Etelä-Afrikan unioni

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Etelä-Afrikan unioni
Union of South Africa (englanniksi)
Unie van Zuid-Afrika (hollanniksi)
Unie van Suid-Afrika (afrikaansiksi)
1910–1961
lippu vaakuna


Etelä-Afrikan unionin kartta, jossa Lounais-Afrikka näytetään kiistanalaisena alueena.

Valtiomuoto parlamentaarinen monarkia
Monarkki Yrjö V
(1910–1936)
Edward VIII
(1936)
Yrjö VI
(1936–1952)
Elisabet II
(1952–1961)
Pääministeri Louis Botha (1910–1919)
Jan Smuts (1919–1924 1939–1948)
J. B. M. Hertzog (1924–1939)
Daniel Malan (1948–1954)
Johannes Strijdom (1954–58)
Hendrik Verwoerd (1958–1961)
Pääkaupunki Kapkaupunki (lakiasäätävä)
Pretoria (hallinnollinen)
Bloemfontein (juridinen)
Pietermaritzburg (oikeudellinen)
Pinta-ala
– yhteensä 2 045 320 km² 
Väkiluku (1961) 18 216 000
– väestötiheys 9 / km²
Historia
– unioni 31. toukokuuta 1910 (dominio)
– Westminsterin säädös 11. joulukuuta 1931
– tasavalta 31. toukokuuta 1961
Viralliset kielet afrikaans, englanti, hollanti
Valuutta Etelä-Afrikan punta (1910–1961)
Etelä-Afrikan randi (1961)
Tunnuslause Ex Unitate Vires
Kansallislaulu God Save the King (1910–1952)/God Save the Queen (1952–1957)
Die Stem van Suid Afrika (1938–1961)
Edeltäjät Kapmaan lippu Kapmaa
 Natal
 Oranjejoen siirtomaa
 Transvaalin siirtomaa
 Transvaal
Seuraaja  Etelä-Afrikka

Etelä-Afrikan unioni (engl. Union of South Africa, holl. Unie van Zuid-Afrika, afrikaansiksi Unie van Suid-Afrika) oli nykyisen Etelä-Afrikan tasavallan edeltäjä, joka syntyi 31. toukokuuta 1910 neljän Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen) yhdistyessä uudeksi itsehallinnolliseksi liittovaltioksi. Sen ensimmäinen pääministeri oli Louis Botha.

Poliittinen kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikan unionin perustuslaki oli maan valkoisten väestöryhmien, brittien ja afrikaanerien yhteistyösopimus. Unionissa käytännössä vain valkoisilla oli oikeus äänestää, ja parlamentin kaikki jäsenet olivat eurooppalaista alkuperää.[1]

Etelä-Afrikan sisäpolitiikassa vaikutti 1890-luvulta aina 1940-luvulle asti kolme poliittista pääsuuntausta. Näistä South Africa Partyn edustama suuntaus katsoi, että maan valkoisen väestönosan etuja edisti parhaiten läheinen suhde Brittiläiseen imperiumiin ja englantilaisen ja afrikaanerikulttuurin yhteensulautuminen. Puolueen kannatus tuli suurimmaksi osaksi afrikaanereilta, mutta kannattajakunnassa ja johtajistossa oli myös merkittävä määrä englanninkielisiä. Unionist Party vastusti kiivaasti kaikkia irtautumispyrkimyksiä imperiumista ja katsoi, ettei esimerkiksi englanninkielisillä virkamiehillä pitänyt olla velvollisuutta opetella afrikaansia. Kolmantena voimatekijänä oli afrikaanerien vuonna 1914 perustettu etnonationalistinen Kansallispuolue (National Party, NP), joka kannatti erillisten englanninkielisten ja afrikaansinkielisten instituutioiden luomista ja painotti imperiumista erillisen Etelä-Afrikan itsenäisiä etuja. Poliittisen kamppailun seurauksena syntyi uusi, poissulkevampi afrikaaneri-identiteetti ja vanhat identiteetit, kuten "buurius" hiipuivat enenevästi urbanisoituvassa yhteiskunnassa.[2]

