Viktor Šklovski

Viktor Šklovski 1920-luvulla.

Viktor Borisovitš Šklovski (ven. Ви́ктор Бори́сович Шкло́вский; 12. tammikuuta [J: 24. tammikuuta] 1893 Pietari, Venäjän keisarikunta – 6. joulukuuta 1984 Moskova, Neuvostoliitto) oli venäläinen kirjailija, käsikirjoittaja ja kirjallisuudentutkija. Hän oli vaikutusvaltainen kirjallisuuden teoreetikko ja yksi Venäjän formalismiin liittyvistä merkittävistä henkilöistä.

Suku ja koulutus

Šklovskin isä oli Liettuan-juutalainen (esi-isät olivat peräisin Šklovista) matematiikan opettaja, myöhemmin korkeampien tykistökurssien professori Boris Vladimirovitš Šklovski, joka kääntyi ortodoksisuuteen, oli syntyisin metsänhoitajan perheestä Jelisavetgradista ja hänen äitinsä oli saksalais-venäläistä alkuperää oleva Varvara Karlovna Bundel, Smolnan instituutin puutarhurin tytär.

Hänen setänsä Isaac Vladimirovitš Šklovski (1864–1935) oli kustantaja, kriitikko ja etnografi, joka julkaisi salanimellä Dioneo. Viktorin vanhemmasta veljestä Vladimir Šklovskista (1889–1937) tuli filologi ja ranskanopettaja. Toinen veli Nikolai Šklovski (1890–1918) ammuttiin vuonna 1918 oikeistolaisena sosialistivallankumouksellisena. Sisar Jevgenia Šklovski (1891–1919) kuoli Petrogradissa.

Šklovski vietti nuoruutensa Pietarissa. Vuonna 1910 hän epäonnistui Nikolajevin kadettijoukkojen pääsykokeissa. Vuonna 1913 hän valmistui N. P. Šepovalnikovin yksityisestä lukiosta. Lukiolaisena hän alkoi julkaista 'Kevät' (ven. Весна) -lehdessä. Hän opiskeli Pietarin Keisarillisen yliopiston historian ja filologian tiedekunnassa, ja osallistui arabisti Ignatij Kratškovskin ja kielitieteilijä Jan Niecisław Ignacy Baudouin de Courtenay'n luennoille. Hän luki kirjallisuuskriitikko ja uskonnollisen filosofin Vasili Rozanovin (1856–1919) kirjoja, jotka vaikuttivat hänen oman tyylinsä muodostumiseen.

Ensimmäisen maailmansodan aikana hän ilmoittautui vuonna 1914 vapaaehtoiseksi armeijaan ja vuonna 1915 hänestä tuli ajokouluttaja panssaroitujen autojen yksikköön Pietarissa.

Yksityiselämä

Hänen ensimmäinen vaimonsa noin 1920–1930-luvuilla oli taiteilija Vasilisa Georgievna Kordi (1890–1977). Heillä oli lapsia: Nikita Šklovski-Kordi (1924–1945), joka kuoli toisessa maailmansodassa rintamalla ja Varvara Šklovskaja-Kordi (s. 1927), fyysikko. Varvara oli naimisissa ensin biofyysikko Efim Arsentijevitš Liebermanin ja sitten runoilija Nikolai Vasiljevitš Pantšenkon kanssa.

Šklovskin toinen aviovaimo vuodesta 1956 oli itävaltalaistaustainen Serafima Gustavovna Suok (1902–1983), jonka kanssa hän oli ensin pitkään avoliitossa heidän tavattuaan toisen maailmansodan aikana evakossa Almatyssa. Serafima Suok oli Juri Olešan entinen avovaimo ja toimi yhtenä Suok-tytön prototyypeistä tämän sadussa Kolme paksua (Три Толстяка, 1928, suom. 1964). Suok oli ollut ensin naimisissa erään amatöörirunoilijan kanssa Odessassa vuonna 1920, (avomies Juri Oleša), toinen aviomies vuodesta 1922 oli Vladimir Narbutin ja kolmas aviomies vuodesta 1936 kirjailija, modernin kirjallisuuden ja taiteen historioitsija, tekstologi, keräilijä Nikolai Kardžiev (1903–1996). Suok esiintyy myös Valentin Katajevin vuonna 1978 julkaistussa kirjassa 'Minun timanttikruununi' (Алмазный мой венец).

Kirjallinen ura

Šklovski perusti vuonna 1916 OPOJAZin (ven. Obshchestvo izucheniya POeticheskogo YAZyka) eli Runokielen tutkimusyhdistyksen, toisen kahdesta ryhmästä Moskovan lingvistipiirin kanssa, jotka kehittivät venäläisen formalismin kriittisiä teorioita ja tekniikoita.

