Ruotsin suurvalta-aika

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ruotsin suurvalta-aika
Stormaktstiden
1611–1721
lippu vaakuna

Ruotsin valtakunta suurimmillaan vuonna 1658. Kuvassa ei näytetä Ruotsin siirtomaita.
Ruotsin valtakunta suurimmillaan vuonna 1658. Kuvassa ei näytetä Ruotsin siirtomaita.

Valtiomuoto absoluuttinen monarkia
Monarkki Ensimmäinen:
Kustaa II Aadolf (1611–1632)
Viimeinen:
Fredrik I (1720–1721)
Pääkaupunki Tukholma
Väkiluku noin 2 500 000
Uskonnot Ruotsin kirkko
Kielet ruotsi, suomi, norja, viro, saamelaiskielet, alasaksa, latina, liivi, latvia, tanska, venäjä
Valuutta riikintaaleri

Ruotsin suurvalta-aika (ruots. Stormaktstiden) käsittää sen ajan Ruotsin historiassa, jolloin maa oli eurooppalainen suurvalta 1600-luvun alusta 1700-luvun alkuun. Tänä aikana se hallitsi muun muassa pitkälti koko Suomea ja Baltian maiden aluetta ja otti tosiasiallisesti itselleen Itämeren valtiuden. Suurvalta-ajan katsotaan yleensä alkaneen Kustaa II Aadolfin valtaistuimelle noususta vuonna 1611 ja päättyneen suuren Pohjan sodan aluemenetyksiin vuonna 1721.[1][2]

Kustaa II Aadolf loi Ruotsille Euroopan tehokkaimmat sotavoimat.[2] Naapurivaltioiden heikkous ja taitava kansainvälisten ristiriitojen hyödyntäminen tekivät mahdolliseksi Ruotsin nousun suurvallaksi.[3] Ruotsi onnistui saamaan myös siirtomaita. Sotiminen kuitenkin velkaannutti Ruotsin, eikä sillä maatalousvaltaisena yhteiskuntana ollut riittävästi resursseja vallattujen alueiden puolustamiseen.[4][5]

Sodat ja laajentuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsin laajentuminen vuosien 1560 ja 1815 välillä.


Venäjän kanssa vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen Ruotsi soti Puolaa vastaan sekä kolmikymmenvuotisessa sodassa keisaria vastaan Saksassa ja vuosina 1643–1645 Tanskaa vastaan. Sodat olivat Ruotsille voitollisia ja valtakunta laajeni voimakkaasti. Venäjän Stolbovan rauhassa luovuttamille alueille perustettiin Käkisalmen lääni ja Inkerinmaan provinssi. Ruotsin armeija piti hallussaan myös laajoja tilapäisesti miehitettyjä alueita, joilla olivat voimassa Ruotsin sotilashallinto ja veronkanto.[6] Monet Ruotsin valloittamista alueista poikkesivat selvästi emämaasta, eikä niiden asukkailla ollut luonnollista yhteyttä Ruotsiin.[3]

Ruotsi soti 1670-luvulla Kaarle XI:n johdolla Tanskaa, Puolaa ja Brandenburgia vastaan Etelä-Ruotsissa, Itä-Preussissa ja eteläisellä Itämerellä.[3]

Kaupankäynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupankäynti ja tullien perimisestä saatavat tulot olivat merkittäviä taloudellisia syitä, jotka olivat vaikuttaneet Ruotsin laajentumispolitiikan taustalla. Stolbovan rauhan jälkeen kaupankäynnin piti Venäjällä tapahtua erityisissä kauppahoveissa tai faktorioissa, joissa luterilainen jumalanpalvelus oli sallittu suljetuissa tiloissa. Moskovassa Ruotsin kauppa-asema perustettiin Tverskajan varrelle. Ruotsalaisten kauppahovien henkilökunnan tehtäväksi tuli pian myös säännöllisten Venäjän uutisia sisältävien raporttien lähettäminen kotimaahan. Kauppahovien johtajilla eli faktoreilla oli diplomaatin kaltainen asema. Tärkeä ruotsalainen kauppakomissaari Moskovassa oli saksalainen kauppias Johan de Rodes, joka kirjoitti 1650-luvun alkupuolella ahkerasti selontekojaan Tukholmaan.[7]

Vuonna 1621 Ruotsi valtasi Liivinmaalla sijainneen Riian, joka oli vilkas kauppakaupunki ja tuotti suuret tullitulot kruunun kassaan. Riian pääasiallinen vientituote oli hamppu, jota tarvittiin purjelaivoissa.[7]

