Mona-Liisa Nousiainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mona-Liisa Nousiainen
Mona-Liisa Malvalehto vuonna 2013.
Mona-Liisa Malvalehto vuonna 2013.
Henkilötiedot
Syntynyt20. heinäkuuta 1983
Rovaniemi
Kuollut29. heinäkuuta 2019 (36 vuotta)
Kouvola
Uran tiedot
Seura Kouvolan Hiihtoseura
Laji maastohiihto
Maailmancup
Kaudet 2005–2018
Paras sijoitus 1.
Voitot 1
Palkintokorokkeella 1

Tietolaatikko päivitetty 30. heinäkuuta 2019

Mona-Liisa Nousiainen (o.s. Malvalehto, 20. heinäkuuta 1983 Rovaniemi – 29. heinäkuuta 2019 Kouvola[1]) oli suomalainen maastohiihtäjä ja harmonikansoittaja. Hän voitti hiihdossa kolme nuorten maailmanmestaruutta ja maailmancupissa yhden henkilökohtaisen kilpailun. Hän oli parhaimmillaan perinteisen tyylin sprintissä ja sijoittui MM-kilpailuissa kahdesti seitsemänneksi. Musiikin puolella hän voitti muun muassa Kultainen Harmonikka -kilpailun vuonna 1999.

Maailmancupin henkilökohtaisissa osakilpailuissa Nousiainen sijoittui 18 kertaa kymmenen parhaan joukkoon ja voitti yhden osakilpailun, Liberecin perinteisen sprintin tammikuussa 2013. Nousiainen voitti helmikuussa 2013 parisprintin maailmancupin osakilpailun Sotšissa, jossa hänen parinaan hiihti Anne Kyllönen.[2]

Hiihdossa Nousiainen edusti Ounasvaaran Hiihtoseuraa, Lahden Hiihtoseuraa ja Kouvolan Hiihtoseuraa. Nousiaista valmensivat muun muassa Ville Nousiainen, Niclas Grön, Reijo Jylhä, Ismo Hämäläinen ja Toni Roponen.[3]

Nousiainen lopetti uransa maastohiihtäjänä keväällä 2018.[4]

Urheilu-ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juniorivuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousiainen ylsi juniorina valtakunnallisissa Hopeasompa-hiihdoissa kärkikolmikkoon. Hän seurasi kaksi vuotta vanhempaa isosiskoaan Rosa-Mariaa tämän ystävän, Pirjo Mannisen Jorma-isän valmennukseen.[5] Kaikki kolme tyttöä kilpailivat myös yleisurheilussa ja olivat voittamassa alle 18-vuotiaiden 4 × 400 metrin viestijuoksussa Suomen-mestaruutta vuonna 1997.[6][7] Mona-Liisa menestyi henkilökohtaisista matkoista parhaiten aitajuoksussa ja oli vielä vuonna 1999 alle 18-vuotiaiden SM-pronssilla 300 metrin aitajuoksussa.[7]

Mona-Liisa Nousiainen siirtyi yläasteelta Ounasvaaran urheilulukioon.[8] Hän kilpaili nuorten MM-kilpailuissa ensi kerran helmikuussa 2001 Puolassa 17-vuotiaana.[9] Hän sijoittui seitsemänneksi perinteisen tyylin 5 kilometrillä ja pääsi vapaan tyylin sprintissä loppukilpailuun, jossa hän sijoittui neljänneksi.[2][10] Viestissä hän voitti kultaa Heidi Sundbergin, Riikka Sarasojan ja sprintin voittaneen Pirjo Mannisen kanssa.[10] Vuoden 2002 nuorten MM-kilpailuissa Schonachissa Nousiainen saavutti perinteisen tyylin 15 kilometrin yhteislähtökilpailussa pronssia ja jäi vapaan tyylin 5 kilometrillä 43:nneksi. Vapaan tyylin sprintissä hän oli karsinnan nopein ja voitti niin alku- kuin välieränkin ja loppukilpailussa kultaa niukasti ennen Saksan Nicole Fesseliä.[2][11] Viestikilpailu peruttiin huonon sään vuoksi.[12]

