Joy Division

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joy Division
Tiedot
Toiminnassa 1976–1980
Tyylilaji post-punk, uusi aalto
Kotipaikka Salford, Manchester, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli englanti
Entiset jäsenet

Ian Curtislaulu, kitara
Bernard Sumner, kitara, kosketinsoittimet
Peter Hookbassokitara
Stephen Morrisrummut

Levy-yhtiö

Factory

Aiheesta muualla
Kotisivut

Joy Division oli brittiläinen rockyhtye, joka perustettiin vuonna 1976 Manchesterissa. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä post-punk-yhtyeistä. Alun perin yhtye oli nimeltään Warsaw, mutta nimi vaihdettiin sekaannusten välttämiseksi. Se tuli tunnetuksi new wave -musiikista, jota leimasivat synkät ja junnaavat kappaleet, yksinkertaiset, melankoliset bassoriffit sekä Ian Curtisin kolkko, aavistuksen epävireinen, laulu.

Joy Divisionin tunnetuimpia kappaleita ovat ”She’s Lost Control”, ”Shadowplay”, ”Transmission”, ”Love Will Tear Us Apart” ja ”Atmosphere”. Yhtye levytti pääosan urastaan Factory Recordsille. Joy Divisionin olemassaoloajan ainoaksi studioalbumiksi jäi vuoden 1979 Unknown Pleasures. Yhtyeen kenties tunnetuin kappale "Love Will Tear Us Apart" julkaistiin ainoastaan singlenä (ja myöhemmin kokoelmilla). Yhtye hajosi laulaja Curtisin tehtyä itsemurhan 18. toukokuuta 1980, mutta heiltä julkaistiin vielä saman vuoden heinäkuussa albumi Closer. Muut jäsenet perustivat sen jälkeen New Order -yhtyeen.

Joy Division esiintyy vuoden 2002 elokuvassa 24 Hour Party People, joka kuvaa Manchesterin musiikkipiirejä vuosina 1977–1994. Yhtyeestä, ja erityisesti Curtisista, valmistui vuonna 2007 elokuva Control[1] sekä dokumentti Joy Division.

Joy Division on vaikuttanut moniin nykyisiin rockyhtyeisiin, esimerkkeinä Interpol, Editors ja Bloc Party.

Yhtyeen tarina alkoi, kun sen jäsenet olivat katsomassa Sex Pistols -yhtyeen konsertia Manchesterissa, Englannissa. Nopeasti tämän jälkeen Ian Curtis liittyi jo aiemmin perustettuun yhtyeeseen, jossa ei kuitenkaan ollut vielä laulajaa. Yhtye oli aluksi perinteinen punkyhtye. Nimellä Warsaw keikkaillut yhtye tienasi pian rahat, joiden avulla julkaistiin heidän ensimmäinen EP:nsä, An Ideal for Living. Kansallissosialistisen tematiikan sävyttämät kannet yhtye sinetöi uudella nimellään, Joy Division, joka on englanninkielinen käännös saksalaisten käyttämistä kenttäbordelleista toisen maailmansodan aikana. Julkaisun myötä Joy Division sai myös ensimmäisen televisioesiintymisensä Tony Wilsonin (josta tuli myöhemmin erityisesti Ian Curtisin ystävä) luotsaamalla kanavalla. Esiintymisessä yhtye soitti kappaleet ”Transmission” ja ”Shadowplay”. Tästä alkoi suosion raju nousu, joka huipentui ensimmäiseen koko pitkään albumiin Unknown Pleasures (1979). Albumilla yhtyeen musiikki oli huomattavasti melankolisempaa ja syvällisempää verrattuna yhtyeen aikaisempaan punktyyliseen rockiin. Saman vuoden syksyllä julkaistiin single ”Transmission”, joka auttoi yhtyeen nousua kotimaassaan sekä ulkomailla.

Yhtyeen maine kasvoi kasvamistaan ulkomailla vuoden 1980 aikana, jota edesauttoivat singlejulkaisut ”Licht und Blindheit” (”Atmosphere”/”Dead Souls”), ”Komakino” ja yhtyeen loppuvaiheilla julkaistu ”Love Will Tear Us Apart”, joista jälkimmäinen nousi erittäin suosituksi kappaleeksi ja kenties yhtyeen tunnetuimmaksi. Tulevaisuus oli erittäin valoisa sillä toinen albumi Closer oli ainoastaan julkaisua vailla, ”Love Will Tear Us Apart” -singlestä oli muodostunut jo jonkinlainen hitti sekä tuleva ensimmäinen Yhdysvaltojen kiertue tulisi olemaan suuri lähtölaukaus Pohjois-Amerikan markkinoille.

Yhtyettä alkoi kuitenkin pian vaivata Ian Curtisin pahentuva epilepsia, joka sai hänet muun muassa menettämään tajuntansa kesken keikan. Curtis myös masentui pahasti, ja hänen yksityiselämäänsä varjostivat kolmiodraama ja isyyden tuoma vastuu, jota hän ei katsonut pystyvänsä täyttämään keikkaelämän puitteissa. Curtis purki synkkiä ajatuksiaan laulujen sanoituksiinsa, joihin otti vaikutteita muun muassa Jim Morrisonilta ja William Burroughsilta.

