Demokratia

Demokratia eli kansanvalta on kansanvaltaan perustuva valtiojärjestys tai hallitusmuoto. Demokratian perusajatuksena on, että hallintovalta nousee kansasta ja toteuttaa kansan tahtoa. Demokratia tulee sanoista demos (tavallinen kansa) ja kratos (valta, hallita).

Poliittisessa teoriassa demokratiaan kuuluu pieni määrä eri valtiomuotojen yhdistelmiä ja myös poliittista filosofiaa. Tavallisena demokratian ominaispiirteenä pidetään sitä, että tärkeimmistä valtiollisista asioista päättää joko kansa itse tai kansan yleisillä vaaleilla kilpailevien ehdokkaiden joukosta valitsema toimielin (parlamentti). Jotta kilpailulliset vaalit voisivat toteutua kunnolla, on tavallisesti katsottu olevan tarvetta ilmaisun- ja lehdistönvapaudelle sekä jonkinasteiselle oikeusturvalle. Armeijan siviilimääräysvalta on usein nähty välttämättömyytenä ehkäisemään sekä sotilasdiktatuuria että armeijan sekaantumista politiikkaan. Joissakin maissa demokratia perustuu tasa-arvo-oikeuksien filosofiselle periaatteelle.

Demokratian pääperiaatteena on enemmistösääntö, vaikka monet demokraattiset järjestelmät eivät noudata tätä kurinalaisesti – edustuksellinen demokratia on suoraa demokratiaa yleisempi^{[vanhentunut linkki]} ja vähemmistön oikeudet turvataan usein joskus sellaiseksi kutsutulta kuin “enemmistön tyrannia”. Kansan itsemääräämisoikeus on tavallinen, muttei universaali, kannustava filosofia demokratian vakiinnuttamisessa.

Demokratia juontaa juurensa muinaiseen Intiaan, antiikin Kreikkaan ja Roomaan, muinaiseen Eurooppaan sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, mutta aikojen saatossa mielikuvat demokratiasta ovat merkittävästi muuttuneet ja luoneet eri suuntauksia. Demokratiaa on kutsuttu “viimeiseksi valtiomuodoksi” ja se on levinnyt merkittävästi ympäri maailmaa. Vaikka termiä “demokratia” tyypillisesti käytetään poliittisen valtion asiayhteydessä, ovat periaatteet sovellettavissa myös yksityisiin organisaatioihin ja muihin ryhmiin. Aikojen kuluessa äänioikeutta on laajennettu monilla lainkäyttöalueilla suhteellisen kapeista ryhmistä (tietyn etnisen ryhmän varakkaat miehet), mutta asia on yhä pysynyt kiistanalaisena koskien kiistelyn kohteina olevia maa-alueita, merkittävän maahanmuuton alueita ja tietyt kansalliset ryhmät poissulkevia maita.

Yhdistyneet kansakunnat on julistanut 15. syyskuuta kansainväliseksi demokratian päiväksi.

Vaalilipuke menee vaaliuurnaan.

Etymologia

Sana demokratia on peräisin antiikin kreikkalaisesta dēmokratia (δημοκρατία) -sanasta, jolla nykyaikana tarkoitetaan tavallisesti kansanvaltaa. Sana dēmokratia on muodostettu alkuosasta dēmos (δημος), ”kansa”, ”väkijoukko”, ”monet” ja kratos (κρατος) ”komento” tai ”valta”. Latinankielisistä teksteistä varhaisimmat maininnat on löydetty 1200-luvulta.

Kuten edellisessä kappaleessakin, kreikan sana dēmos käännetään tavallisesti "kansaksi." Alkuperäisesti dēmos ei kuitenkaan tarkoittanut koko kansaa. Nimitystä dēmos lienee käytetty alun perin eräistä Attikan alueista. Vasta myöhemmin se on muuttunut merkitsemään tällaisen alueen syntyperäisten asukkaiden muodostamaa yhteisöä. Yhdyssana dēmokratia saattoi tarkoittaa köyhälistön etuja ajavaa köyhälistön valtaa, kuten esimerkiksi Aristoteleen Politiikassa (1279 b). Modernina aikana sana demokratia on tullut niin täyteen myönteissävyisiä sivumerkityksiä, että miltei mitä tahansa hallitustapaa on kutsuttu demokraattiseksi: esimerkiksi Iso-Britannian, Alankomaiden, Belgian ja Skandinavian maiden monarkiaa, Yhdysvaltojen, Meksikon ja latinalaisamerikkalaisten maiden kaltaisia tasavaltoja sekä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kaltaisia kommunistivaltioita.

Demokratiakäsite

Demokratiakäsite on laajentunut antiikinaikaisesta kansanvallasta paljon siihen liitettyjen myönteisten mielleyhtymien vuoksi. Tällaisia ovat muun muassa poliittinen vapaus, tasa-arvo ja osallistumisoikeus. Nykyään demokratia on jakautunut eri muotoihin, ja ideologisia eroja syntyy jo sen perusteella, minkälaisia mielikuvia demokratiaan liitetään. Empiirisessä tutkimuksessa keskeisiä demokratian tunnusmerkkejä ovat kansalaisten poliittiset perusoikeudet ja päättäjien valinta kilpailullisilla vaaleilla.