Laurence Sternen, Maksim Gorkin, Leo Tolstoin ja Vladimir Majakovskin kirjallisuuskritiikin ja elämäkertojen lisäksi Šklovski kirjoitti useita fiktioiksi naamioituja puoli-omaelämäkerrallisia teoksia, jotka toimivat myös kokeiluina hänen kirjallisuusteorioidensa kehittämisessä. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten kirjallisuudentutkimuksessa käsitteen ostranenie tai defamiliarization ("vieraantuminen") kehittäjänä. Hän selitti käsitteen vuonna 1917 tärkeässä esseessään Iskusstvo kak prijom (Искусство как приём), joka sisälsi hänen vuonna 1925 ensimmäisen kerran julkaistun tärkeän proosateoriansa (О теории прозы) ensimmäisen luvun. Hän perusteli tarvetta muuttaa jonkin - joka on tullut liian tutuksi, kuten klisee kirjallisessa kaanonissa - joksikin elvytetyksi:

[seuraava on vapaa käännös englannista, tätä voi parantaa]

Ja jotta voimme palauttaa tunnon raajoihimme, saada itsemme tuntemaan esineitä, saamaan kiven tuntumaan kiviseltä, ​​ihmiselle on annettu taiteen työkalu. Taiteen tarkoitus on siis johdattaa meidät tuntemaan jokin asia näköelimen kautta tunnistamisen sijaan. "Vieraannuttamalla" esineitä ja monimutkaistamalla muotoa taide välineenä tekee havainnosta pitkän ja "työlään". Havaintoprosessilla on taiteessa aivan oma tarkoituksensa, ja sitä tulisi laajentaa täysimääräiseksi. Taide on keino kokea luovuuden prosessi. Itse esine on melko merkityksetön. — Šklovski, Viktor: Proosateoria. [Kääntänyt venäjästä Benjamin Sher (Dalkey Archive Press, 1990) s. 6]

Kun Velimir Hlebnikov ja Aleksei Krutšonyh kehittelivät järjentakaisia runokokeilujaan, Viktor Šklovski kirjoitti heistä kirjallisuuden teoriaa. Tutkielma Runoudesta ja järjentakaisesta kielestä (O poezii i zaumnom jazyke, suom. 2009) ilmestyi jo vuonna 1913 välittömänä reaktiona Hlebnikovin ja Krutšonyhin manifestiin Slovo kak takovoje (Sana sellaisenaan, 1913).

Šklovski myös esitti vuonna 1917 futuristikollegojensa innoittamana teorian taiteen peruskysymyksestä eli siitä, kuinka taiteen tehtävänä oli tehdä todellisuus lukijalle omituiseksi. Tämä liittyi futuristien yrityksiin hankaloittaa parhaansa mukaan lukemista. Šklovskin teorian mukaan todellisuuden kokeminen ja vastaanotto on automatisoitunutta. Taiteen tehtävä on luoda uusia keinoja ja niiden avulla saada lukijat luopumaan kaikesta vakiintuneesta, rutinoituneesta kokemuksesta.

Šklovski loi käsitteen ostrannenije (’oudoksi tekeminen’, venäjän kielen sanasta strannyi, ’outo’). Se on suomennettu usein vieraannuttamiseksi. Käsitteellä Šklovski painotti taiteen kykyä kuvata maailmaa outona, omituisena ja ikään kuin lapsen silmin nähtynä, ensi kertaa koettuna. Tällä tavoin ymmärrettynä ostrannenije tulee hyvin lähelle zaumin käsitettä, josta Šklovski lienee sen kehitellytkin. Aikalaisrunoilijoiden tuotannossa, kuten juuri Hlebnikovin ja Krutšonyhin teksteistä, hän löysi esimerkkejä teoreettisten ideoittensa vahvistukseksi.

Šklovski osallistui myös juoni/tarina erotteluun (sjužet/fabula), joka erottaa tapahtumasarjan, johon teos liittyy (tarina) sarjasta, jossa tapahtumat esitetään teoksessa (juoni). Šklovskin työ työntää venäläistä formalismia kohti kirjallisen toiminnan ymmärtämistä olennaisina osana yhteiskunnallista käytäntöä, ajatus, jota tulee tärkeäksi Mihail Bahtinin sekä venäläisen ja Prahan koulukunnan semiotiikan tutkijoiden työssä. Šklovskin ajatukset vaikuttivat myös länsimaisiin ajattelijoihin, johtuen osittain Tzvetan Todorovin tekemistä käännöksistä venäläisten formalistien teoksista 1960- ja 1970-luvuilla, mukaan lukien Tzvetan Todorov itse, Gérard Genette ja Hans Robert Jauss (1921–1997).