Vuoden 2003 nuorten MM-kilpailut kilpailtiin Ruotsin Sollefteåssa, ja Nousiainen kiirehti sinne suoraan yleisen sarjan SM-kilpailuista, joissa hän oli voittamassa Ounasvaaran Hiihtoseuralle viestimestaruutta.[13] Sollefteåssa hän sijoittui yhdeksänneksi vapaan tyylin 15 kilometrin yhteislähtökilpailussa mutta voitti kultaa perinteisen tyylin 5 kilometrin kilpailussa ylivoimaisesti.[2][14] Vapaan hiihtotavan sprintissä hän oli karsinnan nopein mutta jäi B-finaaliin ja sijoittui kokonaistuloksissa seitsemänneksi.[2][15] Viestissä hän saavutti hopeaa.[15] Maaliskuun 2003 lopulla Nousiainen voitti Nita Tennilän kanssa ensimmäisen naisten sprinttiviestin Suomen-mestaruuden.[16][17]

Aikuisten arvokisaedustajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousiainen kilpaili maailmancupissa ensimmäisen kerran Kuopiossa marraskuussa 2001 perinteisen tyylin 10 kilometrillä. Ensimmäiset maailmancup-pisteensä hän sai maaliskuussa 2002, kun hän sijoittui Tukholman kaupunkisprintissä perinteisellä tyylillä 14:nneksi. Kaudella 2002–2003 hän sijoittui normaalimatkoilla 27:nneksi marraskuussa Rukalla ja tammikuussa Otepäällä. Nuorten MM-kilpailujen jälkeen hän pääsi Oslon ja Drammenin sprintteihin ja oli jälkimmäisen karsinnassa toiseksi nopein mutta karsiutui alkuerissä ja päätyi lopputuloksissa 13:nneksi.[2][18]

Kaudelle 2003–2004 Nousiainen valmistautui B-maajoukkue Ski Catsien ryhmässä.[19] Marraskuussa hän sijoittui Rukan perinteisen tyylin 10 kilometrillä 16:nneksi, mutta se jäi tuon kauden maailmancupissa hänen parhaaksi sijoituksekseen.[2][19] SM-kilpailuissa hän voitti Pirjo Mannisen kanssa sprinttiviestin ja saavutti pronssia 3 × 5 kilometrin viestissä, jossa kolmantena hiihti Hilla Rapo.[20] Vuonna 2004 Nousiainen pääsi lukion jälkeisen välivuoden jälkeen opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan ja muutti Lahteen, jossa hänen poikaystävänsä, mäkihyppääjä Veli-Matti Lindström asui.[21]

Kauden 2004–2005 alkupuolella Nousiainen sairasteli.[22] SM-kilpailuissa hän saavutti perinteisen tyylin sprintissä hopeaa Virpi Kuitusen takana sekä voitti kultaa sprinttiviestissä Ounasvaaran Hiihtoseuran edustajana Pirjo Mannisen kanssa ja viikkoa myöhemmin yhdistelmähiihdossa.[23][24] Kotimaan menestyksillään hän sai paikan ensimmäisiin aikuisten arvokilpailuihinsa, Oberstdorfin MM-kilpailuihin. Hän hiihti kauden ensimmäisen maailmancupkilpailunsa juuri ennen MM-kilpailuja Reit im Winklissä, jossa hän oli karsinnan kolmanneksi nopein ja lopputuloksissa 14:s. MM-kilpailuissa hän oli 900 metrin pituisen perinteisen tyylin sprintin karsinnassa kuudenneksi nopein ja ylsi kahden muun suomalaisen tavoin B-finaaliin, jonka myötä hän päätyi kokonaistuloksissa seitsemänneksi.[2][25] Maaliskuun maailmancupkilpailuissa hän sijoittui Salpausselän sprintissä seitsemänneksi ja ylsi Drammenin sprintissä finaaliin, jossa hän sijoittui neljänneksi.[2][26]