Yleisesti hyväksyttyä ‘demokratian’ määritelmää ei ole, mutta mielleyhtymät, kuten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, kuvastavat nykydemokratiaa. Monet ihmiset käyttävät liberaalin demokratian lyhenteenä “demokratia”-termiä, johon saattaa sisältyä lisäelementtejä muun muassa poliittisesta moniarvoisuudesta, yhdenvertaisuudesta lain edessä, oikeudesta vedota vaaleilla valittuihin viranomaisiin epäkohtien oikaisemiseksi, oikeusturvasta, kansalaisoikeuksista, ihmisoikeuksista ja hallituksen ulkopuolisesta kansalaisyhteiskunnasta. Yhdysvalloissa vallanjaolla usein viitataan sivuominaisuuteen, mutta muissa Yhdistyneen Kuningaskunnan kaltaisissa maissa parlamentaarinen itsemääräämisoikeus on määräävänä filosofiana (vaikka yleisesti käytännössä pidetään yllä oikeuden riippumattomuutta). Muissa tapauksissa “demokratiaa” käytetään tarkoittamaan suoraa demokratiaa.

Demokratian muodot

Edustuksellinen

Edustuksellinen demokratia käsittää kansaa edustavien hallitusvirkailijoiden valinnan. Yleisimpiin mekanismeihin kuuluu ehdokkaan valinta äänten enemmistöllä tai lukuisuudella. Edustajat saatetaan valita edustamaan tiettyä aluetta tai vaalipiiriä tai suhteellisen järjestelmän myötä edustamaan koko äänestäjäkuntaa käyttäen valinnassa joskus näiden kahden yhdistelmää. Jotkut edustukselliset demokratiat sisältävät myös kansanäänestyksen kaltaisia suoran demokratian elementtejä. Kansan valittua edustajansa toimimaan sen etujen mukaisesti se säilyttää itsellään vapauden toimia oman harkintakykynsä sekä mielensä mukaisesti. Tämä on edustuksellisen demokratian tunnuspiirre.

Parlamentaarinen demokratia

Parlamentaarisessa demokratiassa hallituksen jäsenten edellytetään nauttivan parlamentin luottamusta, toisin kuin muunlaisissa valtiojärjestelmissä, joissa valtionpäämies nimittää hallituksen jäsenet oman mielensä mukaan. Hallitusvaltaa käyttää toimeenpaneva ministeristö, ja hallitus on kansan valitseman ja lakeja säätävän parlamentin tarkistusten ja tasapainottavien tekijöiden alainen sekä käynnissä olevan tarkastelun kohde.

Liberaali demokratia

Liberaali demokratia on edustuksellista demokratiaa, jossa valittujen edustajien kyky käyttää päätöksentekovaltaa on laillisuusperiaatteen alaisuudessa. Sitä tavallisesti suitsitaan perustuslailla, joka korostaa yksilöiden vapauksien ja oikeuksien suojelua ja asettaa rajoituksia johtajille silloin, kun enemmistön tahtoa käytettäisiin vähemmistöjen oikeuksien vastaisesti (kts. kansalaisoikeudet).

Liberaalissa demokratiassa osallistuminen ei ole arvo sinänsä, vaan on ennemminkin jokaisen oma asia, osallistuuko hän politiikkaan esimerkiksi äänestämällä vai ei. Oleellista on yksilöiden mahdollisuus äänestämällä vaihtaa vallan­pitäjät – omien intressiensä ja vapauksiensa turvaamiseksi. Käsitys korostaa tiedotusvälineiden politiikkaa arvioivaa roolia. Ihmiset nähdään tässä perinteessä yksilöinä. "Kansan" käsitteellä tai luokka- ja kulttuurieroilla ei ole suurta merkitystä. Perimmäisenä ajatuksena on organisoida yhteiskunta demokratian avulla siten, että "alkuperäistä" valtiotonta tilaa luonnehtivaa vapautta jää yksilöitten käyttöön mahdollisimman paljon.

Suora demokratia

Suora demokratia on poliittinen järjestelmä, jossa kansalaiset henkilökohtaisesti osallistuvat päätöksentekoon ilman välittäjiä tai edustajia. Suoran demokratian kannattajat väittävät, että demokratia on muutakin kuin vain prosessioikeudellinen, äänestämiseen liittyvä kysymys. Useimmat suorat demokratiat ovat olleet muodoltaan heikkoja, suhteellisen pieniä yhteisöjä, tavallisesti kaupunkivaltioita, esimerkiksi antiikin Ateena. Kuitenkin erittäin suuressa yli 30 miljoonan asukkaan Kalifornian järjestäytyneessä yhteisössä tavattu Kalifornian mallin mukainen laaja kansanäänestysten käyttö on joidenkin mielestä sukua suoralle demokratialle. Sveitsissä viisi miljoonaa äänestäjää osallistuu päätöksentekoon kansallisissa kansanäänestyksissä ja aloitteissa kahdesta neljään kertaan vuodessa; kantoni- ja kunta­tasolla suoran demokratian instrumentit ovat myös hyvin vakiintuneita.

Sosialistinen demokratia

Sosialistisella ajattelulla on useita eri näkemyksiä demokratiasta. Sosialidemokratia, demokraattinen sosialismi ja proletariaatin diktatuuri – tavallisesti pantu toimeen neuvostodemokratian myötä – ovat joitakin esimerkkejä. Monet demokraattiset sosialistit ja sosialidemokraatit uskovat edustuksellisella demokratialla yhdistettyyn osallistuvan demokratian sekä työpaikkademokratian muotoon.

