden maiden hallituksiin, kerätä tietoja ja valmistella kokousta. Neuvotteluasetelmat selkeytyivät kevään 1970 aikana. Varsovan liitto korosti toisen maailmansodan tuloksena syntyneiden rajojen pysyvyyttä, väkivallan käytöstä pidättymistä ja kaupallis-teknisten yhteyksien parantamista, kun taas Naton pääpaino oli molemminpuolisessa joukkojen supistamisessa. Painotuksissa oli eroja, mutta kumpikaan osapuoli ei pitänyt toisen ehdotuksia kohtuuttomina. Marraskuussa 1970 asia oli jo niin pitkällä, että Suomi ehdotti suurlähettilästason neuvotteluja konferenssin esityslistasta ja menettelytavoista.

Liennytysajattelu oli 1970-luvun puolivälissä voimakasta. Ministeri Max Jakobsonin mukaan Suomen tarjous järjestää Neuvostoliiton ehdottama huippukokous Helsingissä oli tarkoitettu lähinnä väistöliikkeeksi, jonka avulla Suomi säilyttäisi puolueettoman aseman idän ja lännen kiistellessä. Presidentti Urho Kekkonen ei uskonut, että Neuvostoliiton esittämää konferenssia edes järjestettäisiin. He ehdottivat silti pitopaikaksi Helsinkiä, ja yllättäen asiat etenivätkin siihen suuntaan, että kokous toteutui[8].

Etykin ensimmäinen ja toinen vaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvallisuuskonferenssin ensimmäinen vaihe järjestettiin ulkoministeritasolla Helsingin Finlandia-talossa 3.–7. heinäkuuta 1973. Kokouksen isäntänä oli ulkoministeri Ahti Karjalainen.[9] Kokoukseen osallistui myös YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim. Tässä kokouksessa ei vielä tehty mitään varsinaisia poliittisia päätöksiä, eikä tämä ollut ensimmäisen vaiheen tarkoituskaan. Sen sijaan tarkoituksena oli koota yhteen Dipolissa, Espoon Otaniemessä marraskuusta 1972 lähtien pidettyjen valmistelevien kokousten tulokset ja kartoittaa konferenssin toista eli varsinaista työvaihetta.[10]

Juuri ennen Etykin ensimmäisen vaiheen alkamista Länsi-Saksan silloinen Helsingin-suurlähettiläs Detlev Scheel vaati, että Länsi- ja Itä-Saksan edustajien istumapaikkojen tulee olla kokoussalissa vierekkäin. Länsi-Saksan politiikan pitkän aikavälin tavoitteena oli Saksojen jälleenyhdistyminen, ja myös tällä tavalla Länsi-Saksa halusi viestiä Itä- ja Länsi-Saksan kuuluvan yhteen. Pulmasta selvittiin kirjoittamalla osaottajavaltioiden nimikyltit alkuperäisen englannin kielen sijasta ranskaksi. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt korosti myöhemmin Etykin suurta merkitystä Saksojen vuonna 1990 tapahtuneen yhdistymisen kannalta.[11][3]

Ensimmäisen vaiheen kokouksen sujuttua kautta linjan hyvässä ja luottamuksellisessa ilmapiirissä ulkoministeri Ahti Karjalainen luonnehti erityisen ”Helsingin hengen” vallinneen sen aikana. Pienen soraäänen kokouksessa aiheutti Maltan edustajan, pääministeri Dom Mintoffin esiintyminen. Mintoff ehdotti, että myös Algerian ja Tunisian tulisi saada osallistua huippukokoukseen, koska nämä maat sijaitsivat Välimeren piirissä ja Välimeren maiden ongelmat olivat myös muun Euroopan ongelmia. Kun tämä ehdotus torjuttiin, Mintoff poistui kokouksesta. Malta saattoi silti katsoa voitokseen sen, että kokouksesta annettuun lehdistötiedotteeseen tuli maininta Mintoffin esityksestä.