Nousiainen sijoittui lokakuussa 2005 Düsseldorfin vapaan tyylin sprintissä kahdeksanneksi, mutta se jäi hänen parhaaksi sijoituksekseen kauden 2005–2006 maailmancupissa, kun jouluinen kurkkukipukin heikensi kuntoa vielä kauas seuraavan vuoden puolelle. Torinon olympialaisiin häntä ei valittu.[2][27] Maaliskuun alussa hän voitti jälleen Pirjo Mannisen parina sprinttiviestin Suomen-mestaruuden.[28] Kauden päätteeksi Nousiainen vaihtoi valmentajaa, ja uudeksi valmentajaksi tuli Suomen maajoukkueen valmennustehtävät jättänyt Ismo Hämäläinen.[29]

Kauden 2006–2007 maailmancupissa Nousiaisen parhaat saavutukset olivat kuudes sija Düsseldorfin vapaan tyylin sprintissä lokakuussa sekä perinteisellä tyylillä viides sija Rukalla marraskuussa, kahdeksas sija Otepäällä tammikuussa ja viides sija Drammenissa maaliskuussa.[2] Hän kilpaili Sapporon MM-kilpailuissa perinteisen tyylin sprintissä ja oli karsinnan kolmanneksi nopein mutta jäi välieriin ja sijoittui lopputuloksissa 12:nneksi.[2][30] Hänet valittiin viikkoa myöhemmin ohjelmassa olleeseen viestiin varahiihtäjäksi, joten hän jäi vielä sprintin jälkeen Sapporoon ja pääsi vapaa-ajallaan tutustumaan kaupunkiin kunnolla.[31] SM-kilpailuissa Nousiainen voitti 3 × 5 kilometrin viestissä kultaa ja sai sprinttiviestissä hopeaa.[32] Keväällä 2007 oli edessä muutto omaan kaksioon, kun suhde Veli-Matti Lindströmin kanssa päättyi.[33] Kesällä 2007 hän siirtyi edustamaan Lahden Hiihtoseuraa.[34]

Kaudella 2007–2008 rankka harjoittelu Ismo Hämäläisen johdolla aiheutti Nousiaiselle väsymystä kisakaudella, ja varsinkin normaalimatkat ja vapaan tyylin sprintit kulkivat aiempaa heikommin.[35] Maailmancupissa kauden parhaat saavutukset olivat Otepään 11. sija helmikuussa ja Drammenin kuudes sija maaliskuussa.[2][36] SM-kilpailuissa hän saavutti sprintissä hopeaa Pirjo Murasen (o.s. Manninen) takana.[37] Kauden aikana alkoi suhde maajoukkuehiihtäjä Ville Nousiaisen kanssa.[38]

Kaudelle 2008–2009 Nousiainen harjoitteli tuntimääräisesti aiempaa enemmän. Hän kulki Ismo Hämäläisen valmennuksessa olleen Saksan maajoukkueen leireillä mutta harjoitteli myös Magnar Dalenin vetämän Suomen maajoukkueen mukana.[39] Ylikunnon myötä kauden tulokset jäivät aiempaa heikommiksi, ja keuhkokuume esti osallistumisen tammikuiseen sprintin SM-kilpailuun.[40][41] Maailmancupissa paras sijoitus oli Rukan sprintissä marraskuussa saavutettu 15. sija. Vancouverin olympialaisten esikisoissa Nousiainen sijoittui sprintin karsinnassa 30:nneksi, ja se oli myös hänen loppusijoituksensa.[2][40] Kauden päätteeksi Nousiaisen ja Hämäläisen valmennusyhteistyö päättyi.[42]

Kilpailutauon kautta maailmancupvoittajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousiaisen hiihto ei kulkenut hvyin kauden 2009–2010 alussa, ja tammikuussa hän jäi kilpailutauolle.[43] Hän synnytti tyttären marraskuussa 2010.[44] Ville Nousiainen sai vuoden 2009 MM-kilpailujen pronssimitalien johdosta Kouvolan kaupungilta palkintotontin, ja sille alettiin rakentaa perheelle omakotitaloa.[45] Mona-Liisa Nousiainen palasi kilpailuihin Keuruulla helmikuussa 2011 ja osallistui lopputalvella vielä Salpausselän maailmancupin ja Kuopion SM-kilpailujen sprintteihin.[46] Aiemmin hän oli hiihtänyt Madshusin ja Rossignolin suksilla, mutta paluuhiihtoihinsa hän sai sukset Peltoselta. Valmennusvastuun otti puoliso Ville Nousiainen, jota valmentavalta Jukka Pätäriltä Mona-Liisa oli jo saanut valmennusohjeita.[47]