Marxistiortodoksien keskuudessa on vihamielisyyttä yleisesti kutsuttua ”liberaalia demokratiaa” kohtaan. Tällä he yksinkertaisesti viittaavat parlamentaariseen demokratiaan usein sen keskitetyn luonteen vuoksi. Koska marxistit, leninistit ja trotskilaiset halusivat tuhota kapitalistisen yhteis­kunnan poliittisen eliitin, he uskovat kommuunijärjestelmän tai neuvostojen avulla toteutettuun suoraan demokratiaan. Tämä järjestelmä pohjimmiltaan julistaa itseänsä neuvostodemokratiana ja ensi alkuun työpaikkademokratiana. (Katso demokratia marxismissa)

Anarkistinen demokratia

Monet anarkistit hyväksyvät ainoana demokratian muotona suoran demokratian. Jotkut anarkistit vastustavat suoraa demokratiaa, kun taas toiset suosivat sitä. Pierre-Joseph Proudhon väitti, että ainoa hyväksyttävä suoran demokratian muoto on sellainen, jossa tunnustetaan se, etteivät enemmistöpäätökset senhetkisestä yksimielisyydestä huolimatta sido vähemmistöä. Kuitenkin anarkokommunisti Murray Bookchin arvosteli yksilöanarkisteja demokratian vastustamisesta ja sanoo “enemmistösäännön” olevan yhdenmukainen anarkismin kanssa. Jotkut anarkokommunistit vastustavat suoran demokratian enemmistöluonnetta tuntien, että se voi haitata yksilönvapautta ja valitsevat suositellun konsensusdemokratian ei-enemmistömuodon, mikä on yhtenevä Proudhonin suoran demokratian asenteen kanssa.

Valikoiva demokratia

Arpomisen myötä suoritettavan päätöksentekijöiden valintaprosessin sanotaan joskus olevan demokratiaa ilman vaaleja. Tarkoitus tähän on se, että valitut edustavat kansan mielipiteitä ja kiinnostuksia laajassa mittakaavassa ja valitut ovat reilumpia ja tasapuolisempia kuin vaaleilla valittu virkailija. Käytäntö oli levinnyt laajalle ateenalaisessa demokratiassa ja nykyään sitä yhä käytetään muun muassa Yhdys­valloissa juryn valitsemisessa. Todellisten vaalien puutteen vuoksi kaikkialla ei olla yhtä mieltä siitä, voidaanko arpomista pitää demokratiana.

Konsensusdemokratia

Konsensusdemokratiassa päätöksen­tekoon ei riitä yksin­kertainen enemmistö, vaan sitä varten vaaditaan eriasteista konsensusta tai määräenemmistöä. Tyypillisesti tällä yritetään suojella vähemmistön oikeuksia enemmistösäännön määräysvallalta. Monissa maissa perustus­lain muuttaminen edellyttääkin vähintään tietyn suuruista määrä­enemmistöä.

Vuorovaikutteinen demokratia

Vuorovaikutteinen demokratia pyrkii hyödyntämään informaatioteknologiaa äänestäjien ottamiseksi mukaan lainsäätämiseen. Se tarjoaa järjestelmän uusien lakien ehdottamiseksi, ehdotusten tärkeysjärjestykseen asettamiseksi, parlamentin kautta selkiyttämiseksi ja kansanäänestyksen myötä voimaan saattamiseksi.

Ylikansallinen demokratia

Rooman sopimus määritti enemmistöäänestämisen olemaan päätösten saavuttamisen pääasiallinen toimintatapa Euroopan ministerineuvostossa. Tämä järjestelmä jakaa ääniä Euroopan unionin jäsenvaltioille osittain väkiluvun mukaan, mutta sitä on vahvasti painotettu pienempien valtioiden eduksi. Tämä saattaa näyttää edustuksellisen demokratian muodolta, mutta Neuvoston edustajat saatetaan nimittää ilman, että heidät valittaisiin vaaleilla suoraan. Jotkut saattaisivat tarkastella asiaa siltä kannalta, että “yksilöt” edustavat demokraattisesti valtioita ennemmin kuin kansaa, kuten monissa muissa kansainvälisissä organisaatioissa.

Euroopan parlamentin jäsenien vaaleilla valitseminen demokraattisesti perustuen yleiseen äänioikeuteen saatetaan nähdä esimerkkinä ylikansallisesta demokraattisesta instituutiosta.

Historia

Pääartikkeli: Demokratian historia

Varhaishistoria

Tämä kartta heijastelee Freedom Housen Vapaus Maailmassa 2007 –tutkimusta, joka raportoi maailman vapauden tilasta vuonna 2006. Se on yksi tutkijoiden laajimmin käyttämistä demokratian mittareista. Huomaa, että vaikka nämä mittarit (toinen on alhaalla kuvailtu Politeia data) ovat vahvasti keskenään riippuvuussuhteessa, tämä ei tarkoita vaihtokelpoisuutta.

Tämä kaaviokuva näyttää Freedom Housen arvion kansakuntien lukumäärän eri luokissa yllä olevan antamana ajanjaksolta, joilta on tutkimuksia eli vuosilta 1972-2005.

Demokraattisuus. Tämä kartta näyttää tietoa, jota on esitetty vuoden 2003 Politeia IV -datasarjan raportissa. Vaaleimmat maat saavat 10 pistettä, kun taas tummimpia maita (Saudi Arabia ja Qatar) pidetään vähiten demokraattisina pistein -10.

Vuonna 2007 julkaistu The Economist -lehden demokratiaindeksi. Haaleimmat siniset maat saavat 9,5–10 pistettä (Ruotsin ollessa demokraattisin maa 9,88:lla), kun taas mustien maiden pisteet ovat alle 2 (Pohjois-Korean ollessa vähiten demokraattinen 1,03:lla).