Turvallisuuskonferenssin toisen vaiheen muodostivat Sveitsin Genevessä pidetyt neuvottelut, jotka alkoivat syyskuussa 1973 ja kestivät kevääseen 1975. Neuvottelujen pahimpana kompastuskivenä oli kysymys ihmisten ja tiedon vapaasta liikkumisesta, mitä itäblokissa pidettiin ideologisena; sen sijaan kyettiin sopimaan puuttumattomuudesta toisten valtioiden sisäisiin asioihin, valtioiden välisten rajojen loukkaamattomuudesta sekä taloudellisen, tieteellisen ja kulttuurisen yhteistyön puitteista.[10] Neuvotteluilmapiiriä Genevessä ei ollut omiaan parantamaan Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin karkotus Neuvostoliitosta helmikuussa 1974 ja sitä edeltänyt neuvostoviranomaisten voimakas kampanja häntä vastaan.[12] Neuvottelujen ajoittain varsin tahmea eteneminen näytti jo siirtävän kolmannen vaiheen eli huippukokouksen ajankohtaa, koska Suomelle ei olisi jäänyt tarpeeksi aikaa järjestelyihin. Neuvostoliiton taivuttua suuriin myönnytyksiin huippukokous voitiin lopulta pitää Helsingissä alkuperäisen aikataulun mukaisesti.[13]

Presidentti Urho Kekkonen nimitti 25. heinäkuuta 1975 Suomen Etyk-valtuuskunnan, jonka jäseniksi tulivat pääministeri Keijo Liinamaa ja ulkoministeri Olavi J. Mattila sekä suurimpien puolueiden edustajina puheenjohtajat Kalevi Sorsa (SDP), Aarne Saarinen (SKDL) ja Harri Holkeri (Kokoomus). Keskusta valitsi edustajakseen valtuuskuntaan Etykin valmisteluissa keskeisesti mukana olleen entisen ulkoministerin Ahti Karjalaisen.[14] Ulkoministeriön puolelta hankkeen päävalmistelijana oli diplomaatti Jaakko Iloniemi.[15]

Huippukokous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan liittotasavallan Helmut Schmidt, Saksan demokraattisen tasavallan Erich Honecker, Yhdysvaltain Gerald Ford ja Itävallan Bruno Kreisky Helsingin Etyk-konferenssissa 1975.

Valmisteluihin kuului muun muassa laitapuolen kulkijoiden laajamittainen siivoaminen Helsingistä valtiovieraiden alta. Viikkoa ennen kokouksen alkamista Ilta-Sanomat otsikoi asiasta kertoneen uutisensa ”Etyk-puhdistus vauhtiin tänään” ja kertoi, että ”viimeisetkin epäsiististi pukeutuneet, rahaa kerjäävät, viinalta haisevat, puistoissa ja Asematunnelissa vetelehtivät miehet katoavat Helsingin katukuvasta”. Poliisien keskuudessa operaatio ristittiin ”rupuralliksi”. Osa operaation kohteista tiesi, mitä oli tulossa ja päätti suosiolla poistua jaloista.[16]

Etykin huippukokous järjestettiin Helsingin Finlandia-talossa heinä- ja elokuun vaihteessa vuonna 1975. Etykin päätösvaiheen avasi Pyhän istuimen kardinaalivaltiosihteeri Agostino Casaroli, joka toimi päätösvaiheen puheenjohtajana. Mukana olivat 35 maan valtionpäämiehet: Albaniaa ja Andorraa lukuun ottamatta kaikki Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kanada. Kokoukseen osallistuivat muun muassa Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev, Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford, Italian pääministeri Aldo Moro, Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, Ruotsin pääministeri Olof Palme, Saksan liittokansleri Helmut Schmidt, Saksan demokraattisen tasavallan puoluejohtaja Erich Honecker ja Romanian presidentti Nicolae Ceaușescu. Historiallista oli, että Länsi- ja Itä-Saksan valtionpäämiehet istuivat Helsingissä ensimmäistä kertaa saman pöydän ääressä.[17] Helsinkiin saapuneilla valtionpäämiehillä oli virallisen ohjelman lomassa useita kahden- ja monenkeskisiä tapaamisia.[18] Presidentti Kekkonen toimi kokouksen isäntänä ja kävi henkilökohtaisesti vastaanottamassa kaikki arvovieraat Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Muista poiketen Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev saapui junalla, ja hänet Kekkonen kävi noutamassa Helsingin rautatieasemalta.[19] Kyseessä oli yksi kaikkien aikojen suurimpia tapahtumia Suomessa Helsingin olympiakisojen ohella. Kokous sujui ainakin diplomaatti Iloniemen mukaan ilman suurempia ongelmia, vaikka presidentti Kekkonen olikin huolissaan. ”–Hän (Kekkonen) halusi tietysti perehtyä hyvin kaikkeen, mitä tulee tapahtumaan, mutta käsikirjoitus oli niin täydellinen, että siinä ei ollut tilaa minkäänlaisille spontaaneille mielenilmaisuille tai virheille. Ja kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan, niin että hän pääsi aika vähällä.”[20]