Ruotsin lähettiläs Anton Monier solmi vuonna 1629 kauppasopimuksen Venäjän tsaarin edustajien kanssa, mikä johti viljan ostamiseen Venäjältä kuparin ja raudan vientiä vastaan. Elintarvikkeet ja laivanrakennusmateriaali olivat laajemminkin Keski-Euroopassa ja Englannissa vähissä sotien vuoksi, ja ratkaisuksi muodostui tuonti Itä-Euroopasta, erityisesti Venäjältä.[7]

Vuonna 1632 perustettiin uusi kaupunki Nyen (Nevanlinna) Nevajoen varteen niin, että kaiken venäläisen Laatokan suunnalta tulevan tullattavan kauppavaihdon piti kulkea sen ohitse. Venäläiset tuotteet Laatokan, Ilmajärven ja Äänisjärven alueelta muodostivat 1630- ja 1640-luvulla noin kolmasosan Venäjän kaupasta Ruotsin kanssa. Kauppa-asiat tulivat vähitellen niin monimutkaisiksi, että niitä hoitamaan perustettiin vuonna 1651 Tukholmaan uusi virasto, Kauppakollegio.[7]

Vuonna 1635 Venäjän tsaari ilmoitti haluavansa perustaa kauppakartanon Tukholmaan, minkä Ruotsin valtaneuvoskunta hyväksyi. Venäjänkartano (Ryssgården) rakennettiin keskelle satama-aluetta, ja se valmistui kesällä 1637. Koska Venäjällä ei ollut omaa satamaa Suomenlahdella, edellytti kaupankäynti Tukholmassa venäläisiltä kauppiailta pitkää purjehdusta pitkin Venäjän jokiverkostoa. Venäläisten alukset olivat niin sanottuja karbaaseja, pienehköjä lotjia, joissa oli korkeat laidat. Venäjän kauppakartano siirrettiin 1640-luvulla uuteen paikkaan, Söderin vuorten rinteeseen. Vuonna 1675 Venäjältä tuotujen tavaroiden kokonaisarvo oli 284 842 riikintaaleria. Tulipalo tuhosi Venäjänkartanon joulukuun 6. päivänä vuonna 1694. Tukholman kaupunki rakensi kuitenkin kartanon nopeasti uudelleen vuosina 1695–1697 noudattaen säännöllistä pohjakaavaa ja pystyttäen tiilirakennuksia. 1600-luvun viimeiset vuodet ennen suurta Pohjan sotaa olivatkin Venäjänkartanon loistoaikaa, ja kauppa oli vilkkaampaa kuin koskaan ennen. Turkikset, käsitellyt nahkat ja vuodat, hamppu, pellava, palttina, tali, vaha, traani ja saippua olivat venäläisten vientiartikkeleita. Tukholmassa käydyn venäläiskaupan ansiosta Venäjän tuntemus levisi Ruotsiin. Venäjänkartano oli länsimaissa uniikki ilmiö. Venäläiset kauppiaat näkyivät katukuvassa, ja heidän kanssaan saattoi keskustella tulkin välityksellä. Venäläisten myymät tuotteet olivat myös hyvin kysyttyjä. Maksu suoritettiin tavallisesti plootuina, jotka sitten kuljetettiin Venäjälle.[8]

Tuonti Venäjältä siirtyi 1690-luvulla Narvan ja Nyenin satamiin, mikä johti näiden satamakaupunkien vaurastumiseen. Erikoisuutena tässä kaupassa oli silkintuonti.[9]

Ruotsin taloudellinen tilanne oli koko suurvaltakauden ajan suhteellisen kehno. Kauppaa jouduttiin harjoittamaan pääasiassa vain Itämeren alueella, eikä Itämeri kokonsa puolesta riittänyt suurten voittojen tekemiseen.[3]

Verotus ja tullimaksut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa II Aadolf ajoi läpi uuden veron, ruotsalaisen maatullin, vuonna 1626, ja myös myllytullia alettiin kantaa Virossa vuonna 1630. Hollannin esikuvan mukaan Tallinnassa toteutettiin tullimaksu nimeltä lisenssi, kaksi prosenttia tullattavien tavaroiden arvosta, joka otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa vuonna 1628. Kruunu antoi vuonna 1648 Suomenlahden alueen kaupungeille Tallinnalle, Narvalle ja Nyenille samansuuruiset tullit siinä toivossa, että kaupankäynti venäläisten kanssa alkaisi keskittyä Suomenlahdelle Arkangelin sijasta. Ajatusta siirtää Jäämeren kauppa Itämerelle sanottiin derivaatioksi. Se oli Ruotsin kauppapolitiikan tavoite vuosina 1617–1661. Suomenlahden alueen ulkomaantulli pantiin houkuttelevan matalaksi, vain kahdeksi prosentiksi tavaroiden arvosta. Ruotsi ei kuitenkaan pystynyt siinä asiassa painostamaan Venäjää, ja muutkin valtiot kuin Venäjä olivat derivaatiota vastaan. Kaupankäynti alkoi levittäytyä Narvan ja Nyenin seuduille, mutta vasta 1680- ja 1690-luvulla.[7]

Diplomatia ja ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uuden Ruotsin siirtomaa Pohjois-Amerikan itärannikolla vuonna 1638.