Yksi aikaisimmista maininnoista demokraattisista sivilisaatioista tai joskus väitetyistä oligarkioista löydettiin muinaisen Intian tasavalloista, jotka perustettiin ennen 500 eaa. ja ennen Gautama Buddhan syntymää. Nämä tasavallat tunnettiin mahajanapadoina, ja näistä Vajjin valtiossa Vaishalin kaupungissa (joka nykyään on Intian Bihar) kehitettiin maailman ensimmäinen tasavalta. Demokraattisia Sangha, Gana ja Panchayat –järjestelmiä käytettiin joissakin näissä tasavalloissa: nykyään Panchayat-järjestelmää käytetään yhä Intian kylissä. Myöhemmin 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuren aikana kreikkalaiset kirjoittivat nykyisten Pakistanin ja Afganistanin paikalla olleista Sabarcaen ja Sambastain valtioista, joiden ”valtiomuoto oli demokraattinen ja ei loistelias” tuon ajan oppineiden kreikkalaisten mukaan.

Antiikki

Ensiksi demokratian käsite ilmaantui antiikin Kreikan poliittisessa ja filosofisessa ajattelussa. Filosofi Platon vertaili demokratiaa, “hallittujen vallan” -järjestelmää vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan valta) ja timokratian järjestelmiin. Vaikka tänään monien mielestä ateenalainen demokratia oli ollut suoran demokratian muoto, alun perin sillä oli kaksi nyky­aikaisesta demo­kratiasta poikkeavaa ominaisuutta: ensinnäkin tavallisten kansalaisten jakaminen (monen valinta) hallitus- ja oikeusvirkoihin, sekä toiseksi kaikkien kansalaisten kokoontuminen. Kaikki miespuoliset Ateenan kansalaiset olivat oikeutettuja puhumaan ja äänestämään kansan­kokouksessa, joka sääti kaupunkivaltion lait, mutta poliittisia oikeuksia ja kansalaisuutta ei annettu naisille, orjille eikä metoikeille. Ateenan 250 000 asukkaasta vain noin 30 000 oli kansalaisia, ja heistäkin ehkä vain 5 000 on saattanut osallistua säännöllisesti yhteen tai useampaan kansankokouksen tapaamiseen. Useimmat Ateenan hallituksen virkamiehistä ja tuomareista määrättiin virkaansa; vain kenraalit (strategokset) ja muutamat muut upseerit valittiin vaaleilla.

Rooman tasavallassa järjestettiin vaaleja, mutta jälleen naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta. Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja alun perin kaikki korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä, kunnes vuodesta 367 eaa. alkaen virat olivat kaikille kansalaisille avoimia.

Keskiaika

Keskiajalla käytössä oli monta hallitusmuotoa, jotka edellyttivät yleisiä äänestyksiä. Äänioikeus oli usein rajattu vain pienelle osalle väestöstä. Silloin oli käytössä useita erilaisia vaalimenetelmiä. Toisistaan poikkeavia historian saatossa käytettyjä menetelmiä tai järjestelmiä ovat olleet muiden muassa Gopalan vaali Bengalissa, puolalais-liettualainen kansainyhteisö, Allting Islannissa, Italian keskiaikaiset kaupunkivaltiot, Irlannin tuatha-järjestelmä, keskiajan Novgorodin ja Pihkovan tasavaltojen vetše, Skandinavian käräjät, Tirolin ja Sveitsin säätyjen kokoontumiset sekä 1500-luvun Japanin Sakain itsehallinnollisen kauppakaupungin vaalit. Ne olivat kokoontumisia sisältäviä järjestelmiä. Kuitenkin osallistumisoikeus oli usein rajoitettu pienelle väestönosalle, joten nämä voitaisiin pikemminkin luokitella oligarkioiksi. Keskiajalla useimpia alueita hallitsi papisto tai feodaalinen ylimystö.

Englannin kehitys

Magna Carta rautamusteella pergamentille

Englannissa Magna Carta rajoitti kuninkaan valtaa. De Montfort'n parlamentti vuonna 1265 oli ensimmäinen vaaleilla valittu Englannin parlamentti. Se silti kokoontui vain kuninkaan kutsusta, mikä riippui täysin hänen mieli­vallastaan: tavallisimmin parlamentti kutsuttiin koolle, kun kuningas tarvitsi lisää varoja.

Vuoden 1688 mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1689 säädettiin Englannin Bill of Rights, joka vahvisti tietyt kansalaisten perus­oikeudet ja lisäsi parlamentin vaikutusvaltaa. Äänioikeus pysyi vieläkin yläluokkaisen vähemmistön erioikeutena, minkä vuoksi vielä vuonna 1780 alle kolme prosenttia väestöstä saattoi äänestää parlamentin vaaleissa. Vaali­oikeus­järjestelmään liittyi historiallisista syistä epä­johdon­mukaisuuksia. Niinpä joillakin vanhoilla, aikojen kuluessa melkein autioituneilla asutuskeskuksilla (ns. lahonneilla kauppaloilla) oli yhä oikeus valita edustaja parlamenttiin, kun taas monilla suuriksikaan kasvaneilla uudemmilla kaupungeilla ei ollut.

Myöhemmin äänioikeutta laajennettiin aste asteelta, parlamentti sai vähitellen lisää valtaa ja lopulta monarkista tuli lähinnä vain valta­kunnan keulakuva.