Vuoden 1975 aikana oli liikkunut huhuja Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin heikentyneestä terveydestä. Jaakko Iloniemen mukaan Brežnev tiesi itsekin heikon kuntonsa, mutta halusi jäädä historiaan käänteentekevänä pitämänsä asiakirjan allekirjoittajana.[3]

Turvatoimet Helsingissä kokouksen aikana olivat ennen kokemattoman mittavat, eivätkä kaupunkilaiset juuri nähneet korkeita ulkomaisia vieraita.[21]

1. elokuuta allekirjoitettiin kokouksen päätösasiakirja, niin sanottu Helsingin päätösasiakirja. Kirjoittamisen aloitti liittokansleri Schmidt ja sen päätti Jugoslavian presidentti Josip Broz Tito. Päätösasiakirja jakautui neljään pääkohtaan eli ”koriin”. Ensimmäinen käsitteli Euroopan turvallisuuskysymyksiä, toisessa päätettiin yhteistyöstä muun muassa taloudessa, tieteessä ja ympäristönsuojelussa, kolmas koski yhteistoimintaa humanitaarisilla aloilla ja neljäs konferenssin seurantaa ja tulevia kokouksia.

Kaikki Etykin osallistujavaltiot sitoutuivat julkaisemaan konferenssin päätösasiakirjan omissa tiedotusvälineissään.[21]

Vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto kirjasi suurimmaksi voitokseen Etykin päätösasiakirjan ”ensimmäisen korin”, jossa taattiin toisen maailmansodan ja vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen tuloksena syntyneiden valtiollisten rajojen loukkaamattomuus. Neuvostojohtajat odottivat paljon myös idän ja lännen taloudellista yhteistyötä koskeneelta ”toiselta korilta”, mutta käytännössä se jäi muodollisuudeksi läntisen markkinatalouden ja itäisen suunnitelmatalouden sovittamattomien eroavuuksien vuoksi.[22]

Yleisesti odotettiin Helsingin konferenssin muodostuvan kylmän sodan päättäjäistilaisuudeksi. Idän ja lännen vastakkainasettelu kiristyi kuitenkin jo pian Etykin jälkeen. Osapuolet epäilivät vieläkin prosessin jatkamisen tarpeellisuutta.[23] Kylmän sodan näyttämö laajeni 1970-luvun jälkipuoliskolla Euroopasta kolmannen maailman maihin, ja 1980-luvun alkupuolella Euroopassa ajauduttiin sotilasliitto Naton ja Varsovan liiton väliseen ohjusvarustelukierteeseen.[24]

Läntiset kriitikot arvelivat tuoreeltaan sopimuksen sinetöineen Euroopan kahtiajaon. Toisaalta jälkikäteen on ajateltu, että lisääntynyt kulttuurivaihto ja etenkin ihmisoikeuskysymysten nostaminen esille edistivät toisinajattelijoiden liikehdintää itäisessä Euroopassa ja myötävaikuttivat syksyn 1989 vallansiirtoihin sosialistisissa maissa sekä myöhemmin Neuvostoliiton lakkaamiseen valtiona. Sopimuksen innoittamana useisiin Varsovan liiton maihin syntyi niin sanottuja Helsinki-ryhmiä ajamaan ihmisoikeusasiaa sekä edistämään ajatuksen ja ilmaisun vapautta. Puolassa Solidaarisuus-liikkeen keulakuvaksi noussut Lech Wałęsa, joka valittiin myöhemmin maansa presidentiksi, kertoi vuonna 1980 Uuden Suomen kirjeenvaihtajalle saaneensa valtuutuksen ryhtyä taisteluun työläisten oikeuksien puolesta luettuaan Etykin päätösasiakirjan.[24]