Kaudella 2011–2012 Nousiainen pääsi jälleen maajoukkueeseen.[48] Maailmancupissa hän sijoittui joulukuussa Düsseldorfissa vapaan tyylin sprintissä seitsemänneksi sekä perinteisellä tyylillä tammikuussa Otepäässä kuudenneksi ja maaliskuussa Drammenissa yhdeksänneksi.[2] Nousiainen vietti paljon aikaa sairaalassa synnynnäisen sydänvaivan vuoksi usein sairaalahoidossa olleen tyttärensä seurana ja lähti kilpailumatkoillekin suoraan sairaalasta, mitä hän ei tuolloin julkisuuteen kertonut.[49] Kaudella 2012–2013 tytär otettiin mukaan valmennusleireille niin koti- kuin ulkomaillakin.[50] Maajoukkueessa päävalmentaja Magnar Dalenin avukseen pestaama ruotsalainen Niclas Grön toi uusia ideoita sprinttivalmennukseen.[51]

Nousiainen kilpaili joulukuussa 2012 Kanadassa Anne Kyllösen kanssa. Nousiainen oli Quebecin maailmancupkilpailussa vapaan tyylin sprintin karsinnan nopein ja sijoittui loppukilpailussa viidenneksi. Sama sijoitus oli tuloksena Kyllösen kanssa parisprintissä.[2][52] Tammikuussa Liberecin perinteisen hiihtotavan sprintissä Nousiainen saavutti uransa ainoan henkilökohtaisen maailmancupvoiton. Hän oli karsinnan nopein ja voitti alku- ja välierän sekä loppukilpailun vaikka kaatuikin alkueränsä lähdössä.[2][53][54] Pari viikkoa myöhemmin hän voitti Jämijärvellä perinteisen tyylin sprintin Suomen-mestaruuden.[2][55][56] Helmikuun alussa Sotšissa kilpailtiin maailmancupiin kuuluvat olympialaisten esikisat. Nousiainen oli vapaan tyylin sprintin karsinnassa kolmanneksi nopein, mutta alkuerässä ruotsalaisen Stina Nilssonin kanssa tulleen kontaktitilanteen seurauksena hänet pudotettiin tuloksissa sijalle 30.[2][57] Kaksi päivää myöhemmin hän voitti Anne Kyllösen kanssa perinteisen hiihtotavan parisprintin; hiihtojärjestys oli se, että Nousiainen hiihti ensimmäisenä ja Kyllönen jälkimmäiset osuudet.[2][58][59] Val di Fiemmen MM-kilpailuissa sprintit olivat ensimmäinen kilpailutapahtuma. Nousiainen oli perinteisen tyylin sprintin karsinnan nopein, mutta suomalaishiihtäjien suksien voitelu ei onnistunut ja lopputuloksissa Nousiainen oli parhaana suomalaisena seitsemäs karsiuduttuaan välierissä.[2][60][61] Lehdistössä Nousiaista haukuttiin huonoksi häviäjäksi hänen kerrottuaan mielipiteensä voitelun epäonnistumisesta ja saatuaan sillä huoltopäällikkö Stefan Storvallin närkästymään.[62] Maaliskuussa Nousiainen sai nimiinsä epävirallisen maailmanennätyksen, kun hän Oslon kutsukilpailussa hiihti 100 metriä ajassa 12,98 sekuntia.[63]

