Klassismi
Klassismi eli uusklassismi (vanh. klassisismi, uuslat. classicismus, lat. classis ’luokka’) on barokin ja rokokoon jälkeen syntynyt taidesuuntaus, joka vaikutti 1700- ja 1800-luvuilla. Sillä tarkoitetaan yleensä Rooman ja klassisen antiikin Kreikan taiteen ja kirjallisuuden pitämistä esikuvana.[1] Klassismi syntyi vastineeksi barokille, jonka muotojen koristeellisuudesta ja ylenpalttisuudesta haluttiin pyrkiä yksinkertaisuuteen, tasapainoon ja luonnollisuuteen.[2]
Kirjallisuudessa klassismin ajanjaksona pidetään 1600-lukua ja 1700-luvun alkua. Kirjallisuudessa klassismi pyrki myös muodon ja sisällön harmoniaan sekä ilmaisun selkeyteen.[3] Klassismin keskus oli tuolloin Ludvig XIV:n Ranska, jossa suuntaus keskittyi erityisesti salonkeihin ja hoviin. Klassismi ihannoi antiikin kirjallisuutta, jonka pohjalta pyrittiin laatimaan säännöt eri kirjallisuudenlajeille.[1]
Tyylipiirteet ja ihanteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin malli oli klassismille hyvin tärkeä. Sen tyylipiirteinä voidaankin pitää symmetriaa, tasapainoa, johdonmukaisuutta ja luonnollisuutta.[2] Antiikin ihailu näkyi kaikilla taiteenaloilla. Kirjallisuudessa pyrittiin muodon ja ilmaisun selkeyteen sekä tyyliltään ehyisiin, tasapainoisiin ja sopusuhtaisiin teksteihin. Myös klassismin taiteessa tavoiteltiin harmoniaa, luonnollisuutta ja järkevyyttä, jotka olivat ominaisia piirteitä antiikin Kreikan ja Rooman aikakausille.[4] Luonnollisuudella tarkoitettiin taitoa kuvata todellisuutta antiikin kirjailijoiden ja taiteilijoiden tapaan.[5]
Antiikin esikuvallisuutta tavoiteltiin tarkkojen ohjeiden avulla, jotka asetettiin kullekin taiteenlajille erikseen aina näytelmistä rakennustaiteeseen. Versailles’n palatsin tasapainoa ja symmetriaa suosiva puistoarkkitehtuuri kuvastaa hyvin klassismin ajan ankaraa muototietoisuutta.[4]
Yhteiskunnallinen tilanne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1600-luvun Euroopassa eri uskonnot taistelivat. Kolmikymmenvuotisen sodan päättyessä protestanttinen uskonto vakiintui Englantiin ja pohjoiseen Eurooppaan, kun taas Etelä-Eurooppa säilyi katolisena. Keski-Euroopassa harjoitettiin molempia uskontoja. Vaikka kirkko säilytti valtansa katolisilla alueilla, yleisesti ottaen sen valta heikkeni, ja Euroopassa alettiin kulkea kohti itsevaltiutta. Kulttuurielämää alkoi johtaa maallinen valta. Teologiset pohdinnat jäivät rationalismin varjoon, ja syntyi ajatus todellisuuden hahmottamisesta pelkän ajattelun avulla.[6]
Vallanpitäjät, merkittävimpänä Ranskan itsevaltias Ludvig XIV, olivat merkittäviä taiteilijoiden ja kirjailijoiden tukijoita. Taiteilijoiden piti tosin samalla ylistää heitä.[7] Ylhäisten salongit olivat kulttuurielämän keskuksia. Ajan ihanteena pidettiin sujuva- ja luontevakäytöksistä maailmanmiestä.[2]
Ranskan akatemia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Klassismin keskusmaaksi nousi Ranska. Vaikka Pariisi oli kirjallisuuden ja tieteen keskus, vuonna 1635 perustetulla Ranskan akatemialla oli suuri valta kirjallisuusinstituutiossa, sillä sen 40 asiantuntijaa valvoivat kirjallista tuotantoa tarkastamalla, että teosten sisältö oli sopivaa. Keskustelupiiristä kehittyneen Akatemian perusperiaatteena oli vaalia kulttuuria ja hyvää makua.[6][7][8][9]. Ranskan akatemia kokosi ranskan kielen suuren sanakirjan, joka ilmestyi vuonna 1694.[8] Sanakirjasta pystyi tarkistamaan, mikä sana oli hyväksytty osaksi sivistynyttä puhekieltä. Kaikki klassismin ajan merkittävät kirjailijat eivät olleet sopivia jäseniä Ranskan akatemiaan. Esimerkiksi Molièrea ei voitu valita akatemiaan, koska hän toimi myös näyttelijänä, joka oli halveksittu ammatti.[8][9] Ranskan akatemian jäsenillä, tärkeimpänä Nicolas Boileaunilla, oli keskeinen vaikutus klassismin ajan kirjallisuuteen.