Šklovski oli yksi varhaisimmista kriittisesti elokuvasta kirjoittaneista. Kokoelma hänen elokuvasta kirjoitettuja esseitään ja artikkeleitaan julkaistiin vuonna 1923 (julkaistu englanniksi Literature and Cinematography, 2008). Hän oli ohjaaja Sergei Eisensteinin läheinen ystävä ja julkaisi laajan kriittisen arvion tämän elämästä ja teoksista ​​vuonna 1976. 1920-luvulta alkaen ja pitkälle 1970-luvulle asti Šklovski työskenteli käsikirjoittajana useissa neuvostoliittolaisissa elokuvissa, mikä osa hänen elämäntyöstään on toistaiseksi saanut hyvin vähän huomiota. Kirjassaan Tretja fabrika (ven. Третья Фабрика, 'Kolmas tehdas' 1926) Šklovski pohtii työtään elokuvan parissa ja kirjoittaa: "Ensinnäkin minulla on työpaikka Goskinon kolmannessa tehtaassa. Toiseksi nimeä ei ole vaikea selittää. Ensimmäinen tehdas oli perheeni ja koulu. Toinen oli OPOJAZ. Ja kolmas käsittelee minua juuri tällä hetkellä."

Poliittinen toiminta

Šklovski osallistui vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen. Venäjän väliaikainen hallitus lähetti hänet apulaiskomissaariksi lounaisrintamalle, missä hän haavoittui ja hänet palkittiin urheudesta. Sen jälkeen hän oli Venäjän retkikuntajoukon apulaiskomissaari Persiassa selvittelemässä vuonna 1914 tapahtunutta aseellista konfliktia.

Šklovski palasi Pietariin vuoden 1918 alussa lokakuun vallankumouksen jälkeen. Sisällissodan aikana hän vastusti bolševismia ja osallistui sosialistivallankumouksellisen puolueen jäsenten järjestämään bolševikkien vastaisiin juoniin. Kun salainen poliisi Tšeka pääsi selville salaliitosta, Šklovski joutui piilottelemaan Venäjällä ja Ukrainassa, hänet armahdettiin vuonna 1919 Maksim Gorkin ansiosta ja päätti pidättäytyä sen jälkeen poliittisesta toiminnasta. Hänen kaksi veljeään teloitettiin (1918 ja 1937) ja hänen sisarensa kuoli nälkään Pietarissa vuonna 1919.

Šklovski integroitui Neuvosto-yhteiskuntaan ja osallistui jopa Venäjän sisällissotaan palvellessaan Puna-armeijassa. Vuonna 1922 hän kuitenkin joutui jälleen piiloutumaan, sillä häntä uhkasi pidätys ja mahdollinen teloitus aiemman poliittisen toiminnan vuoksi, ja hän pakeni Suomen kautta Saksaan. Berliinissä vuonna 1923 hän julkaisi muistelmansa vuosilta 1917–1922 nimellä Sentimentalnoje putešestvie, France, Italia, vospominanija (ven. Сентиментальное путешествие, воспоминания), viittaa Laurence Sternen teokseen "A Sentimental Journey Through France and Italy". Sterne oli kirjailija, jota Šklovski suuresti ihaili ja jonka digressiivinen tyyli vaikutti voimakkaasti hänen kirjoittamiseensa. Vuonna 1923 hänen annettiin palata Neuvostoliittoon, eikä vähiten siksi, hän oli lisännyt vetoomuksen neuvostoviranomaisille kirjeromaaninsa Eläintarha eli Kirjeitä ei rakkaudesta (Zoo, или Письма не о любви, 1923, suom. 2019) viimeisille sivuille.

Viktor Šklovskin hauta vuonna 2020, Kuntsevon hautausmaa Moskova.

Perintö

Viktor Šklovski kuoli Moskovassa 92-vuotiaana ja on haudattu Kuntsevon hautausmaalle.

Viktor Šklovski oli vaikutusvaltainen kirjallisuuden teoreetikko. Hän on yksi Venäjän formalismiin liittyvistä suurista hahmoista. Viktor Šklovskin Proosateoria (О теории прозы) julkaistiin vuonna 1925. Šklovskia ylistetään edelleen "yhdeksi 1900-luvun tärkeimmistä kirjallisuuden ja kulttuurin teoreetikoista" (Modern Language Associationin palkintokomitea); "yksi viime vuosisadan eloisimmista ja kuvia kumartamattomista ajattelijoista" (David Bellos); "yksi 1900-luvun venäläisen kulttuurielämän kiehtovimmista hahmoista" (Tzvetan Todorov).

Suomennetut teokset

• Runoudesta ja järjentakaisesta kielestä (O poezii i zaumnom jazyke, 1913). Suomennettu 2009.
• ZOO: eli kirjeitä mutta ei rakkaudesta (Zoo, ili Pisma ne o ljubi, 1923). Venäjänkielisestä alkuteoksesta suomentanut sekä selityksin ja jälkisanoin varustanut Jyrki Siukonen, Merz Sammonkatu, Tampere, 2019. ISBN 978-952-94-0892-4, ISBN 978-952-94-0893-1