Irokeesit

Demokratiaa toteutettiin tietyssä laajuudessa myös Irokeesikonfederaation kaltaisissa ihmisjoukkioissa ja heimoissa. Kuitenkin Irokeesikonfederaatiossa vain tiettyjen klaanien miespuoliset pystyivät olemaan johtajia, ja joitakin klaaneja suljettiin politiikasta pois. Vain vanhimmat naispuoliset samasta klaanista pystyivät valitsemaan ja syrjäyttämään johtajat. Tämä sulki suurimman osan väestöstä ulkopuolelle. Päätöksiä tehtäessä mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei äänestämällä päätetty enemmistön tuesta, vaan johtajien keskuudessa piti vallita yksimielisyys. Lukumäärältään tavallisesti 20–50 jäsentä käsittävillä busmannien kaltaisilla ryhmäyhteiskunnilla usein ei ole johtajia ja päätöksenteko perustuu enemmistössä vallitsevaan yksimielisyyteen.

1700- ja 1800-luku

Vaikka perustajaisät eivät kuvailleetkaan Yhdysvaltoja demokratiaksi, sitä on kuvattu ensimmäiseksi liberaaliksi demokratiaksi sillä perusteella, että sen perustajia yhdisti päättäväisyys rakentaa amerikkalaisuus vapauden ja tasa-arvon periaatteiden varaan. Vuonna 1788 hyväksytty Yhdysvaltain perustuslaki sääti vaaleilla valitun hallituksen ja turvasi kansalaisoikeudet ja -vapaudet. Kuitenkin siirtomaakaudella ennen vuotta 1776 vain aikuiset valkoiset miespuoliset varallisuuden omistajat pystyivät äänestämään; äänioikeutta ei ollut Afrikasta tuoduilla orjilla, vapaillakaan mustilla eikä naisilla. Läntisillä raja­seuduilla demokratiasta tuli elämäntapa laajoin sosiaalisin, taloudellisin sekä poliittisin tasa-arvoin. Sen sijaan raja­seudullakaan ei demokratiaa saavutettu esi­merkiksi Kanadassa^lähde?, Australiassa tai Venäjällä. Ennen 1840-lukua kaikki varallisuuteen perustuvat ehdot oli poistettu, ja melkein kaikki valkoiset aikuiset miespuoliset kansalaiset saivat ääni­oikeuden. Äänestys­aktiivisuus liittovaltio-, osavaltio- ja paikallistason vaaleissa vaihteli 60 ja 80 prosentin välillä. Järjestelmä asteittaisesti kehittyi jeffersonilaisesta demokratiasta jacksonilaiseen demokratiaan ja pitemmälle. Sisällissodan jälleenrakentamisen (1860-luvun lopulla) aikana vastavapautetuista orjista tuli äänioikeutettuja kansalaisia (koskien miehiä).

Vuonna 1789 vallankumouksellinen Ranska laati ihmisoikeuksien julistuksen, jonka mukaan kaikilla miespuolisilla oli mahdollisuus äänestää kansallis­kokouksen vaaleissa, joskin tämä jäi lyhyt­ikäiseksi.

Liberaalit demokratiat olivat harvassa ja usein lyhytikäisiä ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Monet eri kansakunnat ja alueet ovat väittäneet olleensa ensimmäisiä yleisine äänioikeuksineen.

1900-luku

Siirtymät liberaaliin demokratiaan ovat tapahtuneet perättäisinä “demokratian aaltoina”, vaihtelevasti sotien, vallankumousten, siirtomaavallan purkautumisen ja taloudellisten asianhaarojen seurauksena. Suomessa otettiin käyttöön yleisillä vaaleilla valittu sukupuolia erottelematon yksikamarinen kansaneduskunta vuonna 1906. Tällöin Suomi oli vielä autonominen Venäjän suuriruhtinaskunta, ja suuriruhtinaalla oli veto-oikeus kansaneduskunnan säätämiin lakeihin. Tilanne muuttui oleellisesti vuoden 1917 vallankumouksen yhteydessä, minkä seurauksena Suomesta tuli itsenäinen tasavalta. Ensimmäinen maailmansota sekä Ottomaanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin hajoaminen johtivat uusien kansallisvaltioiden luomiseen Eurooppaan, ja useimmat uusista valtioista olivat ainakin nimellisesti demokraattisia. 1920-luvulla demokratia kukoisti, mutta Suuri lama aiheutti pettymystä ja useimmat Euroopan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian maat muuttuivat vahvan miehen valloiksi tai diktatuureiksi. Fasismi ja diktatuurit rehottivat natsi-Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä muissakin epä­demo­kraattisiksi kehittyneissä maissa kuten Baltian ja Balkanin maissa, Brasiliassa, Kuubassa, Kiinassa ja Japanissa. Samaan aikaan myös Josif Stalin sai Neuvostoliitossa diktaattorin aseman. Niinpä 1930-luku tunnetaankin “diktaattoreiden aikakautena”.

Läntisessä Euroopassa tämän trendin huippu oli toinen maailmansota. Miehitetyn Saksan läntisten miehitys­vyöhykkeiden, Itävallan, Italian ja Japanin menestyksekäs demokratisointi tarjosi mallin myöhemmälle hallintojärjestelmän vaihtoteorialle. Kuitenkin suurin osa Itä-Euroopasta, muun muassa Neuvostoliiton miehitysvyöhyke Saksassa eli myöhempi Saksan demokraattinen tasavalta, pakotettiin epädemokraattiseen Neuvostoblokkiin. Sotaa seurasi siirtomaavallan purkaminen, ja jälleen useimmilla uusilla itsenäisillä valtioilla oli nimellisesti demokraattiset perustuslait. Toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä useimmilla läntisillä demokraattisilla kansakunnilla oli puitetaloudet ja kehittyneet hyvinvointiyhteiskunnat, jotka heijastelivat niiden äänestäjäkunnan ja puolueiden keskuudessa vallitsevaa yksimielisyyttä. 1950- ja 60-luvuilla talouskasvu oli vahvaa sekä läntisissä että kommunistisissa maissa, mutta myöhemmin se heikkeni valtio­johtoisissa talouksissa. 1960-luvulla suuri osa kansallisvaltioista oli nimellisesti demokratioita, vaikka enemmistö maailman väestöstä eli valtioissa, joissa vaalitulosta vääristeltiin, kuten erityisesti kommunistissa maissa ja entisissä siirto­maissa.