Maan ensimmäisen hallituksen muodosti South African Party (SAP). Hallituksen keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa.[3] Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act). Laki kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille. Samana vuonna säädetyssä alkuasukkaiden työnsäätelylaissa (Native's Labor Regulation Act) määriteltiin mustien työn tekemisen olosuhteet: mustat värvättiin maaseudulta, heiltä otettiin sormenjäljet ja heille myönnettiin "passi", joka oikeutti heidät siirtymään kaupunkeihin. Jos afrikkalaiset rikkoivat työsopimusta tai jäivät kaupunkiin työsopimuksen päätyttyä, oli rangaistuksena kaksi kuukautta pakkotyötä.[4]

Bothan jälkeen maan hallituksen muodosti vuosina 1919–1924 Jan Smuts, joka käytti kovia otteita lopettaakseen maata keväällä 1924 repineet hiili- ja kultakaivoslakot. Toimenpiteiden seurauksena valkoiset työläiset äänestivät seuraavissa vaaleissa työväenpuoluetta ja kansallispuoluetta, jotka voittivat vaalit ja muodostivat James Barry Munnik Hertzogin johdolla yhteishallituksen vuoteen 1933 asti. Hertzog jatkoi politiikkaa, jonka tarkoituksena oli turvata ennen kaikkea köyhien valkoisten työläisten edut. Samanaikaisesti afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etnonationalistinen ideologia voimistui ja sen keskeiseksi toteuttajaksi syntyi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (afrikaansiksi Gesuiverde Nasionale Party, GNP).[1]

Vuonna 1931 säädetty Westminsterin säädös vahvisti lopullisesti Etelä-Afrikan unionin aseman yhdessä muiden samaan aikaan Kansainyhteisöön liittyneiden maiden kanssa tasavertaisena, itsenäisenä valtiona.[5]

Vuoteen 1948 asti maata hallitsivat Smutsin ja Hertzogin johtamat fuusiohallitukset, joiden kannatus oli peräisin kansallispuolueen ja SAP:n yhteenliittymältä, vuonna 1934 perustetulta United Partylta. Vuonna 1936 Kapmaan äänioikeusjärjestelmä kumottiin alkuasukkaiden edustuslailla, ja mustat menettivät viimeisetkin poliittiset oikeutensa. Toisen maailmansodan alla Smuts ja Hertzog ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Hertzog katsoi, että Etelä-Afrikan tuli pysyä puolueettomana, mutta vuonna 1939 pääministeriksi noussut Smuts vei maan sotaan Ison-Britannian rinnalle.[1]

Apartheid

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Apartheid
Etelä-Afrikan vaakuna 1932–2000.

Uudelleen yhdistynyt Kansallispuolue (nimellä Herenigde Nasionale Party) lähti kampanjoimaan vuoden 1948 vaaleihin uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Se ajoi rotujen välisten avioliittojen kieltämistä ja maassa olevien intialaisten välitöntä kotiuttamista Intiaan Etelä-Afrikalle "vieraina elementteinä". Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin sellaisia iskulauseita kuin "Swart gewar" (musta vaara) ja "Die kaffer op sy plek" (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue sai vaaleissa parlamenttiin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.[6]

Kansallispuolueen tiukka apartheid-politiikka lisäsi sen suosiota, ja se voitti sekä vuoden 1953 että vuoden 1958 uusintavaalit ja saavutti molemmilla kerroilla entistä suuremman enemmistön parlamentissa. Malanin siirryttyä eläkkeelle vuonna 1954 valtaan nousi Johannes Strijdom.[7] Hänen kuoltuaan vuonna 1958 uudeksi pääministeriksi nousi hollantilaissyntyinen entinen alkuasukasasioiden ministeri Hendrik Verwoerd, joka oli yksi apartheid-järjestelmän pääarkkitehdeistä.[8] Kansallispuolueen menestys ajoi myös pääoppositiopuolueen United Partyn tiukemman rotuerottelupolitiikan taakse, ja ainoastaan siitä eronnut Progressive Federal Party vastusti apartheid-politiikkaa avoimesti. Vuoden 1961 vaaleissa Kansallispuolue sai 105 paikkaa, United Party 45 ja Progressive Federal Party vain yhden.[9]