Kokouksen jälkeen alettiin kansainvälisessä lehdistössä yleisesti puhua Helsingin hengestä ja liennytys-termi liitetään yleensä Etykin huippukokoukseen. Suomen kansainvälistä asemaa tilaisuus joka tapauksessa vahvisti. Etykin ulkomaiset osanottajat tunnustivat Helsingin puolueettomaksi maaperäksi, ja Suomi saattoi sen jälkeen korostaa puolueettomuuttaan monissa yhteyksissä silloinkin, kun ne eivät ylittäneet uutiskynnystä.[25] Toisaalta kokouksen jälkeen Suomi ja Kekkonen saivat kokea, että Neuvostoliitto ei ollut tunnustanut aidosti Suomen puolueettomuutta, vaan pyrki YYA-sopimukseen vedoten jälleen sitomaan Suomen tiukemmin etupiiriinsä.[26]

Yhdysvaltain presidentiksi Gerald Fordin jälkeen valittu Jimmy Carter nosti Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi ihmisoikeuksien puolustamisen kaikkialla maailmassa. Tämä johti yhteenottoihin Neuvostoliiton kanssa Etykin seurantakokouksissa, joista ensimmäiset pidettiin Belgradissa vuonna 1977 ja Madridissa vuonna 1979. Kun Ronald Reagan syrjäytti Carterin vuonna 1981, Etyk näytti painuvan unohduksiin. Reagan sanoutui heti alusta lähtien irti Etykistä, koska hänen mielestään se ikään kuin laillisti Itä-Euroopan maiden kuulumisen Neuvostoliiton valtapiiriin. Niinpä Suomen Kuvalehden kolumnisti Sakari Virkkunen kirjoitti vuonna 1986, että ”1970-luvun harvoihin maailmanpoliittisiin idylleihin” kuuluneesta Etykistä ”on jäljellä enää kalpea muisto”.[27] Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alettiin kuitenkin yhä laajemmin ajatella, että Etykin ”kolmas kori” oli kaikessa hiljaisuudessa kaivanut maata totalitaarisen järjestelmän alta.[28] Tässä suhteessa on Neuvostoliiton jopa sanottu virittäneen itselleen aikapommin.[20]

Ensimmäinen Etykin seurantakokous järjestettiin lokakuussa 1977 Belgradissa.[29] Myöhemmin Etykin seurantakokous järjestettiin Helsingissä vuonna 1992. Etykin seuraajaksi perustettiin 1994 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö eli Etyj.

Etykin 10-vuotisjuhlakokous pidettiin Finlandia-talossa ulkoministeritasolla heinä- ja elokuun vaihteessa 1985. Kokousta isännöi Suomen silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen, joka tapasi henkilökohtaisesti kaikki ulkomaiset virkaveljensä. Jännittynyttä kansainvälistä ilmapiiriä kuvasi, että Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Ševardnadze arvosteli Yhdysvaltoja haluttomuudesta neuvotella ohjusvarustelukierteen hillitsemisestä, kun taas Yhdysvaltain ulkoministeri George Shultz luetteli nimeltä mainiten tapauksia, joissa hän katsoi Neuvostoliiton loukanneen ihmisoikeuksia. Presidentti Mauno Koivisto tapasi kahden kesken Shultzin ja Ševardnadzen sekä eräitä muita ulkoministereitä. Kokouksen päätteeksi ei allekirjoitettu minkäänlaista asiakirjaa, vaikka isäntämaa Suomi oli sellaista kaavaillut.[30]

Vuoden 1975 huippukokouksesta pois jääneen Albanian presidentti Ramiz Alia allekirjoitti Etykin päätösasiakirjan Helsingissä 16. syyskuuta 1991.[31] Kuukautta myöhemmin, 15. lokakuuta, allekirjoittajina olivat vuoden 1991 aikana itsenäistyneiden Baltian maiden presidentit, Viron Arnold Rüütel, Latvian Anatolis Gorbunovs ja Liettuan Vytautas Landsbergis.[32] Helmikuussa 1992 päätösasiakirjan allekirjoittivat entisten neuvostotasavaltojen Ukrainan, Valko-Venäjän, Moldovan, Tadžikistanin ja Uzbekistanin valtionpäämiehet.[33] Vuoden 1992 seurantakokouksessa allekirjoittajavaltioiden joukkoon liittyivät Jugoslaviasta itsenäistyneet Slovenia, Kroatia sekä Bosnia ja Hertsegovina ja Neuvostoliitosta itsenäistyneet Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Kazakstan, Kirgisia ja Turkmenistan.[34]