Seuraava demokratisoitumisen aalto toi mukanaan monille kansakunnille huomattavia edistysaskeleita kohti todellista liberaalia demokratiaa. 1970-luvun lopulla Espanja, Portugali (1974) ja 1980-luvun alussa useat muut sotilasdiktatuurit Etelä-Amerikassa (Argentiina vuonna 1983, Bolivia, Uruguay 1984, Brasilia 1985- ja Chile 1990-luvun alussa) palasivat siviilivaltaan. 1980-luvun puoliväliin ja loppuun mennessä tätä esimerkkiä seurasivat Itä- ja Etelä-Aasian kansakunnat. 1980-luvun taloudellinen huonovointisuus yhdessä kommunistisen painostuksen aiheuttaman mielipahan kanssa edisti Kylmän sodan päättymisen merkkinä olevaa Neuvostoliiton romahtamista ja entisen itäblokin maiden demokratisoimista ja liberalisoimista. Maantieteellisesti ja kulttuurisesti lähimpänä läntistä Eurooppaa olevat uudet demokratiat ovat olleet menestyksekkäimpiä ja ne ovat nykyään Euroopan Unionin jäseniä tai jäsenehdokkaita. 1990-luvulla liberaali trendi levisi joihinkin Afrikan valtioihin, merkittävimmin Etelä-Afrikkaan. Joihinkin viimeisimpiin liberalisaation yrityksen esimerkkeihin kuuluvat Suharton suistaminen vallasta Indonesian vallankumouksessa 1998, Jugoslavian vallankumous, Georgian ruusuvallankumous, Oranssivallankumuos Ukrainassa, Setrivallankumous Libanonissa ja Tulppaanivallankumous Kirgisiassa.

Tällä hetkellä maailmassa on 121 demokraattista valtiota ja määrä kasvaa edelleen. Onkin spekuloitu, että kasvu saattaisi jatkua tulevaisuudessa siihen pisteeseen saakka, että liberaalidemokraattisista kansallisvaltioista tulee ihmisyhteiskunnan universaali standardimuoto. Tämä ennustus muodostaa Francis Fukuyaman kiistanalaisen “historian loppu” -teorian ytimen. Näitä teorioita arvostelevat pelkäävät liberaali-demokratioiden muuttuvan jälkidemokraattisiksi. Toisaalta taas tätä teoriaa puolustavat korostavat epäliberaalien demokratioiden suurta määrää.

Julkisen vallan ulkopuolinen demokratia

Julkisen piirin lisäksi samanlaisia äänestyksen ja edustuksen demokraattisia periaatteita ja mekanismeja on käytetty muunlaisien yhteisöjen ja organisaatioiden hallitsemiseen.

• Monet julkisen vallan ulkopuolisista organisaatioista päättävät äänestämällä politiikasta ja johtajuudesta.
• Liike-elämässä osakeyhtiöt valitsevat hallituksensa äänillä, jotka arvottuvat osakkaan osakesalkun suuruuden mukaan.
• Useimmat ammattiliitot valitsevat johtajansa demokraattisten vaalien myötä.
• Osuuskunnat ovat asiakkaidensa tai työntekijöidensä omistamia ja demokraattisesti hallitsemia yrityksiä.

Teoria

Aristoteles

Aristoteles vertaili suuren ihmisjoukon valtaa (demokratia/politeia), harvojen valtaa (oligarkia/aristokratia) ja yhden henkilön valtaa (tyrannia/monarkia tai tämän päivän autokratia) toisiinsa. Hänen mukaansa jokaisesta järjestelmästä oli sekä hyvä että paha muunnelma. Jos vallanpitäjät käyttivät valtaa vain omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, kyseessä oli paha järjestelmä. Aristoteles pitikin demokratiaa politeian turmeltuneena vastineena.

Käsitteenmuodostus

Modernien politiikan teoreetikkojen keskuudessa on kolme kilpailevaa käsitystä demokratiasta

Kokonaisdemokratia käyttää demokraattisia prosesseja kansalaisten preferenssien tavoittelemiseen ja siten kokoaa ne yhteen hyväksyttävien yhteiskunnan sosiaalipoliitikkojen määrittämiseksi. Näin ollen tämän näkemyksen kannattajien mielestä demokraattisen osallistumisen pitäisi ensisijaisesti keskittyä äänestykseen, jossa eniten ääniä saanut politiikka pannaan täytäntöön.

Aggregatiivinen demokratia

Aggregatiivinen demokratia jakautuu moneen haaraan. Minimalismin mukaan demokratia on hallitusjärjestelmä, jossa kansalaiset antavat poliittisten johtajien joukkueille oikeuden hallita tietyn vaalikauden ajan. Tämän minimalistisen käsitteen mukaan kansalaiset eivät voi eikä heidän pitäisi ”hallita”, koska esimerkiksi useimmiten heillä ei ole selkeitä näkemyksiä useimmista kysymyksistä tai heidän näkemyksensä eivät ole kunnolla perusteltuja. Joseph Schumpeter puki tämän sanoiksi kuuluisimmin kirjassaan Kapitalismi, Sosialismi ja Demokratia. Sen aikaisiin minimalismin puolestapuhujiin kuuluvat William H. Riker, Adam Przeworski, Richard Posner.