Hiihtouran viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaudella 2013–2014 Nousiainen sijoittui maailmancupin henkilökohtaisissa sprinttikilpailuissa parhaimmillaan yhdeksänneksi joulukuussa Asiagossa perinteisellä tyylillä ja kymmenenneksi tammikuussa Nové Městossa vapaalla tyylillä. Nové Měston perinteisen tyylin parisprintissä hän sijoittui Aino-Kaisa Saarisen kanssa toiseksi.[2][64] Vantaan SM-kilpailujen sprintissä Nousiainen ei yltänyt loppukilpailuun ja sijoittui tuloksissa seitsemänneksi. SM-kilpailujen jälkeen hän sairastui flunssaan, josta hän toipui viikko ennen lähtöä Sotšin olympialaisiin.[65] Hän lähti Sotšiin kolme päivää ennen olympialaisten sprinttikilpailua eikä majoittunut 1 500 metrin korkeudella sijaitsevaan kisakylään vaan jäi Sotšin kaupunkiin ja nousi sieltä kisapaikalle vasta kilpailupäivän aamuna.[66] Hän kilpaili puolisonsa testaamilla suksilla ja oli vapaan hiihtotavan sprintin karsinnassa 27:s.[67] Hän ei päässyt alkueristä jatkoon ja sijoittui lopputuloksissa 28:nneksi.[2][68]

Kaudella 2014–2015 Nousiaisen henkilökohtaisena valmentajana toimi maajoukkuetehtävät Magnar Dalenin kanssa jättänyt Niclas Grön.[69] Maailmancupin sprinteissä Nousiainen pääsi yleensä karsinnasta helposti jatkoon, mutta erävaiheessa ei kulkenut enää yhtä hyvin.[70] Kauden parhaaksi maailmancupsijoitukseksi jäi marraskuun lopulla Rukan perinteisen tyylin kilpailusta otettu kymmenes sija.[2] Jämijärven SM-kilpailujen sprintissä hän saavutti Anne Kyllösen jäljessä hopeaa,[70][71] ja hänet valittiin vielä kerran MM-kilpailuihin.[70] Viikko ennen MM-kilpailuja hän oli Östersundissa perinteisen tyylin sprintin karsinnassa neljäs mutta jäi niukasti ulos välieristä.[2][72] Falunin MM-kilpailujen sprinttiradalla oli Östersundin rataa jyrkempiä nousuja ja ladutkin olivat lämpimään sään pehmentämiä. Nousiainen jäi karsinnassa 22:nneksi, eikä päässyt alkueriä pidemmälle.[73] Hänen loppusijoituksensa oli 22:s, joka parani 21:nneksi myöhempien dopingtuomioiden myötä.[2][73][74] Nousiaiset viettivät hiihtokauden jälkeen lomiaan usein Yhdysvaltojen Floridan Orlandossa, mutta keväällä 2015 perhe matkusti Las Vegasiin, jossa Mona-Liisa ja Ville Nousiainen avioituivat.[75]

Nousiainen jatkoi hiihtouraansa vuoteen 2018 saakka mutta ei enää vuoden 2015 jälkeen ollut mukana arvokilpailuissa.[2][4][2]

Saavutuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nuorten MM-kilpailut
    • 2001 viestikulta 4 × 5 km
    • 2002 sprinttikulta, 15 km P pronssia
    • 2003 5 km P kultaa, viestihopea 4 × 5 km
  • Maailmancup
    • 2013 sprintti P voitto, Liberec
    • 2013 sprinttiviesti P voitto, Sotši

Musiikillinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousiainen voitti Kultainen Harmonikka -kilpailun vuonna 1999 ja Hopeisen Harmonikan vuonna 1993.[76][77] Yhteensä hänellä on viisi harmonikansoiton Suomen mestaruutta. Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa vuodesta 2004.[78][79]

Keväällä 2011 Nousiainen osallistui Yle TV1:n Maestro – tikusta asiaa -sarjaan, jossa julkisuuden henkilöt opettelivat johtamaan orkesteria.[80] Hän voitti kilpailun.[81]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mona-Liisa Nousiaisen äiti, Ilmajoelta kotoisin ollut Maria-Liisa (o.s. Jalonen) saavutti yleisurheilussa sisäratojen SM-hopeaa 800 metrin juoksussa vuonna 1974.[82][83] Kolarista lähtöisin ollut isä Jukka Malvalehto saavutti myöhemmin ikämiesten hiihdossa MM-mitalin. He tapasivat Helsingissä Eläintarhan kentällä vuonna 1974 ja muuttivat yhteen Rovaniemelle.[82] He saivat kolme tytärtä, joista Mona-Liisa oli iältään keskimmäinen.[84]