Ruotsin ja Ranskan välisestä liitosta kolmikymmenvuotisessa sodassa neuvoteltiin vuodesta 1629 alkaen. Neuvottelut johtivat uutenavuotena vuonna 1631 Bärwalden sopimukseen, jonka tarkoituksena oli ”Itämeren ja valtameren vapauden” puolustaminen yhdessä, ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiollinen sekä uskonnollinen vapauttaminen. Ranska sitoutui sopimuksessa rahoittamaan Ruotsia vuosittain 400 000 riikintaalerilla. Heilbronnin konventissa vuonna 1633 Etelä-Saksan protestantit muodostivat liiton, jossa Ruotsilla oli johtoasema. Heilbronnin liitto hajosi kuitenkin jo seuraavana vuonna Nördlingenin taistelun jälkeen. Westfalenin rauhassa Ruotsi sai Etu-Pommerin, osan Taka-Pommerista, Wismarin kaupungin sekä Bremenin ja Verdenin hiippakunnat. Ruotsi joutui yhdessä Ranskan kanssa takaamaan, että rauhanmääräyksiä noudatettiin.[10] Ruotsin lähettilääksi Ranskan hoviin nimitettiin Hugo Grotius, joka toimi tehtävässä vuoteen 1645.[11]

Diplomaattisia suhteita Venäjän kanssa hoidettiin suurten lähetystöjen, pysyvän edustajan eli residentin sekä rajalla käytävien neuvottelukokousten avulla. Moskovaan vuosina 1661–1662 matkustanutta suurta lähetystöä johti valtaneuvos Bengt Horn. Johann von Lilienthal toimi Venäjän residenttinä vuodet 1665–1667. Hän laati kerran viikossa Tukholmaan lähetettävän raportin, jonka tie kulki normaalia väylää Novgorodiin ja Narvaan ja sieltä Ruotsiin. Hänen seuraajansa oli Christopher von Koch (aateloituna von Kochen), joka toimi virassa vuodet 1684–1690. Vuoden 1666 kesällä ja syksyllä käytiin Ruotsin ja Venäjän välinen neuvottelu Pljussa-joella aivan Narvan kaupungin tuntumassa. Aiheena oli ruptuurisodan jälkeisten epäselvyyksien ratkominen.[6]

Suuri venäläinen lähetystö saapui syksyllä 1683 Ruotsiin. Sitä johti pajari Ivan Prontšištšev, ja se vahvisti valtakuntien välillä vallitsevan rauhan, sillä edellinen rauha oli venäläisen näkemyksen mukaan päättynyt tsaari Fjodor III:n kuolemaan. Juhlallinen seremonia tapahtui Tukholman Suurkirkossa, minkä jälkeen kuningas Kaarle XI nimitti uuden suuren lähetystön Moskovan-matkaa varten. Sen tehtävänä oli vastaavanlainen rauhanvahvistus nuorten kaksoistsaarien silmien edessä. Lähetystön johtaja oli valtaneuvos Conrad Gyllenstierna. Kooltaan virallinen lähetystö oli poikkeuksellisen suuri, 221 henkilöä. Se lähti matkaan Tukholmasta laivalla helmikuussa 1684 ja saapui reki-, kärry- ja venekyydin jälkeen Moskovaan huhtikuun 28. päivä. Rauha vahvistettiin prinsessa Sofian audienssissa toukokuun 28. päivä.[12]

Kun Pietari Suuri oli noussut Venäjän tsaariksi, vahvistettiin Ruotsin ja Venäjän välinen rauha jälleen seremoniallisin menoin vuonna 1699. Samaan aikaan rauhanvahvistamisen kanssa uusi tsaari suunnitteli jo uutta sotaa salassa Moskovaan saapuneelta ruotsalaiselta lähetystöltä. Ruotsin residentti Moskovassa Thomas Kniper (aateloituna Knipercrona) varoitti keväällä 1700 kirjeissään sekä Carl Piperiä että Bengt Oxenstiernaa Venäjän tulossa olevasta hyökkäyksestä. Rauhan aika Ruotsin ja Venäjän suhteissa päättyi myöhemmin samana vuonna. Ruotsin valtakunnan politiikka ulkomaita kohtaan perustui 1600-luvulla sopimuksiin ja liittoihin. Voimasuhteiden tasapaino ja harmonia Euroopassa olivat avainkäsitteitä kabinettipoliittisessa pelissä, johon laajentumishaluisen Venäjän oli vaikea sopeutua.[12]

Puolustussuunnitelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnan puolustussuunnitelma, joka oli valmistunut Kaarle XI:n aikana, perustui kolmelle tekijälle. Ensimmäinen niistä oli ruotujakoinen armeija, joka oli sijoitettuna emämaan ja provinssien eri alueille, minkä vuoksi sen liikekannallepano vei aikaa. Vuosisadan lopussa armeija oli 65 000 miehen vahvuinen. Toinen tekijä olivat linnoitukset. Sotakannalle siirtymisen hitauden vuoksi valtakunnan raja-alueille, erityisesti itään, oli kohta vuosisadan ajan rakennettu vahvoja linnoituksia, joiden tarkoitus oli pitää puolensa niin kauan, että armeija ehtisi avuksi. Kolmas tekijä oli voimakas laivasto, joka pitäisi meren puhtaana vihollisesta, erityisesti Tanskasta, ja kuljettaisi armeijan sinne, missä sitä tarvittaisiin. Laivastoa kehitettiin vuosina 1679–1699 lisäämällä ja modernisoimalla aluskantaa, minkä jälkeen laivastoon kuului 35 linjalaivaa, 15 fregattia ja 15 000 miestä. Kaarle XII lisäsi suunnitelmaan vielä aggressiivisen vastahyökkäyksen.[3][13]

Suomi suurvallan osana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa II Aadolf kutsui koolle Suomen säädyt tammikuussa 1616 järjestetyille Helsingin maapäiville. Kuningas pyysi säädyiltä tukea sodankäyntiin, mihin ne uskollisesti suostuivat. Säädyt määräsivät uusia veroja suomalaisille ja päättivät järjestää uusia sotajoukkoja.[14]

Suomalaiset saivat yksin hoitaa itärajan 1620-luvulta alkaen, kun Ruotsin armeija alkoi sotia Puolaa vastaan ja sotilaita siirrettiin uudelle rintamalle. Kesällä 1659 Suomi tyhjennettiin sotamiehistä kokonaan. Suomalaisten asioiden hoitaminen heikkeni selvästi suurvalta-aikana, kun huomio oli keskittynyt sotatapahtumiin muualla. Samaan suuntaan vaikutti valtakunnan keskushallinnon assimiloimis- eli sulauttamispolitiikka, jonka myötä suomalaisia siirtyi tai siirrettiin Pohjanlahden yli valtakunnan palvelukseen ja riikinruotsalaisia virkamiehiä puolestaan Suomeen. Toisaalta kenraalikuvernööri Pietari Brahen aikana Suomen taloudellisen menestyksen edellytyksiä parannettiin rakentamalla maanteitä, kehittämällä maanmittausta ja kaivosteollisuutta sekä perustamalla uusia kaupunkeja. Myös Turun akatemia perustettiin, minkä jälkeen Suomessa pian opittiin kirjapainotaito.[14]

Suomen kieli oli vielä 1600-luvun alussa suuressa osassa Suomea sivistyneistön seurustelukieli, mutta vuosisadan puolivälissä suomen tilalle oli tullut ruotsi.[3] Vuosina 1695–1697 Suomea koetteli poikkeuksellisen ankara nälänhätä, jonka seurauksena kolmannes väestöstä menehtyi.[14]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tarkiainen, Kari: Moskovalainen: Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478–1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2022.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Frost, Robert I.: The Northern Wars: War, State and Society in Northeastern Europe, 1558–1721. Longman, 2000. (englanniksi)
  2. ↑ a b Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 79. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  3. ↑ a b c d e f Kangas, Tomi: Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös, s. 8–10. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys ry, 1996. ISBN 952-90-7798-X
  4. ↑ History of Sweden - more than Vikings sweden.se. Viitattu 21.5.2023. (englanniksi)
  5. ↑ A Brief History of Sweden Local Histories. Viitattu 21.5.2023. (englanniksi)
  6. ↑ a b Tarkiainen 2022, s. 120, 123, 165–167.
  7. ↑ a b c d e Tarkiainen 2022, s. 251–265.
  8. ↑ Tarkiainen 2022, s. 265–269.
  9. ↑ Tarkiainen 2022, s. 368.
  10. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 13. Uskonsodat, s. 330–332, 342–343, 349. WSOY. ISBN 951-0-09741-1
  11. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 12. Tieteen ja taiteen vuosisata, s. 364. WSOY, 1982. ISBN 951-0-09740-3
  12. ↑ a b Tarkiainen 2022, s. 174–175, 181–182.
  13. ↑ Tarkiainen 2022, s. 279.
  14. ↑ a b c Mäkinen, Vesa (toim.): Topelius Maamme kirja, s. 396, 413–416, 421–424. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12804-X

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ruotsin_suurvalta-aika&oldid=22857286”