Toisaalta suora demokratia sisältää sen, ettei kansalaisten pitäisi osallistua lakien säätämiseen ja politiikan tekoon suoraan vaan heidän edustajiensa välityksellä. Suoran demokratian kannattajat tarjoavat eri perusteluja tämän näkemyksen tukemiseksi. Poliittinen aktiivisuus voi olla itsessään arvokasta sen sosialisoidessa ja kouluttaessa kansalaisia, ja populaari osallistuminen voi hillitä voimakkaita eliittejä. Tärkein toteamus on se, etteivät kansalaiset todellisuudessa hallitse itseänsä, elleivät he päätä suoraan laeista ja politiikasta.

Hallituksilla on taipumus tuottaa mediaaniäänestäjän näkemyksiä lähellä olevia lakeja ja poliitikkoja – mediaaniäänestäjän vasemmalla puolella on puolet äänestäjistä ja oikealla puolella loput. Tosiasiassa tämä ei ole toivottava lopputulos, kun se edustaa äänistä kilpailevien itsekkäiden ja jonkin verran vastuuttomien poliittisten eliittien tekoja. Downs olettaa ideologisten poliittisten puolueiden olevan välttämättömiä niiden toimiessa välittäjänä yksilöiden ja hallitusten välillä. Anthony Downs toi tämän näkemyksen esille vuonna 1957 ilmestyneessä kirjassaan Demokratian taloudellinen teoria'.

Robert A. Dahl väittää, että demokratian perus­peri­aate koskien kollektiivisten päätösten yhdistämistä on se, että poliittisessa yhteisössä jokaisella henkilöllä on oikeus siihen, että hänen etujaan tarkastellaan yhtäläisesti (kaikki ihmiset eivät ole välttämättä yhtä tyytyväisiä kollektiiviseen päätökseen). Hän käyttää polyarkian termiä viitatakseen yhteiskuntiin, joissa on olemassa tällaisessa demokratiassa johtaviksi miellettyjä tiettyjä toimielinten ja menettelytapojen joukkoja. Ennen kaikkea näiden instituutioiden keskuudessa on kaikkea tai suurinta osaa yhteiskunnan julkista politiikkaa käsittelevien edustajien valitsemiseen käytettävien vapaiden ja avoimien vaalien esiintyminen. Kuitenkaan nämä polyarkiset menettelytavat eivät välttämättä luo täyttä demokratiaa, jos esimerkiksi köyhyys estää poliittista osallistumista. Jotkut näkevät ongelman siinä, että varakkailla on enemmän vaikutusvaltaa ja näin ollen esittävät syitä kampanjarahoitusuudistuksen kaltaisen uudistuksen puolesta. Jotkut saattavat nähdä sen ongelmana, että äänestäjien enemmistö päättää politiikasta toisin kuin koko väestön enemmistösääntö. Tätä voidaan käyttää perusteluna poliittisen osallistumisen tekemiselle pakolliseksi pakkoäänestyksen myötä tai sen tekemiselle malttavaisemmaksi (ei-pakollinen) yksinkertaisesti kieltämällä hallitusvallan ennen kuin täysi enemmistö tuntisi taipumusta tuoda julki ajatuksensa.

Keskusteleva demokratia

Keskusteleva demokratia perustuu näkemykselle, että demokratia on keskusteluhallitus. Neuvottelevat demokraatit väittävät, että lakien ja poliitikkojen pitäisi perustua järkiperusteille, jotka kaikki kansalaiset voivat hyväksyä. Poliittisen areenan pitäisi olla sellainen, missä johtajat ja kansalaiset perustelevat, kuuntelevat ja muuttavat mieltänsä.

Radikaali demokratia

Radikaali demokratia perustuu idealle, että yhteiskunnassa on olemassa hierarkkisia ja painostavia valtasuhteita. Demokratian tehtävä on näiden suhteiden saattaminen näkyville ja niiden haastaminen sallimalla erilaisuus, mielipide-erot ja vastakohtaisuus päätöksentekoprosessissa.

Kritiikki

Demokratia ja tasavalta

Erityisesti tarkastellessa Yhdysvaltain perustajaisien teoksia 1700-luvun historiallisissa käyttökohteissa sana “demokratia” yhdistettiin radikaaliin egalitarismiin ja usein sillä tarkoitettiin sitä, mitä me kutsumme nykyään suoraksi demokratiaksi. Samassa historiallisessa taustayhteydessä sanaa “tasavalta” käytettiin viittaamaan tänään kutsumaamme edustukselliseen demokratiaan. Esimerkiksi James Madison Federalistisen Paperin Nro 10:ssa kannattaa demokratian sijaan perustuslaillista tasavaltaa yksilön suojelemiseksi enemmistöltä. Madison pyrki erottamaan suoran ja edustuksellisen demokratian, mutta hänen valintansa tämän tekemiseksi käyttämällä sanoja “demokratia” ja “tasavalta” ei perustunut sanojen ensisijaiseen käyttötarkoitukseen.