Mona-Liisa Nousiaisen puoliso oli hiihtäjä Ville Nousiainen. He avioituivat keväällä 2015.[85] Pariskunnalla on vuonna 2010 syntynyt tytär.[86]

Nousiainen kuoli vatsasyöpään heinäkuussa 2019. Hänet on haudattu Valkealan hautausmaalle Kouvolaan.[87]

Toimittaja Laura Arffman kirjoitti Nousiaisen elämäkerran Mona-Liisa – urheilija, muusikko, ihminen, joka julkaistiin syyskuussa 2020.[88]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Leino, Seppo: Mona-Liisa Nousiainen 1983–2019 Helsingin Sanomat. 16.8.2019. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 16.8.2019.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab FIS
  3. ↑ Suomen moninkertainen arvokisahiihtäjä vaihtaa yllättäen valmentajaa – ”On ensi kaudella kova” Ilta-Sanomat. 15.4.2017.
  4. ↑ a b Saarinen, Joska: Olympialaisista ulos jäänyt Mona-Liisa Nousiainen lopettaa hiihtouransa: "En jää tyhjän päälle" 17.2.2018. Yle. Viitattu 6.4.2018.
  5. ↑ Arffman, s. 23–26
  6. ↑ Arffman, s. 28–29
  7. ↑ a b Mona-Liisa Malvalehto Tilastopaja (vaatii kirjautumisen, maksullinen palvelu).
  8. ↑ Arffman, s. 31, 34
  9. ↑ Arffman, s. 36
  10. ↑ a b Arffman, s. 37
  11. ↑ Arffman, s. 40–41
  12. ↑ Arffman, s. 42
  13. ↑ Arffman, s. 43–44
  14. ↑ Arffman, s. 40–41
  15. ↑ a b Arffman, s. 46
  16. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 25, s. 87. Minerva Kustannus Oy, 2004. ISBN 952-5478-47-5
  17. ↑ Arffman, s. 47
  18. ↑ Arffman, s. 52
  19. ↑ a b Arffman, s. 53–54
  20. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 26, s. 251. Minerva Kustannus Oy, 2005. ISBN 952-5591-08-5
  21. ↑ Arffman, s. 54
  22. ↑ Arffman, s. 56
  23. ↑ Arffman, s. 56–57
  24. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 27, s. 89, 91, 243. Minerva Kustannus Oy, 2006. ISBN 952-5591-41-7
  25. ↑ Arffman, s. 57–58
  26. ↑ Arffman, s. 58–59
  27. ↑ Arffman, s. 59
  28. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 28, s. 67, 209. Minerva Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-492-013-1
  29. ↑ Arffman, s. 59–60, 69
  30. ↑ Arffman, s. 70–72
  31. ↑ Arffman, s. 72
  32. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 29, s. 199. Minerva Kustannus Oy, 2008. ISBN 978-952-492-156-5
  33. ↑ Arffman, s. 73–75
  34. ↑ Mona-Liisa Malvalehto LHS:ään Etelä-Suomen Sanomat. 15.6.2007 (11.9.2013). Viitattu 28.9.2024.
  35. ↑ Arffman, s. 80–81
  36. ↑ Arffman, s. 82
  37. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 30, s. 237. Minerva Kustannus Oy, 2009. ISBN 978-952-492-254-8
  38. ↑ Arffman, s. 82–87
  39. ↑ Arffman, s. 87–91
  40. ↑ a b Arffman, s. 91–92
  41. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 31, s. 38. Minerva Kustannus Oy, 2010. ISBN 978-952-492-346-0
  42. ↑ Arffman, s. 96–97
  43. ↑ Arffman, s. 99–101
  44. ↑ Arffman, s. 104–105
  45. ↑ Arffman, s. 96, 103–104, 148–149
  46. ↑ Arffman, s. 143, 148
  47. ↑ Arffman, s. 145–146
  48. ↑ Arffman, s. 151
  49. ↑ Arffman, s. 148, 234–235, 239–240
  50. ↑ Arffman, s. 153–154
  51. ↑ Arffman, s. 155–157
  52. ↑ Arffman, s. 158–161
  53. ↑ Arffman, s. 163–165