Yhtyeen ura loppui Ian Curtisin tehtyä itsemurhan juuri ennen Yhdysvaltain kiertueen alkua toukokuussa 1980. Hieman aikaisemmin julkaistu single ”Love Will Tear Us Apart” oli jo muodostunut hitiksi, mutta Curtisin kuoleman jälkeen kyseinen kappale sai vielä aiempaa parempaa vastaanottoa. Musiikkivideo kyseiselle kappaleelle kuvattiin 25. huhtikuuta. Joy Division jäi musiikinhistoriaan yhtenä vaikutusvaltaisimmista post-punk- ja new wave- yhtyeistä, jota voidaan pitää muun muassa goottirockin edelläkävijänä. Yhtyeen toinen albumi, postuumi julkaisu Closer oli jopa ensimmäistä, paikoin vauhdikastakin levyä, synkempi ja apaattisempi, mutta myös kriitikoiden ylistämä teos.

Joy Divisionin jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet perustivat uuden yhtyeen, New Orderin, johon neljänneksi jäseneksi otettiin Gillian Gilbert. Se oli musiikiltaan koneellisempaa sekä selvästi iloisempaa ja popahtavampaa kuin Joy Divisionin synkät ja raskaat soundit. Samoihin aikoihin julkaistiin Joy Divisionin harvinaisuuksia sisältävä kokoelma Still (1981).

Vuonna 1988 julkaistiin Substance 1977–1980, joka sisälsi harvinaisia kappaleita single- ja EP-levyiltä. Albumin markkinointia varten kappaleesta ”Atmosphere” julkaistiin single ja musiikkivideo. Vuonna 1990 julkaistiin John Peelin studiosession tuotos The John Peel Sessions. Vuonna 1995 julkaistiin yhtyeeltä varsinainen ensimmäinen hitti- ja klassikkokokoelma Permanent. Vuonna 1999 julkaistiin box set Heart and Soul. Vuonna 2008 julkaistiin yhtyeeltä kokoelma The Best of Joy Division.

Klassinen kokoonpano (1977–1980)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaisemmat jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Terry Mason – rummut (1976–1977)
  • Tony Tabac – rummut (toukokuu–kesäkuu 1977)
  • Steve Brotherdale – rummut (kesäkuu–elokuu 1977)

Virallisten julkaisujen lisäksi yhtyeeltä on huomattava määrä bootleg-nauhoituksia, sekä live- että studioäänityksiä.

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • An Ideal for Living (”Warsaw”/”No Love Lost”//”Leaders of Men”/”Failures”) (7″ EP, Enigma Records PSS 139, kesäkuu 1978) – 1 000 kappaletta
  • An Ideal for Living (12″ EP, Anonymous Records ANON 1, syys/lokakuu 1978) – 1 200 kappaletta
  • The Peel Sessions (”Exercise One”/”Insight”//”She’s Lost Control”/”Transmission”) (12″ EP, Strange Fruit SFPS 013, marraskuu 1986) – Peel Session, lähetetty 14. helmikuuta 1979
  • The Peel Sessions (”Love Will Tear Us Apart”/”24 Hours”//”Colony”/”Sound of Music” (12″ EP, Strange Fruit SFPS 033, syyskuu 1987) – Peel Session, lähetetty 10. joulukuuta 1979

Kokoelmat (live/studio)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Still (live-esityksiä, harvinaisuuksia) (2×LP, Factory FACT 40, lokakuu 1981)
  • Substance 1977–1980 (kokoelma) (CD, Factory FACD 250, kesäkuu 1988)
  • The Peel Sessions (LP, Strange Fruit SFRLP 211, 1990)
  • Permanent (kokoelma, 1995)
  • Heart and Soul (4 CD:n kokoelma, 1997)
  • The Best of Joy Division (CD, kokoelma, 2008)
  • ”Transmission”/”Novelty” (7″, Factory FAC 13, lokakuu 1979; 12″ FAC 13.12, joulukuu 1980)
  • Licht und Blindheit (”Atmosphere”/”Dead Souls”) (7″, Sordide Sentimental SS 33022, maaliskuu 1980) — 1 578 kappaletta
  • ”Komakino”//”Incubation”/”As You Said” (7″ flexi disk, Factory FAC 28, huhtikuu 1980) — 10 000 kpl Britanniassa, tuntematon määrä Yhdysvalloissa The Other Sound -fanzinen levittämänä.
  • ”Love Will Tear Us Apart”//”These Days”/”Love Will Tear Us Apart” (7″, Factory FAC 23, huhtikuu 1980; 12”, Factory FAC 23.12, kesäkuu 1980)
  • ”Atmosphere”/”She's Lost Control” (12″, Factory US FACUS 2, elokuu 1980)
  • ”Atmosphere”/”The Only Mistake” (7″, Factory FAC 213-7, kesäkuu 1988)
  • ”Atmosphere”/”The Only Mistake”/”Sound of Music” (12″, Factory FAC 213, kesäkuu 1988)
  • ”Atmosphere”/”Transmission (live)”/”Love Will Tear Us Apart” (CD, Factory FACD 213, kesäkuu 1988)
  • Here Are the Young Men (VHS, Ikon FACT 37V; Beta, Ikon FACT 37B, elokuu 1982)

Short Circuit: Live at the Electric Circus (10″ LP, Virgin VCL 5003, June 1978) – ”At a Later Date” A Factory Sample (2×7″, Factory FAC 2, tammikuu 1979) – ”Digital”, ”Glass” Earcom 2: Contradiction (12″ EP, Fast Product FAST 9B, lokakuu 1979) — ”Autosuggestion”, ”From Safety to Where ...?”

  1. Husband, Stuart: Sam Riley: the reluctant frontman Culture: Film. 8.2.2008. The Telegraph. Viitattu 10.7.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]