Etelä-Afrikan unioni muutettiin tasavallaksi kansanäänestyksellä vuonna 1960 sen jälkeen kun suurin osa valkoisista äänestäjistä oli kannattanut pääministeri Hendrik Verwoerdin ehdotusta. Pian maa erosi myös Kansainyhteisöstä. Päätöksen taustalla oli valkoisten eteläafrikkalaisten, lähinnä afrikaanereiden, kasvava ärtymys apartheid-järjestelmän kansainvälisestä tuomitsemisesta ja erityisesti Kansainyhteisön uusien aasialaisten ja afrikkalaisten jäsenmaiden kritiikistä.[10]

Talous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikan talouden tukijalka oli koko 1900-luvun ajan kaivannaisteollisuus. Vuonna 1910 kulta muodosti 80 prosenttia maan kokonaisviennistä. uusia merkittäviä kultaesiintymiä löydettiin 1930-luvulla Witwatersrandin länsiosista, Vaaljoen alueelta ja Oranjen vapaavaltiosta. Kullan ja muiden mineraalien vientitulot ja investoinnit kaivostoimintaan olivat Etelä-Afrikan taloudellisen kehityksen kulmakiviä. Kaivosteollisuuden kasvu myös loi tarpeen laajamittaiselle palkkatyövoiman hyödyntämiselle ja johti maan maatalouden kapitalisoitumiseen.[11]

Maatalouden kaupallistaminen aiheutti itsenäisten mustien maanviljelijöiden katoamisen, mutta samalla vaikeutti myös buuripienviljelijöiden asemaa. Vuonna 1913 säädetty maalaki kielsi afrikkalaisia ostamasta tai vuokraamasta maata valkoisilta ja rajoitti afrikkalaisten mahdollisuuden omistaa viljelymaata 8 prosenttia maan pinta-alasta (vuonna 1936 alue kasvoi 13 prosenttia). Afrikkalaisten hallintaan jääneet elinkelvottomat reservaatit muodostivat halvan työvoiman reservin maan kaivosteollisuudelle.[11]

Maan teollisuustuotanto alkoi kasvaa ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin tuontitavaroiden puute loi tarpeen paikallisen teollisuuden kehittämiseen. 1930-luvulla valtio tuki voimakkaasti teollistumista, ja teollisen tuotannon osuus maan bruttokansantuotteesta nousi 1970-luvulle saakka. Etelä-Afrikan teollisuustuotanto suuntautui pääasiassa kotimaiseen tarpeeseen.[11]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 233–234. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
  2. ↑ Hermann Giliomee: The Afrikaners: Biography of a People, s. 355–356. C. Hurst & Co. Publishers, 2003. ISBN 1850657149 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  3. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 236. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
  4. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 21. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7 (englanniksi)
  5. ↑ "Statute of Westminster." The Concise Oxford Dictionary of Politics. Oxford University Press, 1996, 2003. Answers.com 16.9.2010: "countries individually controlled their own domestic and foreign affairs as equal members of the British Commonwealth of Nations"
  6. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 41–45. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7 (englanniksi)
  7. ↑ [1] Britannica Online
  8. ↑ Hendrik Frensch Verwoerd. South African History Online]
  9. ↑ Rita M. Byrnes (ed.): South Africa – a country study – Legislative Implementation of Apartheid 1996. Federal Research Division, Library of Congress. Viitattu 28.6.2009. (englanniksi)
  10. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 52. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7 (englanniksi)
  11. ↑ a b c Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 234–235. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Etelä-Afrikan_unioni&oldid=22618074”