  54. ↑ Siukonen, Markku & Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 35, s. 43. Minerva Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-492-855-7
  55. ↑ Arffman, s. 167
  56. ↑ Siukonen, Markku & Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 35, s. 48, 198. Minerva Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-492-855-7
  57. ↑ Arffman, s. 168–171
  58. ↑ Arffman, s. 172–174
  59. ↑ Siukonen, Markku & Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 35, s. 55. Minerva Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-492-855-7
  60. ↑ Arffman, s. 177–182
  61. ↑ Siukonen, Markku & Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 35, s. 61. Minerva Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-492-855-7
  62. ↑ Arffman, s. 183–185
  63. ↑ Arffman, s. 188
  64. ↑ Arffman, s. 196
  65. ↑ Arffman, s. 196
  66. ↑ Arffman, s. 198
  67. ↑ Arffman, s. 199
  68. ↑ Arffman, s. 200
  69. ↑ Arffman, s. 99, 205
  70. ↑ a b c Arffman, s. 205
  71. ↑ Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 37, s. 213. Urheilumuseo, 2016. ISBN 978-952-6644-10-3
  72. ↑ Arffman, s. 205–206
  73. ↑ a b Arffman, s. 206
  74. ↑ Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 37, s. 57. Urheilumuseo, 2016. ISBN 978-952-6644-10-3
  75. ↑ Arffman, s. 207–208
  76. ↑ Pisto, Ville: Dopingskandaali varjosti hiihtouran alkua – Mona-Liisa ja Ville Nousiaista herjattiin ladulla, kunnes maajoukkue ryhtyi menestymään Yle Uutiset. 24.2.2018. Helsinki: Yleisradio Oy. Viitattu 31.7.2019.
  77. ↑ Tänään. Helsingin Sanomat, 2.7.1993, nro 177, s. A 4. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö. ISSN 0355-2047 Lehden verkkoversio (maksumuurin takana). Viitattu 31.7.2019.
  78. ↑ Kanerva, Juha: Kommentti: Mona-Liisa Nousiainen kykeni yhdistämään urheilun, musiikin ja perhe-elämän, kunnes kohtalo päätti toisin Ilta-Sanomat. 31.7.2019. Viitattu 31.7.2019.
  79. ↑ VIDEO: Suomalaishiihtäjällä suunnitelmissa yllättävä alanvaihto MTV Uutiset. 10.11.2014. Viitattu 30.7.2019.
  80. ↑ Tapio Liinoja tahtoo kapellimestariksi Ilta-Sanomat. 22.2.2011. Viitattu 30.7.2019.
  81. ↑ Mona-Liisa Malvalehto voitti Maestro-kilpailun Ilta-Sanomat. 29.5.2011. Viitattu 16.4.2017.
  82. ↑ a b Arffman, s. 18
  83. ↑ Maria-Liisa Jalonen Tilastopaja (vaatii kirjautumisen, maksullinen palvelu).
  84. ↑ Arffman, s. 19
  85. ↑ Suomalaiset huippuhiihtäjät naimisiin Las Vegasissa – ”Oikein klassinen nevadalainen pika-avioliitto” Ilta-Sanomat. 14.8.2015. Arkistoitu 11.9.2015. Viitattu 12.9.2015.
  86. ↑ Perheenlisäys laittoi Nousiaisen kisakalenterin uusiksi 16.11.2010. Yle. Viitattu 16.4.2017.
  87. ↑ Holopainen, Pekka: Kohtalokas vatsatähystys. Ilta-Sanomat, 31.8.2019, nro 202, s. 30–31. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. ISSN 0355-2055 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.9.2019.
  88. ↑ Reponen, Jussi-Pekka: Viikko ennen kuolemaansa Mona-Liisa Nousiainen, 36, katsahti huvipuiston Tulireessä taivaalle: ”Hän tiesi, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu todella viimeistä kertaa” Helsingin Sanomat. 30.9.2020. Viitattu 30.9.2020.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mona-Liisa_Nousiainen&oldid=22743783”