Heinäkuussa 2015, jolloin Etykin päätösvaiheesta Helsingissä tuli kuluneeksi 40 vuotta, konferenssin päätösasiakirjan alun perin allekirjoittaneista valtionpäämiehistä olivat elossa vielä Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt ja Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d’Estaing.[3] Schmidt kuoli 96-vuotiaana saman vuoden marraskuussa[35] ja Giscard d’Estaing 94-vuotiaana joulukuussa 2020.[36]

Pääsihteeri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääsihteerin virka perustettiin 1992, ja viran haltijoina ovat olleet:

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lyhenneluettelo: E Kielitoimiston ohjepankki. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 10.4.2022.
  2. ↑ a b Uutiskatsaus. Mitä Missä Milloin 1994 s. 93. Otava 1993 ISBN 951-1-12765-9
  3. ↑ a b c d Hannikainen, Tapani: Helsingin Etyk 1975: Kommunismi kärsi tappion, Kekkosta jännitti kovasti 2.7.2015. Yle Uutiset.
  4. ↑ Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, s.239. Helsinki: Otava, 1999.
  5. ↑ a b Tarkka, Jukka – Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 249. Helsinki: Otava, 1987.
  6. ↑ Tarkka–Tiitta, 1987, s. 255.
  7. ↑ Ford, Gerald R: Public Papers of the Presidents of the United States: Gerald R. Ford, 1975. Best Books on, 1.1.1977. ISBN 9781623768485 Teoksen verkkoversio (viitattu 29.9.2019). (englanti)
  8. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 64. Otava 2003.
  9. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 9. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7.
  10. ↑ a b Mitä Missä Milloin 1974, s. 108.
  11. ↑ Korhonen 1999, s. 237–238.
  12. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 111–112. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01580-X.
  13. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 101–102. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02085-4.
  14. ↑ Mitä Missä Milloin 1976, s. 65.
  15. ↑ Biografiasampo biografiasampo.fi. Viitattu 23.9.2019.
  16. ↑ Mikko Heino: Rupuralli siisti kaupunkia. Ilta-Sanomat 29. heinäkuuta 2017, Plus-liite s. 23. Sanoma Media Finland Oy.
  17. ↑ Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 65. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  18. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 64. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02085-4.
  19. ↑ Mitä Missä Milloin 1976, s. 119.
  20. ↑ a b Helsingin Etyk 1975: Kommunismi kärsi tappion, Kekkosta jännitti kovasti Yle Uutiset. Viitattu 23.9.2019.
  21. ↑ a b Latikka, Anne-Maria (toim.): Puoli vuosisataa: Mitä-Missä-Milloin -juhlakirja, s. 261. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15505-9.
  22. ↑ Jakobson 2003, s. 65.
  23. ↑ ETYK-huippukokous Helsingissä Elävä muisti. 23.9.2017. Viitattu 23.9.2019.
  24. ↑ a b Jakobson 2003, s. 66.
  25. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 259. Helsinki: Otava, 1987.
  26. ↑ Biografiasampo biografiasampo.fi. Viitattu 23.9.2019.
  27. ↑ Kuohuvat vuodet 1916–1986. Suomen Kuvalehti 37B/12. syyskuuta 1986, s. 19. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet.
  28. ↑ Jakobson 2003, s. 65–66.
  29. ↑ Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1979, s. 17. Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2
  30. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1986, s. 90. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08527-1.
  31. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1993, s. 13. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X.
  32. ↑ Mitä Missä Milloin 1993, s. 21.
  33. ↑ Mitä Missä Milloin 1993, s. 49.
  34. ↑ Mitä Missä Milloin 1993, s. 113.
  35. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2017, s. 48. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-951-1-30021-2.
  36. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2022, s. 57. Helsinki: Otava, 2021.ISBN 978-951-1-39563-8.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hakala, Riikka: ETYKistä ETYJiin: Liennytyksen konferenssista pehmeän kollektiivisen turvallisuuden järjestöksi. (Pro gradu -tutkielma) Helsingin yliopisto, 2000. Tiivistelmä (PDF) (viitattu 4.11.2010).
  • Helsinki : STETE 1992: ETYK-tapahtumat vuodesta 1972.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Euroopan_turvallisuus-_ja_yhteistyökonferenssi&oldid=22385172”