Senaikaisessa läntisessä käytössä termillä “demokratia” tavallisesti viitataan kansan valitsemaan joko suoraan tai edustukselliseen hallitukseen. [1] Termillä "tasavalta" on monia eri merkityksiä, mutta nykyään usein sillä viitataan edustukselliseen demokratiaan ja erityisesti valtioihin, joissa presidentti tai muu valtionpäämies valitaan yleisillä vaaleilla määrä­ajaksi, toisin kuin monarkioissa, joissa valtion­pää­miehen asema on yleensä perinnöllinen, joskin monissa sellaisissakin vallitsee edustuksellinen demokratia, jossa hallituksen päämiehenä on vaaleilla valittu pääministeri. Tämän vuoksi tasavalta-nimitystä on käytetty myös esimerkiksi Saksan demokraattisesta tasavallasta ja Neuvostoliitosta.

Yhdysvaltojen perustuslaissa todetaan, että valta on kansalla: “Me kansa…” Kuitenkin huolimatta selvästä demokratiasta perustuslaillisessa tasavallassa jotkut väittävät, että Yhdysvaltain kansalaisia hallitsee laillisuusperiaate kansan enemmistön sijaan. Perustuslailliset tasavallat ovat tarkoituksellisia yrityksiä rahvaanvallan uhan pienentämiseksi, ja näin ollen ne suojelevat vähemmistöryhmiä enemmistön tyrannialta asettamalla väestön enemmistövallalle pidätteitä. Thomas Jefferson totesi, että enemmistön oikeudet eivät voi olla olemassa, jos myöskään yksilön oikeudet eivät ole. Kansan enemmistön valtaa tarkistetaan rajoittamalla vaaleilla valittujen edustajien valtaa, edustajat hallitsevat kaikkia koskevan perustuslain rajoissa ennemmin kuin kansanäänestys tai hallitus, jolla on valtaa kieltää mikä tahansa luovuttamaton oikeus. Lisäksi vaaleilla valittujen edustajien valtaa myös rajoitetaan yksittäisen yksilön vastaisilla kielloilla lainsäädännöllisen, oikeudellisen ja toimeenpanollisen vallan ollessa olemassa, jotta perustuslakia on erittäin vaikeata muuttaa. John Adams määritteli perustuslaillisen tasavallan “ei ihmisten vaan lakien hallitukseksi”.

Yhdysvaltain perustuslain alkuperäiset laatijat olivat huomattavan tietoisia siitä vaarasta, että enemmistö saattaisi loukata yksilönvapautta. He loivat huolellisesti Perustuslain ja Yhdysvaltain Oikeuksien Lakialoitteen perustuvat instituutiot. He säilyttivät enemmistösäännön elementit, joiden he olettivat olevan parhaita. Mutta perustuslaki lievensi näitä suojelemalla yksilönvapautta, vallanjaolla ja kerrostuneella liittovaltion rakenteella. Luovuttamattomat oikeudet viittaavat ihmisoikeuksiin, joita ei katsota hallituksen antamiksi, ja näistä ei voi antaa periksi. Yhdysvaltain perustuslaki kirjoitettiin kansalaisten luovuttamattomien oikeuksien suojelemiseksi vaikkakin enemmistösäännöllä toteutetuilta mahdollisilta hallituksen väärinkäytöksiltä. Luovuttamattomia oikeuksia ei ole antanut hallitus vaan luonto.

Republikanismilla ja liberalismilla on monitahoinen suhde demokratiaan ja tasavaltaan.

Perustuslailliset monarkiat ja yläkamarit

Alkuaan Amerikan ja Ranskan vallankumousten jälkeen oli avoin kysymys, pitäisikö demokratiassa olla tarkistamattoman enemmistösäännön rajoittamiseksi elitistinen ylähuone, jonka jäseniksi saatettaisiin valita ansioituneita asiantuntijoita tai muita henkilöitä, joilla olisi elin­ikäinen virassa­pysymis­oikeus, tai pitäisikö perustuslaillisella monarkilla olla rajoitettua mutta todellista valtaa. Joissakin maissa kuten Britanniassa, Alanko­maissa, Belgiassa, Skandinavian maissa ja Japanissa monarkia säilyi, mutta hallitsijan valtaa rajoitettiin yhä enemmän, kunnes hänelle jäi vain symbolisia tehtäviä. Usein monarkian mukana lakkautettiin aristokraattinen järjestelmä, kuten tehtiin Yhdysvalloissa, Ranskassa, Kiinassa, Venäjällä, Saksassa, Itä­vallassa, Unkarissa, Italiassa, Kreikassa ja Egyptissä. Useimpien maiden lain­säädäntö­elimiin kuului edelleen elitistinen ylä­huone, jonka jäsenillä oli usein elinikäinen virassapysymisoikeus, mutta lopulta nämä senaatit menettivät valtaa (kuten Britanniassa) tai niistäkin tuli vaaleilla valittavia, jolloin ne saattoivat säilyttää valtansa (kuten Yhdysvalloissa).

Katso myös

• Demokraatti (täsmennyssivu)
• Antiikin demokratia
• Demokratian rauhateoria
• Elektroninen demokratia
• Enemmistösääntö
• Freedom House
• Liberaali demokratia
• Mielenhallinta
• Mielipidetutkimus
• Kansandemokratia
• Suora demokratia
• Teokratia
• Vaali
• Äänestys

Kirjallisuutta

• Rosanvallon, Pierre: Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. ((La contre-démocratie: La politique à l’âge de la défiance, 2006.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen) Tampere: Vastapaino, 2008. ISBN 978-951-768-226-8
• Rosanvallon, Pierre: Demokraattinen oikeutus. Puolueettomuus, refleksiivisyys, läheisyys. ((La légitimité démocratique: Impartialité, réflexivité, proximité, 2008.) Suomentanut Vappu Helmisaari) Tampere: Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-319-7

Aiheesta muualla

• Christiano, Tom: Democracy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)