Etelävenäjänvinttikoira
| Etelävenäjänvinttikoira | |
|---|---|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Venäjä |
| Määrä | Suomessa ei yhtään |
| Rodun syntyaika | 1917 |
| Alkuperäinen käyttö | jäniksen, hirven, ketun ja suden metsästys |
| Nykyinen käyttö | metsästyskoira |
| Elinikä | 10–12 vuotta |
| Muita nimityksiä | Ahk-Tazi, Stepnaya Borzaya, Krimskaya Borzaya, South Russian Greyhound, South Russian Steppe Hound, Steppe Borzoi, Etelävenäläinen arovinttikoira, Kaukasisk Mynde, Krimhund, Sydrussisk Steppemynde |
| FCI-luokitus |
ei FCI-rotu RKF: ryhmä 10 Vinttikoirat alaryhmä 1 Pitkä- ja hapsukarvaiset vinttikoirat |
| Ulkonäkö | |
| Paino | 15–25 kg |
| Säkäkorkeus |
uros 62–70 cm narttu 59–67 cm |
| Väritys |
valkoinen, kerma, fawn, punainen, brindle, musta tai valkokirjava - mustin merkein tai ilman - tan-merkein tai ilman |
Etelävenäjänvinttikoira (ven. Южнорусская степная борзая, Yuzhnorusskaya stepnaya borzaya) l. kriminvinttikoira (Krimskaya Borzaya) on venäläinen koirarotu. Paikallisittain se tunnetaan nimellä ahk-tazi eli "valkoinen tazy".[1] Tazy on yleinen vinttikoiraa koskeva nimitys, joka tarkoittaa persiaksi arabia: yleisimmin sillä viitataan keskiaasianvinttikoiraan, mutta lisäksi mm. salukia, afgaaninvinttikoiraa ja muitakin vinttikoirarotuja on kutsuttu samalla nimellä.
Rotu ei ole FCI:n hyväksymä, mutta sillä on Venäjän Kennelfederaation (RKF) virallinen tunnustus roduksi.
Ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Etelävenäjänvinttikoira muistuttaa ulkoisesti melko paljon sloughia.[2] Se on lyhytkarvainen ja erittäin nopea[1] vinttikoira, jolla on kartiomainen ja leveä kallo, pitkä pää, heikko otsapenger ja pitkä kuono. Se on riippukorvainen, suurisilmäinen ja pitkäraajainen. Sen kaula on keskipitkä, lantio kaareva, rintakehä syvä ja vatsalinja ylösvetäytynyt. Pitkä häntä kaartuu liikkuessa selän päälle mutta riippuu levossa.[3] Karvapeite on kesäisin minimissään 2,5 cm ja talvisin maksimissaan 4,5 cm pitkä. Sallitut väritykset ovat valkoinen, kerma, fawn, punainen (kaikissa sävyissään; joko tummin karvankärjin tai ilman), brindle ja musta; kaikki väritykset voivat olla joko yksivärisiä tai valkoisin merkein ja kaikissa väreissä voi olla tan-merkit; musta maski sallitaan.[4] Uroksen säkäkorkeus on 62–70 cm ja nartun 59–67 cm.[3][4]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rotua on alun perin kasvatettu Neuvostoliiton aromailla, ja se polveutuu kahdentyyppisistä vinttikoirista: krymskaja ("krimiläinen") ja gorskaja ("vuoristolainen") - näitä kahta risteytettiin sittemmin chortain ja keskiaasianvinttikoiran kanssa.[4] Vuoden 1917 Venäjän vallankumous tuhosi monta aristokraattista metsästyskenneliä, minkä seurauksena moni chortai hylättiin kadulle, jossa ne risteytyivät paikallisten koirien kanssa.[1] Tämän metsästyskoiran eteenpäin jalostamiseen on sittemmin käytetty myös keskiaasianvinttikoiraa,[3] mikä osittain selittää sen paikallisen, tähän rotuun viittaavan nimen. Sitä käytetään jäniksen, pienen hirven, ketun ja suden metsästykseen[1], ja sen sanotaan kykenevän ottamaan hämmästyttävän nopeita, lyhyitä spurtteja lähtiessään saaliinsa perään[2]. Samassa tilanteessa esimerkiksi venäjänvinttikoiran sanotaan kiihtyvän vastaavaan nopeuteen liian hitaasti ja uupuvan liian nopeasti.[2] Vuonna 1952 etelävenäjänvinttikoira hyväksyttiin Moskovan kynologisessa kongressissa eteenpäin kehitettäväksi kolmen muun vinttikoiran ohella.[3]
Kaukasus, Volga ja Don[1] - erityisesti Rostovin alue[5] - ovat rodun tärkeimmät alkuperäiset elinalueet, ja siellä sitä kasvattavat lähinnä kirgiisiheimot.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1,000 Dog Breeds. Ebury Press, 2001. ISBN0-09-187091-7. Sivu 42.
- ↑ a b c Wilcox, B. & Walkowicz, C. The Atlas of Dog Breeds of the World. Neptune, New Jersey: T.F.H Publications, 1995. 5. painos, s. 868.
- ↑ a b c d Gondrexon, A. & Browne, Ives. Maailman koiraopas, s. 187. Weilin+Göös, 1974: Helsinki.
- ↑ a b c ЮЖНОРУССКАЯ СТЕПНАЯ БОРЗАЯ. Russian Kennel Federation, 2022. Haettu 12.3.2024.
- ↑ Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 146. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. ISBN 978-1-84797-392-4.