Klassisisteja ja heidän teoksiaan eri maissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_-_Google_Art_Project_(cropped).jpg?lang=fi)
Ranska
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Nicolas Boileau (1636–1711)
- Runouden taito (1674)
- Jean de La Fontaine (1621–1695)
- Eläintarinoita (1668 alkaen)
- René Descartes (1596–1650)
- Metodin esitys (1637)
- Principia philosophiae (1644)
- Pierre Corneille (1606–1684)
- Cid (1637)
- Molière (1622–1673)
- Ihmisvihaaja (1668)
- Don Juan (1665)
- Sievistelevät hupsut (1659)
- Oppineita naisia (1672)
- Saituri (1668)
- Luulosairas (1673)
- Madame de La Fayette (1634–1693)
- Clѐvesin ruhtinatar (1678)
- Charles Perrault (1628–1703)
- Hanhiemon tarinoita (1697)
- Jean de La Bruyère (1645–1696)
- Luonnekuvia (1688)
- La Rochefoucauld (1613–1680)
- Mietelmiä (1665)
- Jean Racine
- Faidra (1677)
- Blaise Pascal (1623–1662)
- Maaseutukirjeitä (1656–1657)
- Mietelmiä (1670)
Englanti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- John Milton (1608–1674)
- Kadotettu paratiisi (1667)
Espanja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pedro Calderón de la Barca (1600–1681)
- Elämä on unta (1630)
- Baltasar Graciàn (1601–1658)
- Maallisen viisauden käsikirja (1647)
Tyylilajit klassismin kirjallisuudessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ranskan klassismin draamassa noudatettiin niin kutsuttua kolmen ykseyden sääntöä, jonka klassismin teoreetikot löysivät Aristoteleen runousopista. Aristoteleen määritelmän mukaan draaman tulee olla kokonainen, loppuun suoritettu ja pituudeltaan rajoitettu. Toiminnan, ajan ja paikan ykseydet liittyivät draaman muotoon.[7] Kolmen ykseyden sääntö oli klassismin ajan kirjoittajille suunnattu normi, jonka tavoitteena oli saavuttaa näytelmän keinoin mahdollisimman pitkälle viety todenmukaisuus eli eräänlainen draamallinen realismi.[3]
Tragediat olivat suosittuja klassismin draamassa. Niiden aiheet otettiin usein antiikin historiasta tai mytologiasta, mutta myös raamatullisia ja itämaisia aiheita suosittiin.[6] Tragediassa noudatettiin kolmen ykseyden säännön lisäksi runomuotoisuutta ja jakoa viiteen näytökseen. Tragedioissa kohtalolla ja ihmisen luonteella oli toisiaan täydentävä merkitys.[3]
Klassismin komedia käytti hyväkseen vanhoja kansankomedioita uudenaikaistamalla niitä ajan vaatimusten mukaisesti. Klassismin komediakirjailijoista tunnetuin ja menestynein oli Molière. Hänen näytelmiensä toistuvia teemoja ovat epäluonnollisuus sekä ihmisluonne.[3] Yhteisöllä oli komedioissa merkittävä osuus: nauru kontrolloi yksilön äärimmäisiä luonteenpiirteitä, mutta samalla sosiaalinen nauru myös pehmensi ja palautti oikean järjestyksen.[6]
Klassismi eri taiteissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuvataiteiden klassismi (maalaustaiteen ja kuvanveiston tyylisuunta vuosina 1700–1900)
- Klassismin musiikki (länsimaisen taidemusiikin tyylisuunta noin 1750–1830)
- Uusklassinen arkkitehtuuri (arkkitehtuurin ja sisustuksen tyylisuunta vuodesta 1750 alkaen)
- 1920-luvun klassistinen arkkitehtuuri (pohjoismaisen rakennustaiteen tyylisuunta 1920-luvulla)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Rantala, Turtia: Otavan kirjallisuustieto. Helsinki, Otava, 1990.
- ↑ a b c Mikkola, Anne-Maria & Koskela, Lasse et al.: Äidinkieli ja kirjallisuus – Käsikirja, s. 312–313. WSOY, 2006. ISBN 951-0-26300-1
- ↑ a b c d Vartiainen: Kirjallisuuden länsimaista historiaa. Gummerus, Jyväskylä 2002.
- ↑ a b Grünn, Grünthal, Uusi-Hallila: Kivijalka, Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirja. Tammi, Jyväskylä 2005.
- ↑ Hakulinen, Kivelä, Nummi, Parko, Ranta, Tani, Söderström: Lukiolaisen äidinkieli ja kirjallisuus 3. WSOY, Porvoo 2003.
- ↑ a b c d Kauppinen, Koskela, Mikkola, Valkonen: Äidinkieli Käsikirja. WSOY, Porvoo 1993.
- ↑ a b c Ranskalainen klassismi (Arkistoitu – Internet Archive). Taidehistorian aikajana. Jyväskylän yliopisto.
- ↑ a b c Koskimies: Maailman kirjallisuus 2. Helsinki, Otava, 1964. Viitattu 2.1.2010.
- ↑ a b Euroopan kirjallisuushistoria. Jyväskylän yliopisto. (Arkistoitu – Internet Archive)